menu Menu
Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus
Kotimainen kaunokirjallisuus, Rauma Iida, Siltala, Suomi 29/12/2022 4 kommenttia
Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda Edellinen Shehan Karunatilaka: The Seven Moons of Maali Almeida Seuraava

Varmasti se alkoi jo paljon ennen Iran saapumista musiikkiluokalle, tuo sosiaalisten suhteiden jähmettyminen läpitunkemattomiksi. Kyse tuskin oli mystisestä lasten välisestä ryhmädynamiikasta, jollaiseen kasvatustieteilijät niin mielellään viittasivat, A sanoi, ikään kuin koululla ei olisi osaa eikä arpaa siinä, millaisiksi oppilaiden välit muodostuvat, ikään kuin juuri koulu ei olisi se liian tiivis astia, jossa happi loppuu ja homeitiöt lisääntyvät… Tuskin kyse oli siitäkään, että hänessä olisi ollut jotain silmiinpistävän poikkeavaa ja siten aikuisten logiikalla vieroksuttavaa, vaikka juuri erilaisuus olikin suosituin selitysmalli jo silloin peruskoulussa ja vuosia myöhemmin kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja opettajainhuoneissa. Hänen oletettu outoutensa, A sanoi, faktana samaa luokkaa kuin afrikkalaisten saamattomuus ja Lähi-idässä itävä terrorismiluonne. Totta kai hän oli luokkalaisten mielestä outo, mutta kertoiko se jotain hänestä vai Anna-Maijasta, joka jatkuvasti vihjaili hänen outoudestaan ja rakensi siitä tosiasiaa? Vai 1990-luvun kasvatusoppaista, joissa väkivallan syy paikannettiin kerta toisensa jälkeen uhriin, puhumattakaan kaikista niistä tekomyötätuntoisista ja lässyttävistä lehtijutuista, joita koulukiusaamisesta ilmestyi edelleen joka syksy, entisten koulukiusattujen haastatteluista, joissa kiusatut itsekin viittasivat tottuneesti erilaisuuteensa kuin olisivat nielaisseet syötin? Herra siunatkoon sitä halukkuutta, jolla aikuiset sysäävät vastuun pahoista teoistaan kaltoinkohdeltujen niskaan, A sanoi. Entä sitten, jos hän olisi ollut erilainen? Jos hän oli lukenut muita enemmän, tiennyt enemmän? Ehkä hän oli ollut aavistuksen verran vähemmän altis ryhmäpaineelle tai ehkä hän ei koskaan päässyt tarpeeksi lähelle ryhmää taipuakseen paineeseen. Ehkä Anna-Maijan tavassa kannustaa heitä kantelemaan oli alusta asti ollut jotain siinä määrin kylmäävää, ettei hän ollut halunnut osallistua. Ehkä hän oli poikkeuksellisen huono hyppimään narua. Ihan sama, A sanoi.

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Vuosi 2022 oli selvästi traumakirjallisuuden vuosi ja koulu- ja nuorisoväkivaltaa käsittelevät teokset saivat myös kirjallisuuspalkintoja. HS:n esikoiskirjapalkinnon sai Susanna Hastin Ruumis/huoneet, joka käsittelee dokumentaarisesti nuorena koettua seksuaalista väkivaltaa ja traumaperäistä muistamattomuutta. Finlandia-palkittu Iida Rauman Hävitys: tapauskertomus taas pureutuu kouluväkivaltaan ja sen seurauksiin, myöskin omakohtaista kokemusta hyödyntäen. Noteerasin kirjan heti sen ilmestyttyä alkuvuodesta, mutta tunnustan vältelleeni sen lukemista omista syistäni. Oma poika aloitti syksyllä yläasteen ja näitä peruskoulumaailman viidakon lakeja on saanut kokea ihan omasta takaa ja olla huolissaankin. Nyt kun Rauman intensiiviseen romaaniin uppouduin, taustalta tunkivat väkisin sekä omat kouluaikaiset kokemukset että oman lapsen kanssa koetut. Äitinä suurin huoli on aina se, että mitä jos lapsi ei kerro, mitä jos olen aivan tietämätön kaikesta mitä lapsi joutuu kokemaan. Näitä traumakirjoja lukiessa tuo huoli aina vahvistuu. Hävitys lisää pessimismiä entisestään. Sen päähenkilö yrittää saada apua aikuisilta, mutta aikuiset kääntävät selkänsä, ovat osa ongelmaa ellei jopa niiden juurisyy.

