Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Voit poimia tekstistä vain ne asiat, jotka tukevat identiteettiäsi, heijastelevat sitä mitä olet, mitä tiedät. Millaisen vaikutelman haluat antaa itsestäsi. Onko identiteetillesi tärkeää, että et voi sietää tietynlaisia kirjoja? Tai kirjoittajia? Anna mennä. Revi ja riepottele, käytä minusta etunimeä, lempinimeä, yhdistä teokseni henkilöhistoriaani, etsii yhtymäkohtia, vedä välille yhtäsuuruusmerkki.

Sinun tehtäväsi on etsiä sopiva kehys ja päättää, mihin saliin teoksen ripustat roikkumaan: modernismi, postmodernismi, post-postmodernismi (metamodernismi, pidän siitä termistä enemmän) tai jokin muu, kenties sinua ei kiinnosta perioditermit, sinulla on muu taksonomia mielessäsi, oma genreluokitus, feel good, mutta jokin sinua ohjaa, sinä ohjaat itse itseäsi, kaikki se mitä olet lukenut, mitä tiedät, ehkä et ole tietoinen siitä, vallastasi, ajattelet, helvetti tämäkin pitää tehdä, huomenna deadline, luulet olevasi vapaa, tuosta noin vain, rennoin rantein, turha puristaa mailaa, haluat olla nokkela, näppärä ja keskityt siihen että lauseesi ovat nasevia, raflaavia, vittumaisia, että sinä saat niillä huomiota, peukutuksia, nauruhymiöitä tai saat pidettyä jalkasi kuivina, säilytät kasvosi, mielipiteesi ja luentasi ovat riittävän oikeamielisiä, saman suuntaisia kuin sen, jonka mielipidettä arvostat, sen kenen paikalle haluaisit, sen kenen seurassa haluat näyttäytyä, ja siksi sinun ei välttämättä tarvitse edes lukea, riittää että signaloit lukeneesi, signaloit oikeaa mielipidettä. Niin kovin yksinkertaista.

– Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkaraisen uuden romaanin Marraseliö sisänimiösivulla kirjan nimen alaotsikkona lukee Loitsu. Huomasin sen vasta kirjan luettuani ja siltä minusta tuntuikin: kuin minut olisi juuri loitsuttu. Miten valtavan korkeatasoista ja kerronnallisesti kokeilevaa kirjallisuutta kotimaastamme löytyykään! Juuri ihailin esikoiskirjailija Sami Oskari Lahtisen metafiktiivistä Dinosaureenia ja nyt Anna-Kaari Hakkarainen näyttää, miten kokemuksen tuomalla varmuudella kirjoitetaan metamodernismia isolla vaihteella. Ja kyllä, käytetään nyt metamodernismitermiä, kun kertojaääni ylhäällä olevassa lainauksessa sanoo siitä eniten pitävänsä.

En edes yritä selittää kirjan juonta, vaikka yritän kuitenkin. Sen keskiössä on Ingmar Bergmanin elokuva Persona – naisen naamio vuodelta 1966, jonka kaksoispeili heijastuu kaikkeen. On Eva, joka rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan taiteilijamieheen, eikä voi ymmärtää miten onnistuu lankeamaan ikiaikaiseen kuvioon: narsistisen miesneron asettamaan intohimoansaan. On myös ensimmäisen kertojan luoma fiktiivinen Julia (Dioraaman Julia!), joka matkustaa Fårön saarelle Bergman-pakkomielteensä perässä ja tutustuu siellä erääseen Magnukseen. Fårön saarella elävät rinnakkaisissa todellisuuksissa myös Persona-elokuvan Alma ja Elisabet, mutta myös naiset nimeltä Iris ja Edit, jotka yrittävät tehdä irtiottoa elokuvan heille langettamasta häkistä. Kirjan kertoja on kaikki nuo naiset ja samalla ei kukaan heistä. Hän valitsee tarkkaan minkä naamion takana milloinkin piileksii.

Marraseliö on niin monitasoinen ja muotoaan vaihteleva romaani, että heikompia hirvittää. Silti se on myös äärimmäisen hallittu ja ihmeen vaivaton lukea. Miten tällaisia teoksia kirjoitetaan ja ennen kaikkea, miten kustannustoimittaja pysyy järjissään sen labyrinttia tarkkaan tutkiessaan? Marraseliö tarkoittaa mädänsyöjää, saprotrofia, joka elää kuolleella eloperäisellä materiaalilla. Tämä kirjallinen saprotrofi on syönyt ainakin oletettujen miesnerojen jätöksiä ja jumalattomasti kirjojen sivuja. Valtaa, intohimoa ja Ingmar Bergmanin elokuvien maailmaa tutkailevassa romaanissa on 654 sivua ja vielä 15 sivun lähde- ja kirjallisuusluettelo. Teemoja ja detaljitietoa on valtavasti, mutta silti tämän romaanin lukeminen on ihmeen keveää ja sujuvaa. Sen lukeminen tuntuu kuin laskisi alas jatkuvaa liukumäkeä. Välillä on vauhdin hurmassa vedettävä henkeä ja jarrutettava – miten syvälle tässä ollaan putoamassa!

