Kustantamoni markkinointihenkilö lähettää viestin. Haluaisitko tulla libristi-iltaan? hän kysyy, ja totta kai minä haluan. Haluan tulla minne vain, missä on yksikin ihminen, joka saattaa olla kiinnostunut kirjastani. Libristi-ilta on sellainen, että kustantamon väki kutsuu paikalle kirjakauppojen edustajia ja muita niin sanottuja kirjaentusiasteja. Heille tarjotaan salaattia, jossa on rucolaa ja kirsikkatomaatteja. He saavat juoda viiniä ja ottaa kahvia pieniin valkoisiin Arabian kuppeihin, jos he vain sen jälkeen kuuntelevat mitä kirjailijoilla on sanottavanaan.

Olen juuri päässyt kyseiseen kohtaan Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö, kun astelen kustantajan järjestämään bloggaritilaisuuteen, jossa on yhtenä vieraana samainen Saara Turunen. Tarjolla on salaattia ja viiniä, ei onneksi rucolaa. On jotenkin hämmentynyt olo. Tekisi mieli vakuuttaa kirjailijalle, että kyllä meitä oikeasti kiinnostaa mitä sinulla on sanottavana ja kyllä sinulla ja kirjallasi on merkitystä, vaikka me lukijoina ymmärtäisimme sen eri tavoin kuin olet tarkoittanut. Mutta eihän romaanin kirjailija ja Saara Turunen ole sama henkilö – vai onko? Autofiktio hämmentää edelleen, vaikka siihen on viime vuosina jo saanut tottua. Sivuhenkilö kertoo yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä – niistä moninaisista tunteista, joita oman taiteellisen työn saattaminen maailmaan ja sen saama vastaanotto voi herättää. Se kertoo myös yleisestä ulkopuolisuuden kokemuksesta, yksinäisyydestä ja itsenäisen naisen sivullisuudesta patriarkaalisessa maailmassa.

Romaanin minäkertoja on julkaissut esikoiskirjansa ja odottaa, että siitä alkaisi uusi uljas aika, että kaikki jollakin tavalla muuttuisi. Että kaikki pitäisivät kirjasta ja vuosien työ palkittaisiin. Ympäröivä todellisuus ei vaan tunnu käsittävän, että jotain järisyttävää on tapahtunut. Kirjan saama vastaanotto tuntuu vähintäänkin laimealta, jopa lamaannuttavalta. Esikoiskirjailija googlettaa nimeään pakkomielteisesti ja blogiarvioita lukiessaan tuntee, ettei hänen sanomaansa ole ymmärretty oikein. Tärkeimmän sanomalehden kritiikki on pahin kaikista. Kun samainen lehti myöhemmin valitsee kirjan esikoiskirjapalkintonsa saajaksi, sekään ei tunnu siltä miltä piti. Tämä kaikki kuulostaa tietenkin yhtenevältä Turusen oman esikoiskirjan Rakkaudenhirviön saaman vastaanoton kanssa. Itse en ole Rakkaudenhirviötä (vielä) lukenut, joten minun ei tarvitse miettiä millaisia traumoja olen subjektiivisilla tulkinnoillani kirjailijalle aiheuttanut. Uskaltaudun kuitenkin ottamaan riskin Sivuhenkilön kanssa, ja sanoihan kirjailija bloggaritapaamisessa että suhtautuu toisen kirjansa saamaan vastaanottoon jo vähän rennommin 🙂

Turunen kirjoittaa ytimekkäitä, monin paikoin lakonisia lauseita, tehden tarkkoja havaintoja ympäröivästä todellisuudesta ja kertojan tunteista ja ajatuksista kaiken keskellä. Kerronnassa on rutkasti melankolisuutta, mutta arjen absurdeille sattumuksille saa myös nauraa. Monesti naurun alta kuultaa kuitenkin jotain terävää, piikki osuu johonkin hahmottomaan sisälläni. Yksinäisyyden ja sivullisuuden tunteet ovat pökerryttävän samastuttavia, vaikka minulla perhe onkin, toisin kuin romaanin minäkertojalla. Tunnistan myös itsessäni sen saman sivuhenkilön – sen toisen, joka tuntuu joskus ottavan ohjat elämässäni ja jättää minut syrjään ihmettelemään, onko tuo todella minä. Yhtäaikainen tarve tulla nähdyksi ja vetäytyä pimeään nurkkaan saa joskus tanssimaan tilanteiden läpi oudoin askelin. Ja häpeä siitä millainen on tai millainen ei ole, sen tunteen teksti välittää kipeän todellisena.

