Tulitikun raapaisuääni. Kynttilän arkaileva syttyminen.
Seinäkellon laiska raksutus.
Tähtien pilkuttamat hanget.
Kuutamon maidonvalkeus, jota sysimusta kuusikko ankarana siivilöi.
Aitan varjo kaatumassa lumeen polkemani polun päälle.
Yksinäinen satelliitti soikealla radallaan kiertämässä vaarojen yllä.
Ei Loukkuvaaran kylmilleen jätetyssä kodissa niin pimeää ollut, vaikka siltä tuntui. Haikeaa kyllä. Ja hiljaista; suljin radion sillä sekunnilla, kun lapsuudesta tutut punalakkiset joululaulut alkoivat hyppelehtiä alas piirongin päältä ja vilistää pitkin pirtin lattioita kuin ihmetellen missä väki, missä lapset? Eniten kuitenkin pelkäsin, että joku säälivä kyläläinen koputtaisi ovea nähdessään ikkunan takana värjöttävän yksinäisen hahmoni. Pitelin Ruotsista tullutta joulukorttia ja avaamatonta joulupakettia käsissäni. Onneksi talossa ei ollut puhelinta; isän, äidin tai Leenan äänen kuuleminen olisi yhdessä silmänräpäyksessä murentanut hauraan voimamuurin, jota kokoilin ympärilleni.

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Maritta Lintusen Savonia-palkittu romaani Sata auringonkiertoa on kiehtova sukutarina tyhjentyvästä maaseudusta, siirtolaisuudesta ja kieleen kytkeytyvästä identiteetistä. Sotikoffien nelihenkinen perhe asuu Ylä-Karjalan Loukkuvaarassa, jonne rajakarjalaiset isovanhemmat ovat aikoinaan evakkona asettuneet. Eletään 70-lukua ja kehitysalueeksi haukuttu seutu tyhjenee asukkaista. Keväällä 1975 myös Sotikoffit antavat periksi ja muuttavat Göteborgiin, josta isä on saanut töitä Volvon tehtaalta. Teini-ikäinen Leena antautuu suurkaupungin sykkeelle, mutta Seppo-veli kaipaa takaisin kotikylälle ja tutun murteen pariin. Perheen ensimmäisellä kesälomareissulla juuri 18 vuotta täyttänyt Seppo päättää jäädä yksin Loukkuvaaraan eikä suostu enää palaamaan muun perheen kanssa Ruotsiin.

Kirjan nykyhetkessä Leenan tytär, toimittajana työskentelevä Monika, on luvannut kirjoittaa Göteborgs-Posteniin jutun perheensä juurista Ylä-Karjalassa ja kokemuksista siirtolaisina Ruotsissa. Taustatutkimusta tehdessään Monika löytää Loukkuvaaralla kuvatun arkistofilmin ja alkaa kysellä Leenalta ja myöhemmin Sepolta vaikeita kysymyksiä. Leena reagoi erityisesti videolla haastateltuun Eeroon ja Monikalla kestää aikansa selvittää, mikä tuossa nuoressa mopopojassa saa äidin ja enon niin vaitonaisiksi. Romaanissa on siis perhetarinoihin usein liittyvä salaisuusjuoni, mutta se ei onneksi ole tämän tarkkanäköisen romaanin ainoa mielenkiintoa ylläpitävä asia.

Siirtolaisuus on yksi kirjan kiinnostavista teemoista. Suomalaisia muutti Ruotsiin 70-luvun alussa jopa 40 000 vuodessa. Suurin osa lähti töiden perässä ja Volvo oli yksi suurimmista työllistäjistä. Kirjasta käy hyvin ilmi sen ajan ilmapiiri. Vähättelevä syrjäseutu- ja kehitysaluepuhe, kasvava työttömyys ja maataloustyön kannattavuuden hiipuminen sysäsivät monet tavoittelemaan parempaa elintasoa naapurimaasta. Samalla Ruotsiin muuttaneisiin suhtauduttiin kotiseudulla pettureina ja hienohelmoina. Ruotsissa taas odottivat toisenlaiset haasteet, kun kielitaidottomia suomalaisia pidettiin takapajuisina juntteina. Lapset yleensä oppivat kielen nopeammin ja sopeutuvat helpommin uuteen elinpiiriin. Näin kävi myös Leenalle, joka sai toimia Aili-äitinsä tulkkina ja hävetä tämän murretta vielä aikuisenakin. Kun Aili vanhana sairastuu muistisairauteen, viimeisetkin ruotsin rippeet häviävät ja äidinkieli puskee esiin entistä vahvemmin. Tämä on tietysti ongelma ruotsalaisessa hoitokodissa, jossa vain yksi hoitajista osaa suomea.

