En tiedä sinusta, mutta minua ei ole koulutettu kaikkea tätä varten. Opiskelin suomea 1900-luvulla. En opiskellut, miten viilleltyihin käsivarsiin pitäisi suhtautua. En opiskellut erityispedagogiikkaa enkä olisi vielä kymmenen vuotta sitten voinut uskoa, että lukioissakin on nykyään erityisopettajan virkoja, vaikka sellaista jo silloin uumoiltiin. En tiedä, mitä sanoa epätoivoaan ja paineitaan itkevälle nuorelle, enkä osaa auttaa hahmotusvaikeuksista kärsivää. Silti olen tehnyt tätä työtä koko sydämestäni ja yrittänyt täyttää kaikki sen mahdottomat vaatimukset. Olen yrittänyt pitää omat peilisoluni jämäkästi asennossa, jotta minulta saisi kaiken sen, mikä on tarpeen.
Olen miettinyt kaikkea tätä koko ajan ja aivan valtavan paljon. On aivan selvää, että näin ei voi jatkua. (Minna)

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Uusi kouluvuosi starttasi ja sen myötä lehdet täyttyivät taas uutisilla siitä, mikä kaikki on pielessä koulumaailmassa. Koulun epäkohtiin tarttuvat myös Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen kirjeenvaihtokirjassaan Huokauksia luokasta. Molemmat ovat arvostettuja kaunokirjailijoita ja lukion äidinkielenopettajia ja molemmat ovat saaneet diagnoosin työuupumuksesta. Kirja koostuu vähän yli vuoden aikana käydystä kirjeenvaihdosta, joka ajoittuu helmikuulta 2022 huhtikuuhun 2023. Tuon vuoden aikana kouluissa yritetään paluuta koronarajoituksista takaisin uuteen normaaliin ja sopeudutaan taas monenlaisiin uudistuksiin. Kirjoittajien vuosi sisältää lisäksi monenmoista ammatillista kriisiä, työuupumuksesta kuntoutumista ja tulevaisuuden pohdintaa. Rytisalo päätyy irtisanoutumaan ja kokeilemaan siipiään täysipäiväisenä kirjailijana, Kinnunen jatkaa edelleen opettajana enemmän tai vähemmän uupuneena.

Muistan järkyttyneeni, kun Minna ilmoitti irtisanoutumisestaan tai kun Tommi kertoi haastatteluissa uupumisestaan. Olen pitänyt molempia esimerkillisinä, huippupätevinä ja asialleen omistautunena äidinkielen opettajina ja toivonut oman pojan koulutaipaleelle edes lähelle yhtä innostunutta ja innostavaa opettajaa. Jos tällaiset äikänopestarat uupuvat ja kyynistyvät työhönsä, mikä on keskiverto-opettajan tilanne? Vai onko ongelma juuri siinä, että pieteetillä työhönsä suhtautuvat uupuvat ensin? Tätä Minna ja Tommi myös pohtivat kirjeissään, sillä työterveydessä heitä kehotettiin ottamaan rennommin ja tavoittelemaan seiskan työsuoritusta täydellisen sijaan. Armollisuus itseä kohtaan on kyllä suositeltavaa työssä kuin työssä, mutta mistä opettaja voi löysätä, kun kurssit on suunniteltava, kokeet tarkistettava, arvioinnit tehtävä ja joka asiasta raportoitava pilkuntarkasti Wilmaan? Kirjoittajat kuvaavat hyvin kaikkea sitä byrokratiaa ja hankehumppaa, jota opettajan työn päälle on viime vuosina kasattu. Ja kuka oikeasti haluaa lapselleen opettajan, joka opettaa seiskan tasoisesti?

Ei opettajaa harmita se, ettei lakkiaispäivänä saa kunniaa opiskelijoiden saavutuksista. Tahtoisin työlle arvostusta ennemminkin sitä kautta, että ammatti nähtäisiin oikein. Sen sijaan, että kokemuksemme työstä ohitetaan aina, kun koulun käytäntöjä muutetaan, toivoisin meitä pidettävän asiantuntijoina, joita täytyy toteutuksen varmistamiseksi kuulla.