Minun on toisinaan vaikea erottaa, mikä osa minussa kirjoittaa, mikä tarkkailee, mikä on muistoa, mikä keksimääni, mieleni todellisuudessa kaikki on lopulta yhtä totta ja yhtä epätotta.

Täysin kitkatta matka tämän romaanin kanssa ei suju. Turhaudun, kun tekstin väliin ilmestyvät numerojonot eivät avaa salojaan ja välillä tuntuu, että sisuksiini olisi kipattu väkisin kokonainen sivistyssanakirja. Pars pro toto. Kun kertoja alkaa kirjan loppupuolella paasata suoraan minulle – ei vain lukijalle, vaan kirjoista kirjoittavalle lukijalle – huomaan ärsyyntyväni niin, että melkein jätän kirjoittamatta tästä romaanista kokonaan. Sen sijaan lykkään tehtävää kahdella viikolla, jolloin ärsyyntyminen on haalistunut, mutta niin on valitettavasti haalistunut myös tarkat ensihavainnot kirjasta. En harrasta muistiinpanojen tekemistä lukiessani, joten muistin ja jälkiselailun varassa mennään. Marraseliö käsittelee valtaa ja toki tunnistan myös oman valtani siitä kirjoittaessani. Siihen kohtaan tuo ärsyyntyminen osui eli juuri siihen maaliin, johon kärki oli osoitettukin.

En ole katsonut moniakaan Ingmar Bergmanin elokuvia, mutta ohjaajan persoona kiinnostaa. Se johtunee siitä, että hullaannuin joitain vuosia sitten Bergmanin tyttären Linn Ullmannin romaanista Rauhattomat, jossa hän fiktion kautta kuvaa suhdettaan isäänsä. Odotin koko ajan Marraseliötä lukiessa milloin tuohon kirjaan viitataan ja tulihan se lopulta vastaan ohimennen. Sitä vahvemmin nousi kuitenkin esiin Bergmanin pojan Daniel Bergmanin muistelmateos Haavoittunut sydämeni, joka on julkaistu suomeksi viime vuonna (Minerva 2023, suom. Katarina Luoma). Tällainen teos olikin mennyt minulta ohi ja taidan sen jossain välissä lukea. Sen sijaan Bergmanin elokuvista en vieläkään innostunut tämän romaanin perusteella. Toisaalta Personan katsominen saattaisi olla kiinnostavaa, sille tehtiin niin tarkka ruumiinavaus tässä romaanissa.

Muistot ovat menneen minän kadotettuja kokemuksia, kahdesti kadotettuja. Mistä tämä on? Voiko tämän panna esim. Magnuksen suuhun?

Ruumiinavaus tehdään myös itse romaanitaiteelle. Kirja paljastaa ikään kuin oman luustonsa. Välissä on kursiivilla kirjoitettuja osioita otsikolla Huomioita, joissa analysoidaan jo kirjoitettua ja pohditaan mihin suuntaan sitä voisi viedä. Ovatko ne kirjailija Hakkaraisen autenttisia muistiinpanoja romaania varten vai tieten tahtoen fiktiiviselle kirjailijakertojalle keksittyjä, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kiinnostavia pohdintoja, jotka näyttävät osan siitä valtavasta tausta- ja ajatustyöstä, jota tällaisen kokonaisuuden luominen vaatii. Yhtenä kekseliäänä yksityiskohtana rakastin Tomia, tekstinsisäistä portinvartijaa, joka huudetaan apuun aina kun tekstistä on vähennettävä mainintoja linnuista ja varsinkin sellaisista linnuista, jotka uhkaavat jäykistyä metaforan painon alla. Tiirat, pääskyset, ruokit ja nuolihaikarat saavat kyytiä, kun linnuntappaja-Tom saapuu hätiin tennismailoineen.

Tomilla onkin hommia lintubongareitakin houkuttelevassa Gotlannin saaristossa. Toivottavasti tämä kirja ehtii vielä nipin napin mukaan Kirjakimaran eilen päättyneeseen Kirjoja ulapalta -haasteeseen, jossa luetaan merellistä kirjallisuutta. Kirjan tosiaan luin jo pari viikkoa sitten, mutta jutun julkaisu meni päivällä haasteajan yli. Saaristotunnelma on joka tapauksessa tässä romaanissa vahva ja mieleen jäävät erityisesti Fårön saaren rannoilla patsaina nousevat jylhät kivimuodostelmat eli raukit. Gotlantiin on joskus päästävä, vaikka en sinne Ingmar Bergmanin perässä ehkä menekään. Marraseliön perässä voisin mennäkin.

Anna-Kaari Hakkarainen:
Marraseliö
Tammi 2024

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Helmi Kekkonen
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Henni Kitti: Majakka (työnimi)

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Elina Airio: Hekuma

Vigdis Hjorth: Toisto

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

Selja Ahava ja Emma Puikkonen: Rakennenautintoja

Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Édouard Louis: Muutos: metodi

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Linn Ullmann: Ennen unta

Seuraa Kirjaluotsia

#kirjojaulapalta Anna-Kaari Hakkarainen Gotlanti ihmissuhteet Ingmar Bergman kirjoittaminen Marraseliö metamodernismi saaristo vallankäyttö