Gerbera on pesty. Siitä nousee valtava vaaleanpunainen kajo. Se ei välitä marrasyöstä eikä se välitä talvettuvista marketoista tai kellareissa nuokkuvista tarhadaalioista joiden seuraan sen olisi kiltisti mentävä vaan se värjää keittiömme seinät, vesipatterit, olkapäähäni varovaisesti painuneen puolison leuan kuin eläimen epäileväisen leuan, sen valo kimpoaa katosta yllemme. Kiiltävässä asfaltissakin ikkunan takana on vaaleanpunainen hehku. Kukasta on tullut alttari. Kylvemme sen punaisessa valossa ja ajattelen polvistuvani sen eteen, siis lyyhistyväni, sillä siinä voisi olla se lempi minne laittaa sykkivä levoton ruumiini. Silitän sen hurjia kukintoja. Haluaisin kumartua painamaan pääni sen päiden sekaan mutta puoliso on edelleen takanani enkä kehtaa vaan tyydyn kääntymään häneen päin tällä kulottamallani niityllä ja nojaamaan häntä vasten. Me halaamme harvoin. Kokeilen tupakalta haisevalla kädelläni hänen iholtaan, kaulaltaan käsivarsiltaan kaikki ne aikoinaan tekemäni punaiset linnut ja maasta allamme, kuolleelta pellolta kukkii kuusi gerberaa. Minä voisin vielä onnistua. Voisin vielä nostattaa tällaisen, perhettäni varten vain, tuhlailevan niityn. Voisin seistä kynnyksellä ja koputtaa ovelle kukkani ja perhosten kanssa ja sanoa että minä onnistuin palaamaan takaisin ollakseni teille pelkästään hyvä.

– Elina Airio: Hekuma

Elina Airio vakuutti esikoisromaanillaan Metsässä juoksee nainen ja toinen romaani Hekuma juurruttaa hänestä vahvan ääneen kotimaiselle kirjallisuuskentälle. Kuten esikoisessa, myös Hekumassa käsitellään perheenäidin rakoilevaa mieltä ja takerrutaan epätoivoisesti viherkasvien kurotteleviin kärhöihin. Romaani ei ole kuitenkaan toisinto esikoisesta, vaan Airio onnistuu luomaan jotain uutta ja sähköistävää tästä epätoivoisten naisten ja mielenrauhaa lupaavien vihreiden pirulaisten kohtaamisesta. Tällä kertaa pinnan alla kytee usein yhteiskunnan tasollakin vaiettu asia: naisten tekemä lähisuhdeväkivalta.

Sosiaalialalla työskentelevän Airion tyyliä ei voi kuvata sosiaalipornoksi, vaan pikemminkin sosiaalityöstä kumpuavaksi viherkasvipornoksi. Romaanin minäkertoja sortuu ostamaan tupakoivan kioskimuijan pyörittämältä kukkakioskilta vaikeasti hoidettavan viherkasvin. Vaaleanpunainen ruukkugerbera hehkuu houkuttelevaa valoaan ja viettelee viekkaudellaan. Nainen ei malta odottaa sitä hetkeä, kun saa työntää sormensa syvälle sen kosteaan multaan. Gerberan kanssa koetaan hekuman hetkiä, mutta kyse ei ole viattomasta viherkasviharrastuksesta, vaan hätähuudosta. Nainen ripustautuu gerberaan kuin viimeiseen oljenkorteen. Jospa hän nyt onnistuisi hillitsemään itsensä. Taustalla puoliso ja lapset puuhailevat arkeaan: kylpevät, leikkivät majaleikkejä ja etsivät luistimia. Nainen yrittää pitää itsensä kasassa ja gerberansa, kotieläimensä, perheensä ja ennen kaikkea itsensä poissa saksien ulottuvilta.

Nainen todella yrittää kaikkensa rauhoittaakseen levotonta kehoaan ja mieltään. Ystävä lähettää viestejä ja muistuttaa erilaisista agressionhallintakeinoista, joilla tilanne otetaan haltuun. On rentoutusharjoitusta, perhoshalausta, alaspäin laskemista, kylmäaltistusta, painopeittoa, itsensä silittämistä ja erilaisia mielikuvaharjoituksia. Ja viimeisenä toivona ruukkugerberan vaaleanpunainen hohde. Samalla kun äiti yrittää rauhoittaa itseään silittelemällä kasvirakastettunsa sileitä lehtiä, lapset katsovat telkkarista eläindokumentteja, joissa väkivalta on aina läsnä: eläimellisenä ja luonnollisena. Ja sitten lapset haluavat leikkiä petolintua ja mangustia, vaikka äidin kutitusleikki usein yltyy naarasleijonan tasolle. Nainen ihmettelee, mikseivät ne koskaan kerro.

Hekuma on tiivis 135-sivuinen ryöpytys, jonka lukee yhdeltä istumalta, koska muutakaan ei voi. Teksti imee lukijan sisälle kertojan vellovaan maailmaan, josta tekisi usein mieli irrottautua, mutta ei vaan kykene. Upean uhkaava intensiteetti ja klaustrofobinen tunnelma säilyvät läpi romaanin ja yllättäviin humoristisiin kevennyksiin tarrautuu kuin hädissään. Kerronnassa on roisia lihallisuutta, väkivallan ja seksin himoa, vimmaa ja visvaa, rivouttakin, mutta kasvimaailmasta ammennettu symboliikka antaa siihen oman vinkeän värinänsä. Lyhyistä katkelmista koostuvan romaanin kieli viiltää ja yllättää hypellen assosiaatioista toiseen. Jälleen hurja, omaääninen romaani Elina Airiolta!

Elina Airio:
Hekuma
Gummerus 2024

Muissa blogeissa:
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen

Maisku Myllymäki: Holly

Evie Wyld: Me olemme susia

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Seuraa Kirjaluotsia

Elina Airio Hekuma pakkomielteet perheväkivalta vihanhallinta viherkasvit