menu Menu
Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni
Aitonurmi Tuomas, Esseet, Suomi, WSOY 24/01/2023 7 kommenttia
Penelope Fitzgerald: Human Voices Edellinen Michael Cunningham: By Nightfall Seuraava

Minä en ole pystynyt suhtautumaan kaikkiin taideteoksiin viileän ammattimaisella otteella, en läheskään. Joskus trauma maalaa teoksen synnyttämän kokemuksen ja tunnevyyhdin alusta loppuun. Joitain teoksia pelkää etukäteen, joskus syystä, usein myös syyttä. Samalla kun välttelen kipeisiin kokemuksiin osuvaa kirjallisuutta jo esittelytekstien perusteella, se myös kiinnostaa – säästelen sitä ”parempiin päiviin” eli aikaan, jolloin olen henkisesti niin valmis, että lukeminen ei pahenna oloani liikaa.

Traumaan pureutuvat kirjat jäävät mieleeni eri tavoin kuin ne, joiden aiheet ja teemat eivät herätä tunteita. Koska töissäni kirjallisuustoimittajana ja kriitikkona käytän valtaa kirjallisella alalla, on tällä merkitystä valintojeni kannalta. Haluaisin suhtautua kaikkiin vastaan tuleviin teoksiin asiallisella, etäännytetyllä ammattimaisuudella. Mutta mitä jos teos saa minut pois tolaltani niin, että pystyn vain kuljeskelemaan levottomasti ympäri huonetta samaan aikaan kun puren huomaamattani hampaita yhteen voimalla, jonka vuoksi on syytä pelätä lohkeamia, ja mieleni kiihtyy vielä silloinkin, kun minun pitäisi käsitellä teosta työssäni?

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni – Ote esseestä Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen

Tuomas Aitonurmen esikoisesseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni käsittää prologin sekä yhdeksän esseetä, jotka käsittelevät kouluväkivaltaa, homoutta, toksista maskuliinisuutta, elämänhallintaa sekä traumakokemuksia korjaavia kohtaamisia taiteen ja kirjallisuuden äärellä. Kuten yllä olevassa lainauksessa Aitonurmi toteaa, kaikkiin teoksiin ei pysty suhtautumaan samalla viileydellä. On aiheita, joita välttelee, koska pelkää niiden tulevan liian lähelle ja samalla ne kiinnostavat ehkä eniten. Minulle sellainen aihe on viime aikoina ollut juuri kouluväkivalta, jota myös tämä esseekokoelma yhtenä pääteemanaan käsittelee. Kun oma herkkä ja helposti väärin ymmärretty poika on aloittanut juuri yläasteen, en voi lakata miettimästä millaiseen henkiseen ja fyysiseen lihamyllyyn hänet joka arkipäivä lähetän. Omia huolia on vaikea hiljentää lukiessaan kouluväkivaltaa kohdanneiden kokemuksia. Mitä jos lapsi ei kerro kotona kaikkea? Osaanko auttaa tarpeeksi? Tätä mietin jo lukiessani Antti Röngän esikoisromaania Jalat ilmassa ja Iida Rauman Finlandia-palkittua Hävitystä. Molempiin romaaneihin viitataan myös näissä esseissä. Tämän esseekokoelman kirjoittaja sattuu vielä olemaan kirjabloggaajaystävä, joten osasin odottaa joitakin esiin nousevia teemoja. Kokoelmaa lukiessa olin siis sydän sykkyrällä sekä kirjoittajan että oman lapsen puolesta.

En siis edes yritä olla ammattimaisen etäinen ja taidanpa jopa sinutella kirjoittajaa. Kuten Tuomas yhdessä esseessä toteaa, kultuuribloggaaminen mahdollistaa minäkirjoittamisen ja hänen kirjabloggauksistaan vahvimpia ovat jälkikäteen tarkasteltuna olleet ne, joissa käsitelty kirja on herättänyt voimakkaita tunnistamisen kokemuksia ja tunteita, saanut hänet kiinnostumaan ja innostumaan, koska on osunut juuri häntä sähköistävään tematiikkaan. Jos ihmettelette lainauksen persoonamuotoa, tuossa esseessä nimeltä Kirjoituksen minä Tuomas leikittelee oivaltavasti kertojaäänellä kokeillen, onko hän-muotoisen kerronnan takaa helpompi käsitellä henkilökohtaista materiaalia. Esseistä näkee viehättävällä tavalla esikoiskirjailijan innostuksen esseistiikan äärellä ja sen miten taitoja on kirjoittajakursseilla hiottu. Innostus tarttuu myös lukijaan ja tekisi heti mieli kokeilla erilaisia kerronnan tapoja myös omissa blogiteksteissä.

