Yhdeksänvuotiaana Veikko oli pelannut Final Fantasy seiskaa. Hän ei ymmärtänyt englanninkielisestä pelistä mitään. Isä kulki olohuoneen ohi, vilkaisi ruutua ja heitti lonkalta, että kannattaa valita “pre-emptive strike”. Veikkoa ärsytti, kun isä puuttui, eikä tarttunut neuvoon. Hän hävisi taistelun.

Nyt neuvo tuli mieleen.

– Lähdetkö kahville joku päivä? Veikko sanoi.

– Kahville.

– Ihan vaan kahville. Jos sä pystyt semmoseen.

Isää näki harvoin mietteliäänä. Sen kulmakarvat olivat sillä tavalla oudot, että kulmiaan kurtistaessaan se näytti vähän Angry Birds -linnulta.

– Sä voit kertoa, mitä sulle kuuluu, Veikko jatkoi. – Sitten mä kerron sulle, mitä mulle kuuluu. Ei sen kummempaa. Ei siihen tarvita mitään safarireissua tai muuta huikeaa.

Ei isä sanattomaksi jäänyt. Se sanoi, että okei. Mutta sen jälkeen tuli hiljaista. Veikko ei uskaltanut tulkita sitä oivallukseksi, mutta jokin ratas isän päässä ehkä nytkähti.

Nuoren miehen kasvukipuilut 2010-luvun Suomessa ei varsinaisesti kuulosta lempilukemistoltani, mutta viimeistään Erkka Mykkäsen sympaattinen esiintyminen bloggaritilaisuudessa sai tarttumaan kirjaan – vielä kun sain sen tilaisuudesta mukaani. Äänikirjaa olin jo harkinnut kokeiluun, mutta mukavahan tätä tiivistä opusta oli lukea ihan perinteisin menetelmin. Something not good on Mykkäsen esikoisromaani. Häneltä on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Kolme maailmanloppua ja hän on toimittanut mainion fanifiktiokokoelman Jatkuu!.

Onkohan kyseessä joku uusi trendi, kun monissa kirjoissa päähenkilöllä tuntuu menevän ihan hyvin – ainakin lopulta. Juuri äskettäin luin Gail Honeymanin romaanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää ja nyt Mykkäsen romaanin takakannessa todetaan lyhyesti ja ytimekkäästi, että Veikolla on kaikki ihan hyvin. Veikko elääkin ihan keskivertohepun elämää: löytää tyttöystävän risteilyllä, menee lukion jälkeen sivariksi kirjastoon, käy reppureissaamassa ja aloittaa kirjallisuuden opinnot yliopistolla. Siinä sivussa Veikko rimpuilee tullakseen hyväksytyksi ja löytääkseen oman paikkansa maailmassa. Kasvunpaikkoja on ripoteltu matkan varrelle sopivasti: Veikko pettää ja tulee petetyksi, ystävyysuhteita koetellaan, kustantamot lähettelevät hylkäyskirjeitä runokokoelmasta, suhde poissaolevaan isään on käsittelemättä ja mummollekin pitäisi muistaa soittaa useammin. Sentään yksi ihmissuhde on hyvässä jamassa: äiti on vain äiti. Näin Mykkänen kuvasi Veikon äitiä bloggaritilaisuudessa ja sai meidät äiti-ihmiset spontaanisti naurahtamaan. Voiko äiti olla vaan äiti?!

Vaikka Veikon äiti vähän ihmetteleekin pojan runoista kumpuavaa maailmantuskaa, melko pieniä Veikon murheet loppujen lopuksi ovat. Toki rakkaushuolet ja henkilökohtaiset eksistentiaalikriisit ovat isoja asioita kokijalleen. Olikin virkistävää lukea kasvukertomusta, jossa suuntaa eivät määritä traagiset elämänkokemukset vaan arkisemmat angstin aiheet. Veikko on vähän eksyksissä, mutta hänellä on sydän paikallaan. Kirjan koskettavimmat hetket syntyvät Veikon suhteesta mummoon ja isään. On hellyyttävää, että sydänsuruissaan poika pakenee mummon hellään huomaan. Mummo on yltiöpositiivinen, mutta auringonpaisteen lomasta vilahtelee myös ripaus sukupolvelle tyypillistä puhumattomuuden kulttuuria. Mistään ikävästä ei puhuta. Isästään  Veikko on etääntynyt vanhempien erottua ja isä yrittää luoda suhdetta uudestaan ehdottelemalla yhteistä safarireissua. Kuten yllä valitsemastani lainauksesta hienosti käy ilmi, yhteyden palauttamiseen ei tarvita suureellisia tempauksia, pelkkä läsnäolo riittää.

Mykkänen kirjoittaa ytimekkäin virkkein, joista välittyy nasevasti nuoren miehen mielenlaatu ja maailmankuva. Kerronnassa tehdään myös kielellisiä kokeiluja. Kahdessa kohdassa Veikon ajatukset liukuvat saumattomasti suomesta englantiin ja takaisin. Tällä Mykkänen on halunnut korostaa miten englannin kielestä on tullut niin luonteva osa 2010-luvun nuorten elämää, että ulkomailla ollessa ajattelukin tapahtuu englanniksi. Myös oma 8-vuotiaani puhuu sujuvasti peleistä ja sarjoista mukaan tarttunutta englantia. Kielten rajat jatkavat häilymistään, hyvässä ja pahassa. Toinen kerronnallinen kikka löytyy romaanin lopusta. Pidin tästä ratkaisusta kovasti, mutta en halua spoilata sen tarkemmin, mistä on kyse.

Something not good tarjoaa hyvän mielen lukukokemuksen. Ei liene sattumaa, että Erkka Mykkänen ja Saara Turunen keskustelevat kirjoistaan samoissa tilaisuuksissa. Luin peräjälkeen Saara Turusen uuden romaanin Sivuhenkilö ja tämän Mykkäsen romaanin ja ne tuntuvat sijoittuvan jonkinlaiselle jatkumolle: kirjoittavien ihmisten kasvukipuilua nykypäivän Helsingissä, häpeän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailua, ja sosiaalisen ympäristön havainnointia nasevin ja suorin sanoin. Johtuneeko sukupuolesta ja/tai iästä, että samastuin Turusen kirjaan enemmän. Toivon, että Something not good löytää varsinaisen lukijakuntansa jostain muualta kuin meistä bloggaavista nelikymppisistä 🙂

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21 – Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin Veikon kirjastopestin kunniaksi Musiikkikirjastot.fi-sivustolla mainitun levyn (haastekohta 42). Kuunteluun valikoitui The 1975 bändin nimihirviölevy I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It, josta löytyi arvio Musiikkikirjastojen Levyhyllyt-blogista. Tämä oli mainio uusi löytö ja menee uusintakuunteluun! Kaikki musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Erkka Mykkänen: Something not good
WSOY 2018
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjallisia
Opus eka
Tuijata. Kirjallisuuspohdintoja

Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

Erkka Mykkänen helmethaaste kasvutarina kirjoittaminen Something not good WSOY