Haluaisin kirjoittaa tarinan, mutta en voi.
Se johtuu siitä,
että minulla on jokin ongelma fiktion kanssa.
Ongelma on se, etten voi keksiä roolihahmoa
ja antaa sille nimeksi Miia tai Roni.
Tuollaisia nimiä roolihahmoille joskus annetaan.
Mutta minä en voi.
Tuntuu, että valehtelisin ja tulee huono olo.
Siksi en tee sellaista.
Siksi joudun kirjoittamaan tätä listaa siitä,
mitä todella ajattelen.
Mutta samalla minusta tuntuu, ettei tällaista saisi tehdä,
että täytyisi kirjoittaa jostakin erityisemmästä,
vaikkapa avaruudesta tai villistä lännestä.
Täytyisi vaihtaa paikkojen nimet
ja kaikki muutkin tunnistettavat ainekset
ja sijoittaa ne sitten linnunrataa kiertävään rakettiin,
tai saluunaan, jossa on heiluriovet.
Mutta minua väsyttää sellainen.
Mieluummin olen kirjoittamatta.

Tällaisia minäkertoja pohtii kirjoittamisestaan ja tästä voisi päätellä, että samoin ajattelee kirjailija Turunen. Romaanissa nimettömyys on korostunutta. Nimettömäksi jäävällä kertojalla on mm. kuuluisa ystävä, eräs kirjailijaystävä, toinen sisko ja entisenä rakastettuna ulkomaalainen mies. Pettymyksen tuottanut arvio esikoiskirjasta julkaistaan maamme huomattavimmassa sanomalehdessä. Ei ole vaikea päätellä, että näillä kaikilla on vastine todellisuudessa. Viimeksi muuten hekottelin omaperäiselle ratkaisulle “peitellä” oikeiden ihmisten nimiä Paul Beattyn kirjassa The Sellout. Siinä mainittiin mm. one of the world’s most famous living African-Americans, the noted TV family man _ i _ _  _ _ _ b _, ja jottei asia jäänyt epäselväksi, myöhemmin nimiarvoitus muuttui muotoon _ _ _ l  C _ _ _ y. 

Romaanin kulisseja ei ole häivytetty verhon taakse kuten (sivu)henkilöitä. Kirjassa liikutaan mm. kotikulmillani Etelä-Helsingissä ja välillä tunsin käveleväni aivan kertojan kannoilla. Kuuntelin äänikirjaa kävellessäni Kasarmikatua Rikhardinkadun kirjastoon, kun romaanissa kertoja pyöräilee samaista katua pitkin matkalla samaiseen kirjastoon. Samalla tavalla myös taivastelemme juhlapyhien jälkeen ylipursuavia roskiksia Kaivopuistossa. Tuttu ympäristö vahvisti samastumisen tunnetta – näissä samoissa kulisseissa me sivuhenkilöt harhailemme omissa kuplissamme, välillä toistemme maailmoja hipaisten. Ja jottei jäisi epäselväksi – pidin tästä kirjasta valtavasti ja suosittelen sitä luettavaksi kaikille, joiden sisällä asuu ihminen.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16 – Kirjassa luetaan kirjaa. Kirjan minäkertoja lukee Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Romaanista löytyy myös kiinnostava lista naiskirjailijoiden teoksia.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin suomalais-ranskalaisen Eva & Manu -duon esikoislevyn Eva & Manu vuodelta 2012. Sijoitan sen haastekohtaan 17 – Bändin tai muusikon esikoislevy. Kaikki haasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
Äänikirjan lukijana Anni Kajos
Kuuntelin Storytelista

Muissa blogeissa:
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kirjakko ruispellossa
Nannan kirjakimara
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Yökyöpeli hapankorppu lukee

Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

#taiteilijaromaani äänikirja helmethaaste kirjoittaminen Saara Turunen Sivuhenkilö sivullisuus taiteilijuus Tammi yksinäisyys