Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

”Ootsä Ylva ikinä aatellu, että sä haluisit kirjottaa romaanin?” Santeri kysyy.
”Ehkä. Oon mä itse asiassa kerran jo alottanu jotain luonnosta. Mut se on tosi vaikeeta. Tosi hidasta.” Ylva miettii hetken, sanoo: ”Alkuun joku vesiympäristöön liittyvä ihme tai todellisuusvääristymä, jossa kaks vastakkaista asiaa on tai ei ole totta yhtä aikaa. Hitunen uskonnollista sävyä. Joku hulluuden reunoilla häilyvä mies. Joku ruumiiden säilömisestä ja valkosesta muotoiltavasta materiaalista kiinnostunu kärttyisehkö nainen. Sille veli, joka liikkuu vaarallisissa klaustrofobiaa aiheuttavissa pinnanalaisissa ympäristöissä, joihin liittyy riski hukkumisesta tai räjähtämisestä. Veli on ehkä vähän huono isä. Ne kinastelevat. Muita sukulaisia siihen ympärille kans, ja koiria. Tyttöyttä, nuoruutta, suorituspaineita. Outoja ajatuksia lisääntymisestä. Poissaolevia isiä. Liikettä maapallolla, laivoja. Kaskeloteista ja merestä kiinnostuneet dudet. Avaruus ja Asperger. Miesten välinen rakkaus. Lopussa koko matkan petailtu maton veto jalkojen alta niin hienovaraisesti, että kukaan ei edes tajuu. Ihastuttavat samastuttavat henkilöt, jotka pinnan alla aiheuttaa oman tuhonsa. Loppu on alku.
Kirjoittaa ikuisuudelle. Kirje ihmiskunnalta maailmankaikkeudelle.”

– Henni Kitti: Majakka (työnimi)

Harvoin valitsen lainaukseksi samaa tekstiä, joka on painettu kirjan takakanteen, mutta harvoin tulee myöskään vastaan kirjailija, joka antaa näin valmiin ja hulvattoman tiivistelmän teoksestaan kirjansa sivuilla. Henni Kitin toisinkoinen Majakka (työnimi) on kaikkea yllä mainittua ja niin paljon enemmän. Se valittiin myös juuri Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon finalistiksi (voittaja julkistetaan 14.11.). Metafiktio on kotimaisen kirjallisuuden syksyn sana. Luin juuri tätä ennen Anna-Kaari Hakkaraisen metamodernistisen Marraseliön ja vaikutuin sen lukijan ja kirjoittajan välisiä seiniä puhkovasta kerronnasta. Tällaista ei varmasti ihan heti tule toista vastaan, ajattelin, vaikka olin juuri sitä ennen lukenut Sami Oskari Lahtisen metafiktiivisen Dinosaureenin, jossa kirjoitusprosessia aukileikattiin vastaavin tavoin. Mutta mitä ihmettä?! Myös Majakka (työnimi) lähtee täysin aseistuksin viiltelemään auki romaanin kirjoitusprosessia ja tekee sen ylpeästi metafiktion ytimessä operoiden. Kuten kirjallisuudentutkimuksesta väitöskirjaa kirjoittava Ylva romaanissa toteaa: Et niinku, metafiktio on se vastaus. Tietoisuus kliseeksi muuttuneista tavoista nähdä todellisuus ja tehdä taidetta, ja näiden kliseiden tuominen esiin. Itsetietoisuus.

Mistähän kollektiivisesta alitajunnasta kirjailijat teoksiinsa aineksia ammentavat? Hakkaraisen ja Kitin romaaneissa on yllättäen niin paljon risteäviä polkuja, että suorastaan hämmennyn. Huonosti käyttäytyviä miesneroja tai neroina itseään pitäviä miehiä, taiteilijoita ja pohdintaa taiteen merkityksestä, etäisiä tai ongelmallisia suhteita vanhempiin, valtavasti detaljitietoa mitä moninaisemmista aiheista, lukijan suoraa puhuttelua, fiktion hämmentämistä ja ympäristönä kaikelle pohdinnalle saari ja sitä ympäröivä meri. Jopa Marraseliön keskeinen viite, Ingmar Bergmanin elokuva Persona – naisen naamio, mainitaan myös tässä romaanissa. Majakkaan majoittuneet katsovat sen eräänä iltana yhdessä ja ruotivat sen symboliikkaa. Persona-elokuvan ja Hakkaraisen Marraseliön kaksoissymboliikka on vahva myös tässä romaanissa, jopa majakkasaarta myöten. Romaanissa ollaan joko Utön majakkasaarella tai sitten Norjassa Skomværin majakalla. Saaren sijainti vaihtelee orgaanisesti ja kertomuksen tarpeen mukaan: jos halutaan sukeltaa kaskelottien kanssa, ollaan Skomværissa, jos taas hylyt kiinnostaa, saari muuttuu Utöksi. Henkilöt kuitenkin pysyvät koko ajan paikallaan.