Romaanin keskushenkilö A on nuori historianopettaja, joka närästyslääkkeen voimin tekee sijaisuuksia peruskoulussa ja yöt juoksee itsensä uuvuksiin. Juoksulenkillä hän on näkevinään kouluaikaisen luokkakaverinsa Iran eikä saa rauhaa ennen kuin on löytänyt tämän. Tai luokkakaverista on turha puhua, sillä kammottavan Anna-Maijan johtamalla Kaarinan musiikkiluokalla A ja Ira olivat antibestikset, molemmat niitä joita ei koskaan valita pariksi tai kutsuta bileisiin. Niitä outoja, jotka ovat vain omalla olemisellaan itse syyllisiä kaltoinkohteluunsa. Samalla intensiteettillä kun A ja Ira hylkivät toisiaan kouluaikoina (ehkä koska näkivät toisessa itsensä ja oman asemansa kurjuuden), he nyt suorastaan liimautuvat toisiinsa jakaakseen yhteisen trauman jäljet.

Hävitys on voimakas kaunokirjallinen puheenvuoro yhteiskunnan kyvyttömyydestä puuttua kouluväkivaltaan. Se ei saarnaa, vaikka lateleekin jyrkkää kritiikkiä KiVa Koulu-hankkeista ja muista yritelmistä ongelman kitkemiseen. Myös kirjan lopusta löytyvä pitkä lähdeluettelo puhuu karua kieltänsä kasvatusoppaista ja tutkimuksista, jotka sysäävät vastuuta uhreille (pitäisi osata sulautua joukkoon) ja nostavat kädet pystyyn väkivallan tekijöiden suuntaan. Itsekin olen joutunut toteamaan, että KiVa Koulu tarkoittaa koulua, jossa sana kiusaaminen on kielletty. Jos koulussa sanotaan olevan nollatoleranssi kiusaamiselle, eihän silloin voi todeta kiusaamista tapahtuvan. Sehän olisi epäonnistuminen. Siksi sallittujen k-sanojen joukkoon on nostettu keskittymisvaikeudet, jolla jo joskus kolmannella luokalla selitettiin miksi muut pojat välitunnilla läpsivät toistuvasti poikani lippistä päästä, tönivät ja nimittelevät. Tästä väkivallan tekijöiden ymmärtämisestä Rauma kirjassaan paljon puhuu, että uhrin vastuulle jää aina ymmärtää tekijää ja yrittää olla ärsyttämättä omalla olemisellaan keskittymisvaikeuksista kärsiviä. Sen lisäksi, että joutuu syrjityksi, pitäisi vielä olla zenimäiset taidot anteeksiantoon ja ymmärrykseen.

Romaanissa A todellakin yrittää ymmärtää, mutta yrittää hän myös nostaa esiin epäkohtia ja vaatia oikeutta. Se vaan on mahdotonta, kun opettaja on yksi pahimmista alistajista. Musiikkiluokan Anna-Maija johtaa kuorolaisiaan kuin mikäkin pikkudiktaattori suosikkijärjestelmineen ja osaa myös itse kerätä sääliä osakseen. Oppilaiden pitäisi ymmärtää häntä loputtomasti, varsinkin kun hänestä tulee yksinhuoltajaleski. Yläasteelle siirryttäessä A:n tilanne vain pahenee, sillä Anna-Maija on tehnyt hyvän pohjatyön kääntäessään kaikki häntä vastaan. Yläasteella A joutuu jo hyvinkin vakavan fyysisen väkivallan kohteeksi, mutta koulun aikuiset vaan pakoilevat vastuutaan ja kääntävät taas kaiken A:n syyksi. Kirjan nykyhetkestä löytyy onneksi yksi valopilkku, historianlehtori Nordin, joka antaa toivoa, että fiksujakin aikuisia koulumaailmasta löytyy.

