Aikana, jolloin minä piilotin ranteideni naarmuja hihojen alle, ystäväni vietti vuorokaudet, kuukaudet ja vuodet kotonaan ja hänen veljensä opetti salaa sisarilleen historiaa, matematiikkaa ja englantia. Hautausmaan kivellä istuessani rantakallioilla seisova, pinkkiin collegepaitaan pukeutunut tyttö ja Afganistanin koteihinsa suljetut tytöt ovat läsnä samaan aikaan, meidän tarinamme kietoutuvat toisiinsa ja yksi todellisuus lävistää toisen. Kuuntelen kuolemaan valmistautuvan ystäväni hengitystä. Tiedän, millaista on menettää rakastamansa ihminen ja kantaa loppuelämänsä syyllisyyttä siitä, ettei osannut tehdä tarpeeksi.

”Pysykää piilossa”, sanon lopulta. ”Teillä on toivoa niin kauan kuin lentokenttä pysyy auki.”

Kotona istun nojatuolissa ja katson pihan kellastuneita vaahteroita, jalkapallokentällä pelaavia lapsia ja kadulla omistajiensa kanssa käveleviä koiria siihen asti, että mieheni tulee töistä, taluttaa minut keittiön pöydän ääreen, lämmittää edellisenä iltana valmistamaansa perunamuusia ja nostaa lautasen eteeni.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirjan autofiktiivinen minäkertoja löytää itsensä pandemian pysäyttämästä maailmasta ja tuntee menneisyydestä tutun masennuksen hiipivän kintereillä. Löytääkseen taas yhteyden itseensä ja muihin, hän alkaa kirjata ylös kuulemiaan keskusteluja rakkaudesta. Eri puolilla maailmaa kasvaneet ihmiset kertovat tarinoitaan, joissa punaisena lankana kulkee rakkaus kaikissa muodoissaan. Maailmaa ravisuttavat pandemia, ilmastonmuutos ja väkivaltaiset konfliktit, mutta rakkaus tuo lohtua ja toivoa, ja yhdistää ihmisiä kamppailemaan selviytymisen ja paremman maailman puolesta. Syksystä 2019 talveen 2022 ulottuva romaani nostaa esiin meitä kaikkia lähivuosina koskettaneita tapahtumia ja tarkastelee niitä sekä henkilökohtaisesta näkökulmasta että laajempaan ymmärrykseen pyrkien. Tarkastelutapa on intiimi, empaattinen ja maailmaa avartava.

Romaani tuo mieleen Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian, jossa mielikuva kertojasta piirtyy pitkälti tämän käymien tai sivusta kuuntelemien keskustelujen kautta. Hirvosen kerronta on kuitenkin vahvasti omanlaistaan ja hän asettaa alttiimmin myös itsensä suoran tarkastelun alle. Kipeät lapsuus- ja nuoruusmuistot ja aikuisuuden haavoittuvuudet asettuvat tartunta- ja samaistumispinnaksi lukijalle ja tarjoavat myös peilauspinnan suhteessa muista kulttuureista tulevien tarinoihin. Hirvonen on todellinen maailmankansalainen ja omaa laajan ystäväpiirin ympäri maailmaa. Hänen aktivismistaan ja seikkailuistaan maailmalla on kiinnostavaa lukea. Introvertimpana ihailen hänen tapaansa tutustua ihmisiin niin luontevasti. Ystävyyttä kuvataan myös kirjassa kauniisti yhtenä tärkeänä rakkauden muotona. Kirjan pysäyttävin hetki on afganistanilaisen ystävän pelastusoperaatio talebanien kynsistä. Siinä omat arjen huolet saavat perspektiiviä ja prioriteetit menevät uuteen järjestykseen, kun rakkaan ystävän ja tämän perheen henki on vaarassa ja on tunneista kiinni saada heidät turvaan.

Rakkauksien lokikirjaa on ollut mahdoton lukea ilman tuohtumusta Hesarissa julkaistusta Jukka Koskelaisen kritiikistä. Se, mitä Koskelainen pitää triviaalina tarinointina, minä näen herkkyytenä tavoittaa elämän koko kirjo ja lisätä ymmärrystä muiden tavoista elää ja ajatella. Hirvonen kirjoittaa herkällä otteella tavoittaen elämisen eri rekisterit. Toki kirjan kuvaukset nuoruuden ahdistavista kokemuksista tai aktivismin parissa koetuista vakavista tilanteista ovat erityisen painavaa asiaa, mutta ei se vähennä arvoa arkielämän tai kulttuurin parissa koetuista hetkistä. Yhtä tärkeitä nekin ovat. Lähinnä kritiikkiä lukiessa säälin kirjoittajaa, ettei hän tajunnut Buenos Airesissa käydä katsomassa argentiinalaista tangoa. Sieltä olisi saattanut tarttua ripaus rakkautta ja intohimoa elämään.

Ehkä Koskelaiselta jäi huomaamatta se yksi painava lista, jossa Hirvonen luettelee asiat, jotka ovat nyt afganistanilaisilta tytöiltä ja naisilta kielletty – mukaan lukien musiikin kuunteleminen, taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen. Veikkaan, että ainakaan heille tanssi ei ole mitätön asia. Asettamalla juuri tanssin esimerkiksi mitättömistä asioista, Koskelainen osoittaa, ettei ole ymmärtänyt Hirvosen kirjan sanomaa lainkaan. Kritiikistä ei käy ilmi, miten hän suhtautuu kohtaan, jossa irakilaismiehet laulavat mahdottomasta rakkaudesta. Hymyilen, kun Hirvonen kirjoittaa laulaneensa itse vastalahjaksi ensimmäisen mieleen tulleen suomalaislaulun: Kalliolle, kukkulalle. Myöskin entisenä Kallion lukiolaisena ymmärrän, miksi juuri tuo laulu oli jäänyt mieleen. Rakkauksien lokikirja on ensimmäinen osa trilogiasta, joten jonkinlainen hajanaisuus ja teemojen keskeneräisyys on ymmärrettävää. Uskon, että punainen lanka vielä kirkastuu ja syvenee jatko-osien myötä ja odotan niitä innolla.

Elina Hirvonen:
Rakkauksien lokikirja
WSOY 2023

Muissa blogeissa:
Helmi Kekkonen
Levoton lukija
Jorman lukunurkka
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Lois Armas: Flora

Oksana Vasjakina: Haava

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Rachel Cusk: Mykkäkoulu

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Seuraa Kirjaluotsia

Afganistan Elina Hirvonen keskustelut omaelämäkerrallinen pandemia Rakkauksien lokikirja rakkaus trilogia