Majakka (työnimi) on kertomus erilaisesta perheestä, joka matkustaa yhdessä joulun alla syrjäiselle saarelle, joka on tosiaan joko Utö tai Skomvær. Ylva on kirjallisuustieteilijä ja hänen veljensä Tomas pyörittää matkailuyritystä suvun majakalla. Velipuolet Niko ja Anton saapuvat Italiasta. Niko on dopingiin koukkuun jäänyt kilpapyöräilijä, Anton rauhaton elokuvataiteen opiskelija. Siskopuoli Kukka on vasta yläkoululainen ja seurailee isompien puuhia usein hiljaa sivusta. Myöhemmin joukkoon liittyy vielä velipuoli Santeri ja tämän kumppani Anders. Santeri tutkii maailmankaikkeuden rakennetta observatoriossa, joka sijaitsee Atacaman autiomaassa Chilessä. Sielläkin päästään kirjan kuluessa käymään. Näiden sisarusten ja puolisisarusten maailmankaikkeuden napa on isä Håkon, joka on jättänyt jälkeensä paljon kaaosta ja isättömiä lapsia. Tämä sisarusjoukko on kuitenkin vuosien myötä ja etenkin Ylvan yhteenkuromana löytänyt toisensa. Vanhempaa sukupolvea porukassa edustaa Risto-eno, Ylvan ja Tomaksen äidin veli. Risto on ikuista eksintentiaalikriisiä poteva kuvataiteilija. Toislajisia edustavat matkassa mukana olevat kolme koiraa sekä pihapiirissä vierailevat villit tassuttelijat.

Kolmen viikon ajan majakalla käydään monenlaisia keskusteluja ja yritellään määritellä maailmaa ja ihmisen ja eläimen osaa siinä. Ylva ja Risto keskustelevat paljon taiteesta ja Ylva on myös kiinnostunut Riston ja Santerin Asperger-syndroomasta, jonka piirteitä epäilee myös itsellään olevan. Myös kärsimyspornosta kirjallisuudessa käydään kiinnostavia keskusteluja ja esimerkkinä ruoditaan Hanya Yanagiharan Pieni elämä -romaania, vaikka sitä ei suoraan nimeltä mainitakaan. Välillä sukelletaan meren syvyyksiin ja nostetaan katse kohti tähtiä. Romaanin voisi siis hyvinkin sanoa käsittelevän kaikkea, ei vaan maan ja taivaan, vaan merenpohjan ja avaruuden välillä.

Majakka (työnimi) on kerronnallisesti kujeilevan kokeileva ja sen muuntuvassa labyrintissa on nautinto kulkea. Välillä tuntui, että romaanissa on hyödynnetty kaikki kokeellisen kerronnan menetelmät, joita esitellään Selja Ahavan ja Emma Puikkosen tietokirjassa Rakennenautintoja. Välillä kaksi näkökulmaa kulkee rinnakkaisissa sarakkeissa ja yhdessä erityisen kekseliäässä kohdassa henkilöt päättävät mennä liian innokasta lukijaa piiloon sivun marginaaleihin ja rivien väleihin. Erilaiset tekstilajit limittyvät kertomukseen ja henkilöiden keskusteluihin. Dialogin välissä saattaa olla Wikipedia-artikkeli, ote tutkimustekstistä tai konekäännös. Jäin myös pitkäksi aikaa tuijottelemaan erästä valokuvaa, jota yksi henkilöistäkin tuijottelee, ja yritin nähdä sen kolmiulotteisena (en onnistunut). Välillä romaanihenkilöt haluavat kokeilla eri nahoissa olemista ja sopivat vaihtavansa paikkoja. Siitäkin huolimatta, että kirjan henkilöt itse vähän väliä muistuttivat lukijaa siitä, että ovat fiktion tuotetta, tarinan taika ei rikkoutunut. Halusin kaikesta huolimatta uskoa näihin henkilöihin, jotka tuntuivat niin todellisilta.

Tajusin vasta romaanin loppupuolella, että tämä on jatko-osa Kitin esikoisromaanille Elävän näköiset. Itse asiassa kirjan kertojaääni mainitsee, että halutessaan lukija voi palata tuon teoksen tapahtumiin. En ole esikoisromaania lukenut, mutta ilmeisesti Santerin ja Andersin tarinaa siellä availlaan tarkemmin. Ehkäpä tämän romaanin innoittamana luen senkin. Toinen tähän romaaniin vahvasti linkittyvä teos on W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat, jonka suuntaan Kitti nyökäyttelee sekä suoraan että tyylillisesti. Tuo teos on ollut lukulistallani pitkään ja tämän perusteella nousee pinossa yhä ylemmäs. Otanpa tehtäväkseni etsiä sen tänään alkaneilta kirjamessuilta. Harmi, ettei Henni Kitti ole näillä messuilla mukana.

Henni Kitti: 
Majakka (työnimi)
S&S 2024

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Selja Ahava ja Emma Puikkonen: Rakennenautintoja

Hanna Weselius: Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

Claudie Gallay: Tyrskyt

Seuraa Kirjaluotsia

Henni Kitti kokeellinen kerronta Majakka (työnimi) metafiktio perhe saaristo tiede toisinkoinen