Olin monelta kuullut, että Hävityksen lukeminen on intensiivinen kokemus. Sitä se todella on, sillä aiheen lisäksi sen käsittelytapa on erityisen intensiivinen ja myös immersoiva. Ilman kappalejakoja eteenpäin mylläävä kerronta hengästyttää eikä tauon paikkaa ole helppo itsekään asettaa. On vain luettava ja luettava. Etenkin kirjan toinen osa on vimmainen ja jopa klaustrofobinen lukukokemus, kun A ja Ira härnäävät toisiaan hämärän asunnon nurkassa ikuista Eternal Flameaan tanssien. Puhekieliset dialogit toimivat, Rauma tavoittaa nuorten puheen luontevasti. Itse vierastan usein murteen käyttöä kirjallisuudessa ja Turun murre on jotenkin konstikasta kirjoitettuna. Olikin totuttelemista Nordenin puheisiin, mutta toisaalta nuo Turun historiaa koskevat faktat kevensivät tunnelmaa edes vähän. Siis paino sanalla vähän, sillä kokonaisen kaupungin kulttuurihistorian hävitys on yhtä lailla surullista. Kiinnostavasti Rauma rinnastaa yksilön hävitysprosessin kaupungin hävitykseen. Myös muita historiallisia ja kirjallisia rinnastuksia hyödynnetään, kuten hysterian tutkimusta.

Muistan Iida Rauman kirjamessuilla sanoneen, että kokeili monenlaista kertojaääntä ennen kuin päätyi etäännytettyyn ”A sanoi” -metodiin. On varmasti ollut omakohtaisten traumaattisten kokemusten kirjoittamiseen vapauttavampi kerrontatapa kuin minämuotoinen kerronta. Välillä lukijana häiritsi, että kenelle A sanoi, kun suurin osa kuitenkin on A:n omaa sisäistä puhetta. Jäin myös arpomaan, oliko koko Iraa olemassa vai oliko hän A:n mielikuvituksen tuotetta. Ainakin kirjailijalle tarjoutuu tällä metodilla mahdollisuus jakaa omaa taakkaansa kahden henkilön välille ja näin häivyttää suoria yhdysviivoja itsensä ja fiktiivisen henkilön välillä. Dokumentinomaisuutta ja omakohtaisuutta kyllä hätkähdyttävästi lisää kirjan lopussa olevat valokuvat päiväkirjan sivuista ja musiikkiluokan kuorosta. Pikkusieluinen ihminen minussa toivoo, että kirjan kuvaamat henkilöt oikeassa elämässä lukevat tämän vaikuttavan kirjan ja häpeävät. Sekä Rauman että Hastin ansiokkaat teokset painottavat samaa asiaa, jonka toivoisin kaikkien ymmärtävän: väkivalta ei ole koskaan uhrin syy.

Iida Rauma: 
Hävitys: tapauskertomus
Siltala 2022

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Kirjakimara
Kirjavinkit
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

autofiktio Finlandia-palkinto Hävitys Iida Rauma koulukiusaaminen kouluväkivalta opettaja Turku vallankäyttö


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Kiitoksia näistä upeista esittelyistä & hyvistä pohdinnoista! Hyvää uutta kirjavuotta 2023!

    1. Kiitos Sinikka sinulle blogini seuraamisesta. Aina kiva kuulla, ettei ihan tyhjyyteen näitä kirjoituksia lähetä. Upeaa uutta kirjavuotta myös sinulle!

  2. Tämä oli todellakin mukaansa vetävä ja immersoiva kokemus. Vaikuttava työ, joka oli ilmeisesti monestakin syystä kirjoittajalleen liki mahdoton suoritus.

    1. Omasta traumasta kirjoittaminen on varmasti tuskallinen prosessi. Iida Rauma on onnistunut sekä menemään suoraan sitä kohti että nostamaan henkilökohtaisen kokemuksensa osaksi yhteiskunnallisia ja universaaleja teemoja. Todella taitavaa ja vaikuttavaa!

keyboard_arrow_up