Hetken mietin kirjoittavani koko bloggauksen kirjemuodossa, mutta se tuntui jo liian henkilökohtaiselta lähestymistavalta. (Kerran kirjoitin blogiin kirjeen Tom Hanksille, mutta ikävä kyllä siihen ei tullut vastausta. 😅) Kirjemuotoinenkin essee Tuomaksen kokoelmasta löytyy. Esseessä Kirje maskuliiniselle varkaalle kirjoitetaan Jean Genet’n romaanin Varkaan päiväkirja sivuhenkilölle nimeltä Stilitano. Tämä olikin siinä mielessä kiinnostava ja ajankohtainen essee minulle, että luin juuri klassikkohaasteeseen Jean Genet’n esikoisromaanin Kukkien Madonna, joka meni minulta hieman yli hilseen (siitä lisää klassikkohaastepäivänä 31.1.). Varkaan päiväkirjaa en ole lukenut, mutta olen ymmärtänyt, että samat teemat ja kerrontatavat toistuvat Genet’n tuotannossa. Tuomas käsittelee esseessään paljon asiantuntevammin Genet’n kirjallista maailmaa ja tarkastelee kiinnostavasti Stilitanon hahmon kautta nykypäivän homofobiaa ja sukupuolinormeja. Toksista maskuliinisuutta käsitellään myös kokoelman vimmaisessa päätösesseessä Myrkytettyjä miehisyyksiä, jossa kerronta kehittyy ytimekkään toteavasta pauhaavan julistavaksi ja lopulta kohti utopianomaista toiveikkuutta: Tahdon tilaa aralle hiljaisuudelle ja pehmeydelle. Esseen aiheista palautui mieleen Juhani Branderin teos Miehen kuolema: Pohdintoja maskuliinisuudesta.

Osa esseistä on omaelämäkerrallisia, osa enemmän kulttuuriesseistiikkaa henkilökohtaisella otteella. Kaikissa esseissä kulttuuriset viittaukset istuvat saumattomasti kerrontaan ja kirjan lopussa on vielä esseekohtainen lähdeluettelo. Koska luemme paljon samoja kirjoja, oli helppo saada kiinni viittauksista ja niiden välittämästä metatasosta. Esimerkiksi sairauskertomusessee Pelko veressä sai oman lisäsäväyksensä siitä, että siinä viitattiin Tom Malmquistin romaaniin Joka hetki olemme yhä elossa. Tuomas kuvaa omaa pelottavaa sairastapaustaan samalla intensiteetillä ja tässä esseessä on myös tärkeä puheenvuoro siitä, miten vähän yhteiskunta arvostaa hoivaa: Oloani olisi helpottanut yksikin käsi, joka olisi johdattanut psyykkisen tuen ääreen. Myös psykoterapian joustamattomuus suhteessa akuutteihin kriiseihin tulee ilmi, kun ammattilaiset keskittyvät vanhoihin traumoihin: Olen halunnut huutaa, että nyt en halua puhua koulukiusaamisesta vaan siitä, että olen luullut tammikuussa kuolevani.

Sairastumisen lisäksi kirjassa käsitellään muita elämänhallinnan kannalta merkityksellisiä teemoja, kuten omaa kotia ja elämistä remontin keskellä. Esseessä Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia henkilökohtaiset kokemukset masennuksesta remonttihuolien keskellä limittyvät pohdintoihin ja kirjallisiin viittauksiin oman kodin suomasta turvasta ja avoimen tilan tarpeesta. Myös pukeutuminen voi olla turvatekijä. Esseessä Harmaa pukee häntä Tuomas kuvaa koskettavasti, miten yritti yläasteella muuttua kiusaajien silmissä näkymättömäksi pukeutumalla pelkkään harmaaseen. Se ei tietenkään auttanut. Myöhemmin löytyi toinen suojakuori: metallimusiikki ja sen mukanaan tuoma pukeutumistyyli. Pitkät hiukset ja mustat piikikkäät vaatteet kertoivat omaa tarinaansa, jonka taakse piiloutua. Ikävä kyllä maailma ei ole noista ajoista muuttunut. Oma poika pukeutuu joka päivä samoihin vaatteisiin, koska niin hän uskoo kiinnittävänsä vähiten huomiota. Ongelmaksi muodostuu kaikki poikkeaminen tästä itselle asetetusta normista, yksikin muutos asussa saa aikaan kommenttiryöpyn. Omasta tyylistä kiinni pitäminen kuitenkin tuo selkeyttä: tällainen olen, ota tai jätä. Esseessä korostetaan jokaisen ihmisen tarvetta tulla nähdyksi. Kunpa jokainen saisi tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, ilmentää itseään oman persoonansa mukaan ilman paineita.

