menu Menu
Édouard Louis: Väkivallan historia
Käännöskirjallisuus, Louis Édouard, Ranska, Tammi 20/09/2020 0 kommenttia
Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) Edellinen Jenny Offill: Ilmastoja Seuraava

Kuvailin tapahtumia kahdelle edessäni olevalle poliisille – naiselle ja miehelle – mies istui tietokoneen ääressä, nainen seisoi hänen vieressään. Oli kulunut vajaa vuorokausi siitä kun olin kohdannut Redan.

Kuulustelu oli juuri alkanut, en tiennyt lainkaan mitä tuleman piti. En osannut vielä aavistaa, miten vihaisin itseäni sen vuoksi että olin tullut poliisiasemalle.

Katuminenkaan ei voinut minua enää pelastaa. Ymmärsin sen, kun väsymyksen ja yön saaman käänteen vuoksi sanoin poliiseille, että kaduin koko prosessia ja halusin keskeyttää sen ja mennä kotiin. Miespoliisi naurahti. Nauru ei ollut pahantahtoista, pikemminkin sellaista joka osoitetaan typeryyden suustaan päästäneelle lapselle. Hän hiljeni, rykäisi ja totesi: ”Pahoin pelkään, että asia ei ole enää teidän vallassanne. Tämä on nyt oikeuslaitoksen asia.” En sinä iltana ymmärtänyt, miten niin oma kertomukseni ei muka enää kuulunut minulle (toisin sanoen, että minut oli sekä suljettu oman tarinani ulkopuolelle että väkisin otettu siihen mukaan, koska minut pakotettiin puhumaan siitä jatkuvasti, toisin sanoen, että mukaan ottaminen ja ulkopuolelle sulkeminen ovat yksi ja sama asia, ja voisi jopa väittää, että ulkopuolelle sulkeminen tapahtui ensin, tai siltä ainakin vaikutti, sillä ulkopuolelle sulkeminen paljasti minulle kohtalon johon minut oli tempaistu mukaan, tarinan jonka ulkopuolelle minun ei enää sallittu jättäytyä).

Édouard Louis: Väkivallan historia

Ranskalainen Édouard Louis kirjoittaa vereslihaista autofiktiota. Hänen vain 21-vuotiaana julkaisemansa esikoisromaani Ei enää Eddy kertoi hänen omasta lapsuudestaan, jota leimasi henkinen ja fyysinen väkivalta, köyhyys ja homofobinen ja syrjivä kasvuympäristö. Tammen Keltainen kirjasto julkaisi kirjan suomeksi viime vuonna. Nyt on saatu suomeksi toinen Louisin romaani, kun tuottelias nuori kirjailija on kirjoittamassa jo neljättään. Väkivallan historia jatkaa hätkähdyttävällä suorasukaisella linjalla, tällä kertaa Louis luo autofiktiota kokemastaan raiskauksesta ja pahoinpitelystä.

Kuuntelin tätä ennen äänikirjana Edna O’Brienin romaanin Girl, joka kertoo Boko Haramin sieppaamista tytöistä. Sen raiskausten ja väkivallan täyttämä maailma oli niin ahdistava, etten voi ymmärtää miksi tartuin heti seuraavana tähän toiseen ahdistuskimppuun. Ainakin nyt voi todeta, että toisin kuin Märta Tikkasen kirjan nimi väittää, kyllä miehenkin voi raiskata. Keventääkseni hieman lukufiiliksiä valitsin seuraavaksi Antti Holman uuden kirjan Kaikki elämästä(ni) ja kas kummaa, heti kirjan alussa Antti käsittelee Édouard Louisin kirjoja, jotka hän nimeää uhripornoksi. Tosin heti perään hän kuittaa, että on vähän kateellinen siitä, että Louisille on tapahtunut jotain järkyttävää, josta voi kirjoittaa ravisuttavia kirjoja. Palaan Holman kirjaan blogissa myöhemmin, mutta nyt voin jo sanoa, että saa sitä toimivaa autofiktiota näköjään aikaan myös ihan ”tavalliset” Antit.

Nyt on kuitenkin käsittelyssä se ”uhriporno”. Édouard Louis on palaamassa kotiin ystäviensä kanssa nauttimaltaan joulupäivälliseltä, kun hän puistossa törmää kiehtovaan mieheen. Hän yrittää ensin karistaa Redaksi esittäytyvän miehen kannoiltaan, mutta vetovoima on niin suuri, että miehet päätyvät Édouardin asuntoon. Yhteisymmärryksessä vietetty intohimoinen yö saa aamunkoitteessa yllättävän käänteen. Édouard huomaa tavaroitaan kadonneen ja kysyessään asiasta Redalta, tämä muuttuu äkkiä aggressiiviseksi. Tapahtumat eskaloituvat raiskaukseen ja tapon yritykseen. Lopulta Édouard saa ajettua Redan asunnosta.

Édouard hakeutuu lääkäriin, mutta haluaisi vain unohtaa koko häpeällisen ja järkyttävän asian. Lopulta ystävien painostamana hän menee poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta, mutta katuu sitä välittömästi. Nöyryyttävät haastattelut ja rikosoikeudellinen lääkärintarkastus, poliisien asenne ja jatkuva tapahtuneen läpikäynti saavat hänet entistä ahdistuneemmaksi. Hän tuntee luovuttaneensa tarinansa koneistolle, joka jauhaa sen palasiksi uhrista piittaamatta. Samalla hän alkaa pohtia omia asenteitaan: onko hänestä tulossa rasisti, kun hän säikkyy jokaista kabyylitaustaisesta Redasta muistuttavaa, arabipiirteitä omaavaa miestä.

Esikoisromaanista tuttu rönsyilevä kerronta saa tässä vielä uuden kiinnostavan kerroksen. Louis on asettunut tarkkailijaksi omassa tarinassaan, sillä koko romaani on ikään kuin salakuunneltu keskustelu, jossa hänen siskonsa selittää miehelleen Édouardin kokemaa väkivallantekoa ja sen jälkipuintia. Édouard kommentoi, korjaa ja täydentää lukijalle siskon puheita. Tämä on valtavan kiinnostava kerrontaratkaisu, sillä se samalla alleviivaa sitä, miten tapahtumat saavat aina uusia tulkintoja ja sävyjä kun niitä kerrotaan eteenpäin. Väkivallan historia on pyörryttävän paljas romaani, joka tekee lukijasta voimattoman sivustaseuraajan ja suorastaan vaatii katsomaan kohti.

Édouard Louis:
Väkivallan historia
Histoire de la violence (2016),
suom. Lotta Toivanen
Tammi 2020
Arvostelukappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio Édouard Louis Keltainen kirjasto Ranska Väkivallan historia


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up