The pizza arrived startlingly fast, seared with black from the wood fired oven. It smelled so good, Noah somewhat regretted ordering the fish.
Michael glowered. “I knew there’d be goddamn margherita.”
“Those are just basil leaves, for a garnish.” Noah lifted one off with his fork.
“I don’t eat fucking garnish.” Michael gouged them out and flicked them onto Noah’s plate.
Noah wished Joan was alive. (Well, what else was new?) Not that she’d necessarily have known what to do with Michael, but at least the challenge would have been shared, even halved. What merciless fate had decreed that Noah turn eighty in this brat’s company?
He ate the basil. So the boy’s moody this week, he told himself. Hasn’t he good reasons? “Is your pizza acceptable, otherwise?”
“Too flat, and they kind of burned it,” Michael said, mouth full.

Emma Donoghue: Akin

Joulukuussa luin ensimmäistä kertaa Emma Donoghueta ja ihastuin niin, että nyt tuli nautiskeltua jo kolmas Donoghue äänikirjana. The Pull of the Stars oli vaikuttava historiallinen romaani espanjantautiepidemiasta ja menestysromaani Room 5-vuotiaan pojan näkökulmasta kerrottu kohauttava tarina vapaudenriistosta. Vuonna 2019 julkaistu Akin on näihin kahteen verrattuna todella leppoisaa menoa. Siinä 80-vuotta täyttävän Noahin lomasuunnitelmat Nizzassa menevät uusiksi, kun juuri ennen reissua hän saa huollettavakseen sisarenpojan 11-vuotiaan pojan Michaelin. Pakon sanelemana toisilleen ventovieraat ja aivan eri sukupolvea edustavat sukulaiset viettävät viikon Nizzassa karnevaaliaikaan ja ottavat selvää onko veri vettä sakeampaa. Turistihommien ohessa he yrittävät yhdessä selvittää Noahin äitiin ja isoisään liittyvää mysteeriä.

New Yorkissa asuva Noah Selvaggio on eläkkeellä oleva kemian professori, jonka vaimo Joan on menehtynyt syöpään joitakin vuosia aiemmin. Noah on hiljattain menettänyt myös sisarensa, jonka jäämistöstä löytyy muutama äidin ottama valokuva Nizzasta, joita Noah ei ole nähnyt aiemmin. Nizzassa syntynyt Noah lähetettiin 4-vuotiaana sotaa pakoon New Yorkiin, jonne isä oli muuttanut jo aiemmin. Margot-äiti jäi pariksi vuodeksi Nizzaan hoitamaan sairasta isäänsä, kuuluisaa valokuvaajaa, joka tunnettiin taiteilijanimellä Père Sonne. Noah päättää 80-vuotispäivänsä kunniaksi viimein toteuttaa matkan Nizzaan, jonne ei ole lapsuuden jälkeen palannut, ja samalla yrittää ottaa selvää äidin valokuvissa olevista paikoista ja ihmisistä. Pari päivää ennen reissuun lähtöä hän saa kuitenkin puhelun sosiaalityöntekijältä, joka kartoittaa 11-vuotiaan Michaelin sukulaisia. Michaelin isä, eli Noahin sisarenpoika, on puolitoista vuotta aiemmin löytynyt erään hotellihuoneen lattialta kuolleena, heroiinia suonissaan. Michaelin äiti taas on vankilassa kiellettyjen aineiden hallussapidosta. Michael on asunut äidinäidin hoteissa, mutta isoäiti on juuri kuollut diabeteksen komplikaatioihin. Pojan täti saattaisi auttaa, mutta häntä ei ole pystytty tavoittamaan. Sosiaalityöntekijä tekee selväksi: ellei pojalle löydy äidin vankeusrangaistuksen ajaksi paikkaa jonkun sukulaisen luota, poika otetaan huostaan. Lapseton leskimies Noah suostuu huolehtimaan pojasta toistaiseksi, mutta tietyin ehdoin: Nizzan-matkasta ei luovuta! Niinpä Michael nousee ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneeseen seuranaan ikäloppu isoenonsa, jolla ei ole mitään käsitystä nykylasten maailmasta.