Ja toinen, ehkä tärkeämpi arvostuksen muoto: kunpa opettajan työ katsottaisiin niin tärkeäksi, että meidän haluttaisiin keskittyvän siihen. Aiemmin mainitsemasi akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aro ehdotti vastikään opettajankoulutukseen lisää opintoja sekä nuorten kehityksen ymmärtämiseksi että sosioemotionaalisten taitojen parantamiseksi. En kiellä noiden taitojen arvoa, mutta ikään kuin professori hahmottaisi tämän ammatin vain pedagogisena, ei lainkaan didaktisena. Nuoria pitää ja täytyy auttaa kaikin keinoin, mutta ei kaikkea voi sälyttää opettajien harteille. En minä ole sosiologi enkä kehityspsykologi, vaan suomen kielen ammattilainen! (Tommi)

Kirjoittajat nostavat esiin monia viime vuosina otsikoihin nousseita trendejä koulumaailmasta. Yksi niistä on nuorten lisääntynyt pahoinvointi, joka ei voi olla näkymättä luokissa. Kinnunen ja Rytisalo peräänkuuluttavat molemmat lisää resursseja oppilashuoltoon, jotta aineenopettajat voisivat keskittyä varsinaiseen työhönsä eli aineensa opettamiseen. Kouluihin tarvitaan lisää kuraattoreja, koulupsykologeja, terveydenhoitajia ja muunlaisiakin ammattilaisia tukemaan koulutyötä. Tätä mietin, kun oman poikani kasiluokka Helsingin keskustan koulussa alkoi tänä syksynä ilmoituksella, ettei peruskouluun ole saatu rekrytoitua lainkaan koulupsykologia. Helsingin kaupunki sai myös juuri moitteet koululaisten lääkärintarkastusten huonosta hoidosta. Jos tilanne pääkaupungissa on tämä, miten menee maakunnissa? Ennen kaikkea kirjaa lukiessa nousee huoli siitä, mitä käy, jos opettajatkin voivat pahoin eivätkä jaksa kohdata itseään hakevien nuorten hätää. Oman pojan kohdalla yläkoulussa jaksaminen on paljon kiinni siitä, miten hyvin opettajat jaksavat ja pystyvät saamaan rauhattoman luokan edes hetkeksi keskittymään ja irrottamaan otteensa kännyköistä. Kirjassa käsitellään yläkoulun sijasta enemmän lukiomaailmaa, mutta ei vaikuta sielläkään opiskelijoiden keskittyminen olevan sen parempaa. Rytisalo nostaa esiin, että lukioissakin on nykyään erityisopettajien tarvetta.

Huokauksia luokasta on kirja, jonka toivoisi ennen kaikkea päätyvän opetuksen järjestämisestä vastaavien päättäjien käsiin. Rytisalo ja Kinnunen tuovat kirjassa moneen otteeseen esiin, kuinka he toivoisivat opettajia kuunneltavan enemmän koulutyöhön liittyvässä päätöksenteossa ja tarjoavat teoksessa paljon konkreettisia ehdotuksia rikkinäisen koulun korjaamiseksi. Kirja antaa varmasti vertaistukea opettajan työtä tekeville, mutta myös meille, jotka olemme huolissamme omien lastemme koulupoluista tai ylipäätään koulutuksen tulevaisuudesta Suomessa. Itse luin tätä kirjaa ennen kaikkea yläkoululaisen ja mahdollisesti tulevan lukiolaisen äitinä ja kahden suuresti arvostamani kirjailijan ihailijana. Minna ja Tommin sujuvaa kirjeenvaihtoa oli ilo lukea. Kirjeet tarjoavat teräviä ja punnittuja ajatuksia koulumaailmasta, mutta myös kiinnostavaa pohdintaa kirjailijuudesta ja luomistyöstä, mielenterveydestä ja perhearjesta. Molempien lämmin huumori ja maanläheinen asenne elämään välittyvät kirjeistä lukijalle saakka. Vaikka sisältääkin paljon painavaa asiaa, Huokauksia luokasta ei ole läpeensä kyyninen tai pessimistinen tilitys. Huokausten lisäksi kirjeistä välittyy opettamisen ihanuus, ne merkitykselliset hetket, kun nuori löytää omat vahvuutensa ja innostuu vaikka tarttumaan kirjaan ihan omasta halustaan. Toivottavasti mahdollisimman moni aikuinen tarttuu tähän kirjaan.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
WSOY 2023

Muissa blogeissa:
Hemulin kirjahylly
Kirjallisia
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Minna Rytisalo: Sylvia

Tommi Kinnunen: Kaarna

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Minna Rytisalo: Rouva C.

Seuraa Kirjaluotsia

kirjailijuus kirjeenvaihtokirja koulutus lukio Minna Rytisalo opettaja Tommi Kinnunen työuupumus