menu Menu
Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Elämäkerta, Holma Antti, Kotimainen kaunokirjallisuus, Otava, Suomi 22/09/2020 0 kommenttia
Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö - Amy ja Isabelle Edellinen Édouard Louis: Väkivallan historia Seuraava

Havittelen isän heittämää lehteä tuolilta. Se on kirjakuvasto ja isän avaamalla aukeamalla on minun naamani suurena, paljon suurempana kuin sen viereen painettu teksti. Katson kuvaani silmiin ja henkitorveni kiertyy itsensä ympäri. Miten se on jo nyt tässä, tai pikemminkin täällä? Kuvan otti muutama viikko sitten, Ranskasta palattuani, hilpeä ja käheä-ääninen nainen, jonka kanssa olen työskennellyt joskus aiemminkin. Siitä syystä, tai jonkin muun häiriötilan johdosta, kerroin hänelle juurta jaksain kirjoituslomasta New Yorkissa ja uudesta poikaystävästäni, josta toivottavasti tulee puolisoni, ja hänen sairastamastaan turistiripulista sekä siitä, etten halunnut rakastella hänen kanssaan entisessä luostarissa Etelä-Ranskassa, koska pelkäsin kuolleiden munkkien kostoa. Puhuin puhumasta päästyäni, nauroin omille jutuilleni ja lopetin vasta sitten, kun valokuvaaja pahoitteli ja siirtyi kauemmas soittamaan puhelun, jonka hän saattoi teeskennellä saadakseen hetken tauon minusta.

Valokuvassa minun silmäni ovat aivan liian auki. Olin yrittänyt sopia kustannustoimittajani Aleksin kanssa, että kuva otettaisiin vasta myöhemmin, mutta kustantamo oli halunnut panna pyörät pyörimään hyvissä ajoin. Ilmeestäni päätellen olen jäänyt niiden pyörien alle. Kirja ilmestyisi jouluksi. Hämähäkkimieskuvan jäljiltä olen valmis tunnistamaan tässäkin otoksessa paljastetuksi tulemisen kauhun, silmäni ovat punertavat, hymyni kuollut ja näytän siltä, että haluaisin katsoa pois. Kun näen esittelytekstin, alan ulista hiljaa. En lue sitä, vaan könyän lattialta ylös. Reiteni ovat hionneet lattiaan kiinni ja noustessani kuuluu inhottava, tahmea maiskaus. Työnnän katalogin kylmään uuniin ikään kuin se siellä lakkaisi tyystin olemasta. Miten kauhistuttavan typerä ajatus oli pohtia, voisinko olla kiitollinen isovanhempieni varhaisesta kuolemasta, kun minun pitäisi päivä toisensa perään pikemminkin surra sitä, etteivät he eläneet ja estäneet minua lähtemästä taidealalle, pelastaneet minua itseltäni ja onanistisilta pakkomielteiltäni, joihin olen kuluttanut koko nuoruuteni ja kaiken elämäniloni. Olisi paljon yksinkertaisempaa harmitella tylsässä mutta vakituisessa työssä, ettei koskaan tullut hakeneeksi Teatterikorkeakouluun, kuin olla Teatterikorkeakoulusta toistakymmentä vuotta sitten valmistunut uupunut ruuna, jolla ei ole rahaa, uraa eikä tulevaisuutta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Tämän jutun kirjoittamisessa piilee riskinsä. Riskinä on, että tulen leimatuksi juuri sellaiseksi aggressiiviseksi mutta huumorinnälkäiseksi naisihmiseksi, joka Holman mukaan on hänen ydinyleisöään. Sellaiseksi täti-ihmiseksi, jonka mielestä Antin neuvot siinä yhdessä podcastissa on niin osuvia ja hauskoja ja joka nauraa erityisesti sille yhdelle äitihahmolle. Eli olenko nyt sitten juuri sitä kohderyhmää, josta kirjan Holma haluaisi pyristellä irti? Kirjassaan hän virittelee pseudonyymiä Seija Takaniemi, joka kirjoittaisi hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, eikä mitään alatyylistä hupailua, mutta kipuilee sitten senkin kanssa. Kustantajalle luvattu romaanikäsikirjoitus ei ota syntyäkseen. Inspiraatiota haetaan lapsuuden maisemista Sonkajärveltä ja mökkimaisemista Muuruvedeltä. On sukellettava myös teatterikouluaikoihin ja kurotettava suureen maailmaan, Lontooseen ja New Yorkiin. On kohdattava monet häpeät ja pelot ja tultava niiden kanssa sinuiksi, ennen kuin ensimmäiset sanat saa paperille.

