menu Menu
Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena, Kotimainen kaunokirjallisuus, Pohjalainen Soili, Suomi 01/04/2019 2 kommenttia
Kansallisteatteri: Kaikki hienot jutut Edellinen Claudie Gallay: Odottamaton kauneus Seuraava

Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen.

– Nonni ja nyt se ehti mennä. Ai saaplari sentään, se manasi.

Muistot tulvivat päähäni kurittomana ja hälisevänä jonona. Miten Arttu otti minut syliinsä tuvan pöydän ääressä ja alkoi hytkyttää polvillaan karhunköykkyä, jossa maksa ja perna tuntuivat vaihtavan paikkaa pariin otteeseen. Minä nauroin, kunnes Arttu pompautti niin, että polveni osui pöydän kanteen ja kattaus kilisi.

– Nonni se on taas semmosta rytäämistä, mummo sanoi ilman välimerkkejä ja ryntäsi oikomaan liinaa ja astioita.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalaisen vuonna 2016 julkaistu esikoisromaani Käyttövehkeitä kolahti minuun omaäänisellä kerronnalla ja nostalgisella ajankuvalla. Pohjalaisen toinen romaani Valuvika ei sekään jätä kylmäksi. Sen kerronta viehättää minua tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Yleisesti ottaen nautin enemmän minulle vieraisiin kulttuureihin sijoittuvista tarinoista kuin suomalaiseen perusolemukseen nojautuvista mielensäpahoittajakuvauksista. Pohjalainen osaa kuitenkin sanoittaa asioita niin vangitsevasti, että huomasin hotkivani tätä Pohjois-Karjalan syrjäseuduille sijoittuvaa romaania kuin sen päähenkilö sitruunasorbettiaan.

Pienimuotoisessa perhetarinassa kaksi sukupolvea kurottelee omilta kuilunreunoiltaan ja yrittää löytää yhteistä maaperää. Arkinen avioelämä Espoossa, voittopuolisesti miestä vaivaava vauvakuume ja freelancerin hommat alkavat kiristää Marian vannetta. Kun kaukaa Pohjois-Karjalasta kantautuu huhuja kalsarisillaan pankissa asioineesta Arttu-vaarista, Maria päättää ottaa sen varjolla hatkat ja vetää hetken henkeä maaseudulla. Artun mökistä ei kyllä raitista ilmaa löydy nimeksikään, pinttyneen tupakan, hien ja viinan hajua sitäkin enemmän. Jääräpää ei meinaa luopua ajokortistaan, vaikka kossupullo ja ikäloppu Mitsubishi Carisma eivät ole kovin karismaattinen yhdistelmä. Kylille on päästävä viemään Kenoa. Joensuun Hesburgerin vessassa raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa ja Marian suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Vähitellen syntymävetelä leskimies ja piikikäs tyttärentytär löytävät toisistaan enemmän yhteistä kuin osasivat odottaa. Jonkin sortin valuvikaisia molemmat.

Pohjalaisen kerronta liikkuu sellaisessa rekisterissä, joka saa minussa aikaan yllättäviä tuttuuden värähdyksiä. Olen syntynyt ja pienen hetken elämästäni elänyt Kainuussa, Pohjois-Karjalan yläpuolella. Solahdan helposti tämän kirjan maisemiin, Bomba-talon pihamaalle ja sotahistoriallisiin taistelumaastoihin, mutta myös Helsingin La Torrefazionin maisemiin ja Luukin retkeilymaastoihin. Jaan myös Marian turhautumisen siitä, miten kotona työtä tekevällä oletetaan olevan kaiket päivät aikaa siivota ja hoitaa muiden juoksevia asioita. Miehelleni luin ääneen kohdan, jossa Maria ja Jarkko veikkaavat ajaako edessä hitaasti matelevaa autoa vanha nainen vai lakkipäinen mies. Meillä on mieheni kanssa oma teoria näistä lakkipäisistä kuskeista 😉 Monta vastaavaa spontaania tunnistushörähdystä tapahtuu läpi koko kirjan. Tosin yksi iso teema minua kiehtoo juuri siksi, että siitä olen itse jäänyt valitettavasti paitsi: minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta isoisään, koska molemmat ovat kuolleet ennen syntymääni.

Valuvika on siitä vänkä romaani, että se onnistuu hyvin rajatulla asetelmallaan koskettamaan jotain yleismaailmallista. Autioituva maaseutu ja yksinäinen vanhuus vastaan ruuhka-Suomessa ruuhkavuosia elävän uusavuttoman hektinen arki tarjoaa monenlaisia näköaloja nykymenoon. Marian muistelut lapsuuden kesistä mummolassa tarjoavat herkkuhetkiä myös nostalgianälkään. Rosoinen kerronta hurmaa ja pinnalta humoristisessa dialogissa on tummana vellova pohjavire. Jos tätä kirjaa on pakko johonkin verrata, niin yhdistelmään Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa ja Aki Ollikaisen Pastoraalia. Tai ei sittenkään, Valuvika ei kaipaa verrokkeja rinnalleen. Soili, kirjoita lisää, minä luen!

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena 2019
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Soili Pohjalainen: Valuvika

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Atena Kustannus Pohjois-Karjala Soili Pohjalainen sukutarina Valuvika


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Kiitos Tiina! Lupaan yrittää saada aikaiseksi lisää lukemista sinulle. 😊

  2. Kaikki aukeaa elävästi silmien eteen tätä kirjaa lukiessa. Kiitos kirjailijalle. Toivon lisää luettavaa sinulta.

keyboard_arrow_up