Kirjoitan ehkä etsiäkseni elämästäni – sen osista – jotain suurta, kaiken yhdistävää narratiivia. Uskon elämäni tapahtumien liittyvän yhteen kuin junan vaunut. Ajattelen, että kaikki kokemani on johtanut minut tähän enkä olisi itseni ilman kokemuksiani. Vuosiksi kadonnut isä, väkivaltainen isäpuoli ja Tehtaankadun ala-aste, koulu, josta en vieläkään kykene puhumaan kokonaisin lausein. Kaikki tämä on ollut tarpeen, jotta olisin itseni.

– Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Kotimainen kirjasyksy vaikuttaa lupaavalta. Luvassa on monta odotettua uutuusromaania vakiintuneilta tekijöiltä ja joukko kiinnostavia esikoisromaaneja. Yksi esikoisista on Sami Oskari Lahtisen Dinosaureeni, jota kustantaja Aula & Co markkinoi ilmauksella “tinkimättömän omaääninen kirjallinen pyörremyrsky”. No, sitä se tosiaan on, vaikka tuo omaäänisyys terminä vähän kyllästyttääkin. Sanotaan niin, että Dinosaureeni yllätti positiivisesti peruskaurasta erottuvalla kerronnallaan. Ytimeltään Dinosaureeni on tarina miehestä, joka oman isänsä kuoltua ja itse isäksi tultuaan alkaa ruotia kompleksista isäsuhdettaan kirjoittamalla. Syntyy joukko lapsuusmuistojen innoittamia novelleja, joita mies näyttää naapurissa asuvalle kirjailijalle. Kirjailija antaa rehellistä palautetta ja rohkaisee kokoamaan tarinat romaaniksi. Novellien väliin tulee siis sidosaineeksi niitä kommentoivia osioita ja päiväkirjamaisia katkelmia epäkronologisessa järjestyksessä. Noin puolivälissä kirjaa on päiväkirjamerkintä toukokuulta 2024, jossa kerrotaan kustantajan ilmoittaneen, että romaani nimeltä Dinosaureeni on lähtenyt ajallaan painoon. Koska olen siinä kohtaa lukemassa saman nimistä romaania, jonka olen juuri saanut kyseiseltä kustantajalta, aivothan siinä menevät solmuun. Ollaan siis muodikkaasti metafiktion parissa.

Päähenkilön isä Onde kuolee ja tuhkia Kymijokeen sirotellessaan Jussi huomaa, miten vaikea hänen on surra kuollutta isäänsä. Kun Jussin novellien kautta sukelletaan syvemmälle lapsuusmuistoihin, suremisen vaikeuden ymmärtää. Isää ei hyvällä tahdollakaan voi pitää luotettavana tai turvallisena vanhempana, seikkailua hän tarjoaa sitäkin enemmän. Milloin kaahataan autolla poliisia karkuun, milloin kaupataan pirtua ja lääkkeitä. Isän päihdeongelma on periytynyt isoisältä, joten Jussilla on syytä pelätä sukurasitetta. Isä on myös paljon kokonaan poissa kuvioista ja silloin isän paikan ottaa väkivaltainen isäpuoli, joka novelleissa saa liikanimen Huutaja. Ja tietysti on vielä kouluväkivaltaa. Ei ihme, että itse isäksi tullut Jussi on huolissaan, miten osaa suojella Vilja-tytärtään. Kirjan nimi Dinosaureeni viittaa yhteen Jussin harvoista positiivisista lapsuusmuistoista ja saman niminen novelli päättää romaanin kauniisti.

Naapurissa asuvan kirjailijamiehen lisäksi Jussin kirjoituksia kommentoi äiti sekä vaimo Anu, josta kirjoittamisprosessin aikana tulee ex-vaimo. Lisäksi Jussi itse reflektoi kirjoittamisprosessiaan ja tutkiskelee tuntojaan. Hän kirjoittaa löytääkseen omasta elämästään jonkinlaisen yhtenäisen narratiivin, mutta eihän sellaista suurta tarinaa tai tarkoitusta elämästä aina löydy. Lukiessa tuntuu, että Lahtinen vedättää minua mennen tullen, mutta annan sen mielelläni tapahtua. Tulee mieleen Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, mutta koska nyt puhutaan esikoiskirjailijasta eikä tupla-Finlandia-voittajasta, suhtaudun vedätykseen myötämielisemmin. (Ja minä pidin myös Taivaallisesta vastaanotosta). Välillä Lahtinen saa minut verekseltään kiinni ennakko-oletuksista. Juuri kun turhaudun erään novellin ääressä ja hymähtelen mielessäni, että tässä on nyt käynyt kustannustoimittajallakin joku lapsus, kun on kertojat menneet näin sekaisin, seuraakin alla oleva selostus. Jälkikäteen ajateltuna ehkä vähän liiankin nokkelaa, mutta kyllä nauratti lukuhetkellä.