Holman kirja on autofiktiota, joka tuntuu vahvasti omaelämäkerralta, mutta toivottavasti ei täysin ole sitä. Nimittäin monia ihmisiä käsitellään kirjassa niin suorasukaisen tylysti, että saattaisi monet ystävyydet loppua siihen. Ehkä he ovat hybridejä useammasta ihmisestä tai karikatyyreja tietyistä ihmistyypeistä. Lopussa Holma yhdessä puhelinkeskustelussa mainitseekin ”Otolle”, ettei häntä voi kirjassa käsitellä, koska häntä ei ole olemassa. Metkaa lukijan pään sekoittamista, ja sehän autofiktiossa sallitaan. Puolisostaan Holma kirjoittaa kauniisti, eikä niitä osuuksia tarvitse ollenkaan hävetä, mikäli ”ranskanperuna” joskus oppii niin sujuvasti suomea, että pystyy kirjan lukemaan.

Häpeä on kirjan kantava teema ja sitä käsitellään monelta kantilta. On isoja, lapsuudesta asti mukana kulkeneita häpeäkokemuksia ja sitten niitä pienempiä, sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuteen liittyviä noloja tilanteita, jotka ainakin jälkikäteen kerrottuna ovat enemmän hauskoja kuin häpeällisiä. Näitä arjen noloja tilanteita Holma osaa kuvata niin osuvasti, että niitä kuunnellessa saattaa vetää kahvit nenään. Uskon, että Antti osaisi arvostaa tätä noloa tilannetta, joka minulle sattui tähän kirjaan liittyen. Olin blogia varten etsinyt äänikirjasta kohtaa, jossa Holma puhuu Édouard Louisin kirjoista. Illalla vanhempani olivat kylässä. Olimme juuri ruokapöydässä, kun yhtäkkiä iPhonestani meni Siri päälle. Mutisin jotain tyyliin ”miten se nyt meni päälle” ja Siri tulkitsi että haluan äänikirjan päälle. Ja sieltähän raikasi täysillä tämä lause keskelle perhepäivällistä: Otto vastasi hyvin vihaisena, että uhriporno on pornoa vain, jos se ei ole totta. Oli siinä vähän vaikeuksia ylläpitää mielikuvaa sivistyneestä kirjallisuuden harrastajasta. Äitini kyllä innostui ja aikoi kuunnella kirjan tämän otteen perusteella 😂 Eli kiitos Antti ja Siri hyvistä nauruista! Odotan milloin sama tapahtuu jossain työpalaverissa.

Vaikka Holma puhuu kirjassa paljon häpeästään, hän on samalla railakkaan häpeilemätön. Ehkä se on selviytymiskeino, tapa päästää irti häpeästä sanomalla kaikki ääneen. Tämä kirjan Antti Holma on myös kovin kriittinen, niin itseään kuin muita ja koko maailmaa kohtaan, mutta ennen kaikkea itseään. Sanasepon ruoska heiluu ja osuu eniten omaan nahkaan, mutta kyllä kyytiä saavat myös suomalainen kulttuurikenttä, Helsinki ja koko Suomi. Muualla maailmassa tuntuu olevan helpompi hengittää, mutta mahdollisuudet tehdä kulttuurialan töitä Lontoossa tai New Yorkissa ovat pienen kielialueen tv-hupailuhahmolle mahdottoman ison kiven takana. Eivätkä suomalaiset täti-ihmiset ole valmiita päästämään irti neulovasta hassuttelijastaan. Antti Holma -niminen hahmo on niin kiehtova yhdistelmä herkkää ja herttaista naapurinpoikaa ja roisin rietasta anaalibanaali-Anttia, että hänestä ei voi olla pitämättä. Alatyyli-Antti sai tässä kirjassa välillä korvat punottamaan, mutta jostain syystä ei niin ärsyyntymään kuin Jussi Nikkilän Näyttelijän kakkaobsessiot.

Kaikki elämästä(ni) on kirja, jonka voin ihan surutta sanoa olevan parhaimmillaan äänikirjana. Holma lukee sen tietysti itse ja sitä tiettyä podcastia ikävöivälle tämä kirja on parasta lääkettä. Jotenkin tekstikin napakoituu ja saa kaipaamansa sävyerottelut ääneen luetussa muodossa. Voi olla, että itse ihan paperilta luettuna olisin tuskastunut itsesäälissä ja muissa eritteissä rypemiseen jo paljon aikaisemmin. Nyt jaksoin Antin matkassa mainiosti sinne romantilliseen loppuhuipennukseen saakka!

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19 – Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa. Lukuaikapalvelun mukaan kirjaa kuunteli kanssani yhtä aikaa yli 100 muuta. Haaste etenee niin nihkeästi, että tämä saa nyt kelvata yhteisluennaksi 🙂

Antti Holma:
Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020
Äänikirjan lukija: Antti Holma
Kuunneltu Storytelista

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjojen keskellä
Lukupino
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Antti Holma autofiktio Kaikki elämästäni Otava


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up