Lintunen kytkee suomalaisten siirtolaiskokemukset myös nykypäivän asenteisiin muualta tulleita kohtaan. Seppo pyörittää Loukkuvaarassa autokorjaamoa ja olisi apukäsiä vailla. Työkkärissä on tarjolla vain irakilainen nuori mies, joka on pitkään etsinyt töitä. Ensin Seppo epäröi irakilaisen palkkaamista, eihän miehellä ole edes mitään pätevyyttä saati kielitaitoa. Myöhemmin asiaa harkittuaan ja oman perheensä kokemuksia pohdittuaan hän tulee toisiin aatoksiin, mutta silloin on jo liian myöhäistä. Mies on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen. Tästä jää Sepolle syyllinen olo: olisiko hän voinut estää karkotuksen tarjoamalla miehelle töitä? Ruotsissa kelpasi silloin töihin kuka vaan kieli- ja ammattitaidoton, jokaiselle töitä hakevalle annettiin mahdollisuus.

Lintunen kirjoittaa varsinkin luontoa kuvatessaan runollisesti, mutta kerronta pysyy koko ajan selkeänä ja kirkkaana. Henkilöt tulevat läheisiksi ja eläväiseen kerrontaan on ilo uppoutua. Tapahtumia seurataan Monikan, Leenan ja Sepon näkökulmia vaihdellen. Kieli ja sen merkitys identiteetille nousee vahvimmin esiin Sepon osuuksissa. Hän on toisaalta ylpeä juuristaan ja murteestaan, mutta toisaalta on tarkoituksella muuttanut puhetapaansa kuulostaakseen uskottavammalta. Jopa hänen äidinkielenopettajavaimonsa Kirsti on vaatinut häntä puhumaan yleiskieltä. Kieli ja kirjallisuus ovat Sepolle tärkeitä ja hän kokee, että lukeminen on avannut ikkunat jokaiseen ilmansuuntaan. Kirjassa on myös biofiktiivinen juonne, kun Seppo tutustuu esikoisteostaan viimeistelevään kirjailija Matti Pulkkiseen. Seppo törmää kirjailijaan kotikylänsä kirjastossa ja tarjoaa tälle isovanhempiensa mökkiä kirjoitussopeksi. Miehet ystävystyvät ja Seppo pääsee myös esilukijaksi Pulkkisen romaanille. Myöhemmin miehet kohtaavat Porokylän kirjastossa, jossa Pulkkinen on puhumassa julkaistusta esikoisromaanistaan Ja pesäpuu itki (1977), joka kuvaa pohjoiskarjalaista maaseutuyhteisöä. En ole lukenut Pulkkista, mutta tämän kirjan myötä heräsi kiinnostus tutustua myös hänen romaaneihinsa.

Äitini suosituksesta kuuntelin tämän romaanin Anna Saksmanin lukemana äänikirjana. Äiti suositteli kirjaa minulle erityisesti siksi, että saattaisin sen kielestä tunnistaa jotain tuttua. Kasvoin varhaislapsuuteni Kuhmossa, mutta muutimme etelään ennen kouluvuosiani. Siksi Kuhmon murre ei ole minuun tarttunut, vaikka sillä varmasti jokin salainen kolo sydämessäni onkin. Sen verran on vuosien saatossa tullut edelleen Itä-Suomessa kuljettua, että idässä puhuttavat savolaismurteet tuntuvat tutuilta ja kotoisilta. Lintusen romaani sijoittuu Ylä-Karjalaan, jonka keskus sijaitsee Kuhmon naapurikunnassa Nurmeksessa. Siellä puhutaan Pohjois-Karjalan murretta, mutta samaan murreperheeseen se kuuluu kuin Kainuun murre naapurissa. Mainituksi tulee monia tuolle alueelle tyypillisiä murresanoja, kuten saiput (saippua) ja ettoneet (ruokalepo). Olen ennenkin ihaillut Anna Saksmanin kykyä tulkita erilaisia murteita lukemissaan äänikirjoissa. Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Saksman taitaa näköjään myös itäiset murteet, sen verran autenttiselta kuulosti. Hänen pehmeää ääntään on muutenkin miellyttävää kuunnella. Sata auringonkiertoa oli ensimmäinen Maritta Lintuselta lukemani romaani, mutta ei varmasti jää viimeiseksi.

Maritta Lintunen:
Sata auringonkiertoa
WSOY 2023
Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Marjatan kirjat ja mietteet
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki | Klassikkohaaste 18

Mooses Mentula: Toiviokoski

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Milla von Plato: Hyvää iltaa

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Merja Mäki: Ennen lintuja

Katja Kärki: Eeled

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

Soili Pohjalainen: Valuvika

Seuraa Kirjaluotsia

1970-luku maaseutu Maritta Lintunen murteet perheet ruotsinsuomalaisuus Sata auringonkiertoa siirtolaisuus Ylä-Karjala