Donoghue kirjoittaa isoenon ja pikkupojan lomasta niin realistisesti, että se kuulosti paikoin kiusallisen tutulta. Sattumoisin olimme kesällä 2019 lomareissulla Nizzassa poikamme kanssa ja aikalailla samoja haasteita tuli vastaan kuin Noahille ja Michaelille. Michael haluaa joka välissä juoda pelkkää cokista ja testaa kaikki keinot saadakseen tahtonsa läpi (“lupasit OSTAA yhden cokiksen päivässä, mutta tämä kuuluu aterian hintaan, niin sitä ei lasketa”). Ravintolassa on mahdoton löytää mitään lapselle kelpaavaa syötävää (tuo yllä olevassa lainauksessa oleva pizzaepisodi voisi olla suoraan meidän reissusta kopioitua, paitsi poikamme ei käyttäisi noin pahaa kieltä). Noah taas vanhuuttaan väsyy ja tarvitsee kahvitaukoja ja päikkäreitä hotellilla, poika käyttää ne hetket kännykän näyttöä hiplaten. Kiinnostuksen kohteet menevät myös ristiin: isoeno haluaa museoihin ja hautausmaille, poika sirkukseen ja segway-ajelulle. Miten raikasta, että lomailusta lapsen kanssa kirjoitetaan näin arkipäiväisesti ja todentuntuisesti. Yhtä episodia lukuun ottamatta mitään kovin dramaattista lomaviikolla ei edes tapahdu.

Vanha mies ja poika ovat jumissa toistensa kanssa, mutta yrittävät vähitellen tutustua toistensa maailmoihin. Noahilla ei ole kokemusta lapsista ja hän sortuu välillä luennoimaan kuin opiskelijoilleen ja korjailemaan pojan puhetta. Noah kuulee päässään vaimonsa äänen, joka yrittää lempeästi ohjata miestään: ei ehkä kannata joka kerran huomauttaa adverbin käytöstä. Michael taas huomauttelee hanakasti takaisin: “It’s called skating, dude. Nobody says ‘skateboarding’ anymore.” Monia menetyksiä kokenut Michael on alkuun piikit pystyssä, mutta vähitellen alkaa luottaa siihen, ettei Noah ole vain väliaikainen tuttavuus hänen elämässään. Yhteisen sukumysteerin ratkominen auttaa suuntaamaan ajatukset pois epäselvästä tulevaisuudesta. Noahin äidin valokuvat vievät parivaljakon toisen maailmansodan tapahtumien ja Ranskan vastarintaliikkeen toiminnan jäljille. Vastarintaliike auttoi juutalaislapsia pakenemaan natsien kynsistä. Mutta mikä oli Noahin äidin ja tämän ottamien valokuvien rooli tapahtumissa? Nizzan lomaviikon lähestyessä loppuaan Noah ja Michael ovat oppineet vähän lisää historiasta ja hitusen myös toisistaan. Se mikä alkoi velvollisuudentunnosta ja pakosta, on muuttunut aidoksi haluksi olla osa toisen elämää.

The future was more urgent than the past, he decided, even if the two were entangled. Like the line he read in the Resistance museum: never hate, but never forget.

Akin on arkisuudessaan koskettava ja yllättäväkin romaani, johon historiallinen ulottuvuus tuo sopivasti lisämaustetta. Äänikirjana romaani toimii hyvin, tosin lukijan ranskan kielen kömpelyys ihmetytti. Tarinan Noah ei ole asunut Ranskassa kuin lapsena, mutta vanhemmat kuitenkin olivat ranskalaisia ja Noah on ylläpitänyt kielitaitoaan. Siihen nähden olisi ehkä ollut hyvä testata lukijan lausuntataidot. Ranskalaisia sanoja ja sanontoja on kirjassa jonkin verran ja jokaisen kohdalla lukijan lausuminen aiheutti myötähäpeän väristyksiä. Muuten lukijan ääntä oli miellyttävä kuunnella. Akin vahvisti, että Donoghue on monipuolinen ja taitava kirjoittaja, jota kannattaa seurata jatkossakin.

Helmet-lukuhaaste 2021:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15 – Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Emma Donoghue: Akin
Hachette Audio 2019
Äänikirjan lukija: Jason Culp
Kuunneltu Storytelista

Sinua voisi myös kiinnostaa

Emma Donoghue: The Wonder

Emma Donoghue: Room

Paola Pigani: Nokkosia ja ihmisiä

Emma Donoghue: The Pull of the Stars

Penelope Lively: Moon Tiger

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Seuraa Kirjaluotsia

Akin Emma Donoghue englanninkielinen Nizza sukumysteeri