[Helmikuu 2023]

Olemme äitini kanssa lounaalla. Hän on juuri lukenut käsikirjoitukseni ensimmäisen version.
– Siinä oli se juttu, jossa se oli sen kaverin kanssa oluella, äiti sanoo. – Siinä mun oli vähän vaikea seurata, että kumpi niistä puhui missäkin kohdassa, tai siis en ihan tajunnut, että oliko se puhuja Jussi vai joku muu?
– Joo, siis molemmat. Tai siis, se on vähän sellanen… No, siis idea on, että se on yksinpuhelu, siis että molemmat tyypit on Jussi. Se miettii niitä juttuja siinä itsekseen. Niinku kaksi ääntä sen pään sisällä.
– Ai, äiti sanoo ja miettii hetken. – Joo, nyt mä tajuan. Sitten se onkin just hyvä.
– Siinä on jonkin verran sellaisia pieniä vihjeitä, sanon. – Se haljennut peili, jossa on kaksi kuvaa ja kun se hakee tiskiltä toisen oluen niin se olut on yksikössä, vaikka ne molemmat juovat sitä, ja lopuksi sanotaan, että “menimme kotiin”, eikä koteihimme, ja niin pois päin. Ja se tupakka-aski.
– Voi, että. Oonpas mä tyhmä, kun en tajunnut.
– Tä? Etkä oo, ollenkaan, ei siis kukaan ole tajunnut tota. Ton on lukenu varmaan toistakymmentä ihmistä, eikä kukaan tajunnu. Mun pitää ehkä tehdä siitä vielä ilmeisempää, tai sitten kirjoittaa siihen perään joku selostus.

Yhtä toista asiaa en kirjassa tajunnut ja siihen minulle ei annettu lukuohjeita tai selityksiä. Ihmettelin, miksi Lahtinen tieten tahtoen nimeää romaanissa Tehtaankadun ala-asteen ja puhuu siitä kuin se olisi kaiken pahan ruumiillistuma. Onko kirjailijalla itsellään ollut siellä hankalaa? Jos on, niin tuskin sellaisia haasteita, kuin kirjan yhdessä novellissa, jossa opettaja ei anna uudelle oppilaalle eli Jussille moneen viikkoon pulpettia ja lastenneurologi ehdottaa motorisiin haasteisiin avuksi kannettavaa tietokonetta. Kuin kiusallaan Jussi myöhemmin myöntää kirjailijanaapurille, että tuo pulpettijuttu oli sepitettä, mutta ei mainitse mitään läppäristä. Jos nyt yhtään olen tietotekniikan ja koulumaailman kehityksestä kärryillä, läppäreitä ei varmasti tarjottu avuksi silloin kun kirjailija tai edes romaanin fiktiivinen kertoja oli alakouluikäinen. Jos taas koulutrauma liittyi kiusaamiseen ja kouluväkivaltaan, kuten Jussin kohdalla myös tapahtui, sekään ei selitä miksi on haluttu leimata oikea olemassa oleva koulu. Viime vuosina on kirjoitettu monta koskettavaa kotimaista teosta kouluväkivallasta omiin kokemuksiin nojaten, mutta ei kirjoittajista tietääkseni kukaan ole maininnut kyseisen koulun oikeaa nimeä. Olisiko pitänyt? Auttaisiko se, jos suoraan sanottaisiin, että se ja se koulu ja sen ja sen koulun rehtori eivät ole onnistuneet puuttumaan jatkuvaan kiusaamiseen? Etenkin kun tässä selkeästi puhutaan ainakin parin vuosikymmenen takaisista ajoista. Tietysti otin tästä ylimääräisiä kierroksia, koska kyseessä on lähikoulumme, jota oma poikani on käynyt, mutta oletettavasti täysin eri aikana ja eri rehtorin alaisuudessa kuin kirjan Jussi tai romaanin kirjoittaja.

Kysymys kirjani autofiktiivisyydestä tuli usein esiin Kirjoittajakoulussa, ja minulla oli tapana vastata, että juttuni ovat autofiktiota korkeintaan siitä näkökulmasta, että päähenkilöllä on minun nimeni. Sami Oskari Lahtinen on myös käynyt kyseisen kirjoittajakoulun, mutta hänen kirjansa päähenkilö on nimeltään Jussi. Mitä tästä päättelemme? Autofiktion ja fiktion määritelmää puidaan muutenkin romaanissa paljon. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakurssista on viime vuosina tullut todellinen ponnahduslauta esikoiskirjailijoille ja samalla myös osa kotimaisen autofiktion kuvastoa. Toivottavasti muutakin kautta vielä löytyy näitä omaäänisiä kirjoittajia kustantajien listoille, ettei jokaisessa esikoisromaanissa tarvitse kellua “kriittisen kuplassa”. Koen, että Lahtisen tapauksessa tässä oli mukana roimasti itseironiaa, mutta paljon lukevana alan pikkuhiljaa kyllästyä näihin omaa kirjoittamisprosessia kommentoiviin romaaneihin, joissa pyöritään Suomen kirjallisuuspiirien ahtaissa nurkissa. Lahtinen tekee sen kuitenkin tyylikkäästi ja lukijaa viihdyttäen ja päähenkilö-Jussin lapsuusmuistoissa on paljon aidosti koskettavaa. Tämä autometafiktio-hirmulisko jää siis lukukokemuksena roimasti plussan puolelle.

Sami Oskari Lahtinen:
Dinosaureeni
Aula & Co 2024

Muissa blogeissa:
Marjatan kirjat ja mietteet

Sinua voisi myös kiinnostaa

Mikko Kauppila: Terveisin K

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun

Joonatan Tola: Punainen planeetta & Hullut ihanat linnut

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio Dinosaureeni esikoisromaani kouluväkivalta metafiktio novellit Sami Oskari Lahtinen