Traumakokemusten purkamisessa taide on usein voimakas katalysaattori. Näissäkin esseissä pysähdytään kirjallisuuden lisäksi esimerkiksi videotaiteen ja musiikin äärellä. Esseessä Turva käsissä tarkastellaan Fanni Niemi-Junkolan videoteosta Suoja, jossa ihminen ja hevonen kohtaavat. Tuon vuorovaikutuksen seuraaminen nostaa kertojassa esiin ajatuksia turvasta ja turvattomuudesta, parisuhteesta ja kiusaajan ja uhrin välisestä valtapelistä. Tästä esseestä minulle nousee mieleen Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet, jossa hevosterapiaa kokeiltiin yhtenä keinona trauman käsittelyssä. Lukiessa näen mielessäni esseen kertojan katsomassa videolla romaanin kertojan kohtaamista hevosen kanssa ja samalla itseäni osana tuota hiljaista tarkastelijoiden ketjua. Tämä taiteen metatasot lävistävä katseiden ketju on hyväksyvä ja vastavuoroinen.

Vastaava yhteyden kokemus syntyy, kun tätä kirjoittaessani kuuntelen Antony and the Johnsonsin albumia I Am a Bird Now, jota Tuomas käsittelee upeasti kirjan nimiesseessä Ruumiin ylittävä ääni. Hän kuvaa samaistuttavasti niitä vaikeasti sanoitettavia pakahtumisen tunteita, joita musiikin tai muun taiteen äärellä voi parhaimmillaan kokea. Itselleni sellaisia subliimeja kokemuksia syntyy usein flamencon äärellä, katsomossa usein jo valojen pimentyessä tunnen puristuksen rinnassa ja selittämättömän tarpeen itkeä. Se on samaan aikaan ihana ja hämmentävä tunne. Tässä piilee myös tämän esseekokoelman vahvuus: pystyä liikuttamaan lukijassa jotain, saada ajatukset ja tunteet värisemään monella tapaa. Päällimmäisin tunne on lohdullinen: jokainen essee sallii ihmisen keskeneräisyyden ja päättyy valoon. Hieno esikoisteos kirjoittajalta, jolta toivon lukevani vielä paljon lisää.

Helmet-lukuhaaste 2023:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17 – Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.

Tuomas Aitonurmi:
Ruumiin ylittävä ääni
WSOY 2023

Muissa blogeissa:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

elämänhallinta esikoiskirja esseet helmet2023 helmethaaste homoseksuaalisuus kouluväkivalta Ruumiin ylittävä ääni taide trauma Tuomas Aitonurmi


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

    1. Ja minä odotan, että pääsen lukemaan ajatuksiasi siitä. Hienoja, ajattelua ja tunteita liikuttavia esikoisesseitä!

  1. Jo Tuijan kirjoituksen perusteella päätin, että tämän luen. Sinun juttusi vain vahvisti ajatusta.

  2. Aivan upean yksityiskohtainen arvio sinulta ja kyllä tekee oikeutta Tuomaksen esseeteokselle! 💚

      1. Ei siinä paljon saanut sanottua, ja mä huomasin että säkin olit löytänyt yhteyden Branderiin! 😃 Mä en voinut edes mainita Branderin molempia teoksia (koska tila), niin otin vain toisen niistä. 😁
        Mutta kyllä ilo lukea näitä pitkän kaavan arvioita. Tulee niin monta ahaa-elämystä, eli että ”aivan, just näin, sepä se, niin mäkin!” 😃

keyboard_arrow_up