menu Menu
Rachel Cusk: Kunnia
Cusk Rachel, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Schildts & Söderströms 11/05/2020 0 kommenttia
Piia Leino: Yliaika Edellinen Kiran Millwood Hargrave: The Mercies Seuraava

Sanoin, ettei ehkä ollut väliä sillä, missä ja miten ihminen asuu, koska jokaisen luonne synnyttää omat olosuhteensa: on vaarallista olettaa, sanoin, että voi kirjoittaa uusiksi oman kohtalonsa vaihtamalla sen sijaintia; kun ihminen joutuu tekemään niin vastoin tahtoaan, tutun maailman menettäminen – riippumatta siitä millainen se on – on katastrofi. Minun poikani tunnusti kerran, sanoin, että hän oli pienempänä halunnut kiihkeästi kuulua toiseen perheeseen, samanlaiseen kuin erään ystävänsä perhe, jonka luona hän noihin aikoihin vietti paljon aikaa. Perhe oli iso, meluisa ja huoleton, ja hänelle oli aina paikka pöydässä, jonka ääressä syötiin runsaita kodikkaita aterioita ja keskusteltiin kaikesta mutta ei koskaan udeltu mitään, minkä vuoksi siellä ei ollut sitä vaaraa, että olisi joutunut kulkemaan peilin läpi, niin kuin hän sanoi, siihen kipeän itsetietoisuuden tilaan, jossa ihmisen tarinat menettävät uskottavuutensa.

Rachel Cusk: Kunnia

Rachel Cuskin upea romaanitrilogia on saatu myös suomeksi kunnialla loppuun romaanin Kunnia myötä. Odotukset huipennusta kohtaan olivat edellisen kahden osan perusteella korkealla. Osaltaan ne täyttyivätkin, silti koin myös lievää pettymystä. Kunnia on tuttua Cuskin kerrontakarkkia, joka maistuu joka kerta yhtä kirpeän makealta. Päähenkilö Fayen kohtaamat ihmiset kertovat tarinoitaan ja lukija antautuu monologien vietäväksi ilman vastarintaa. Kokonaisuutena trilogia on yksi viime vuosien ehdottomia valopilkkuja kirjallisuudessa, mutta en tästä viimeisestä osasta hurmaantunut niin paljon kuin edellisistä. Trilogian toinen osa Siirtymä nousee minulle näistä tärkeimmäksi.

Kunniassa Faye matkustaa kahteen eurooppalaiseen kaupunkiin kirjallisuusfestivaaleille. Reissussa hän tapaa tuttuja ja ennestään tuntemattomia kirjailijakollegoita, kriitikoita, kustantajan edustajia ja toimittajia, joilla kaikilla on tarve avautua Fayelle hyvin henkilökohtaisista asioista. Faye on edelleen loistava kuuntelija, mutta muista trilogian osista poiketen tässä kirjassa hän tuo myös aktiivisemmin esiin omia ajatuksiaan ja näkökulmiaan. Keskustelujen aiheet pyörivät tutuissa teemoissa: ihmissuhteissa, avioliittoinstituutiossa, avioeroissa, perhedynamiikassa ja tietysti kirjoittamisessa ja kirjailijuudessa. Fayen elämästä saamme edelleen tietää hyvin vähän. Ohimennen muiden puheista käy ilmi, että Faye on mennyt uudelleen naimisiin ja että teini-ikäinen poika on muuttanut isänsä luo. Faye ei avaa näitä asioita enempää. Päähenkilön nimenkin olen tässä jutussa maininnut jo useammin kuin se mainitaan koko trilogiassa. Jokaisessa romaanissa se mainitaan vain kerran.

Ääriviivoissa oltiin Ateenassa ja Siirtymässä Lontoossa, mutta Kunnia sijoittuu kahteen nimeämättömään eurooppalaiseen kaupunkiin. Jäin pohtimaan oliko tarkkojen tapahtumapaikkojen häivyttämisellä tässä joku erityinen tarkoitus. Niihin viitataan niin ylimalkaisesti, että paikan vaihdos tuntuu menneen monelta lukijalta kokonaan ohi. Jopa The New York Timesin arviossa viitataan vain yhteen kaupunkiin, jonka kirjoittaja arvelee olevan Etelä-Italiassa. Itse veikkaisin jälkimmäiseksi kaupungiksi Lissabonia ja ensimmäisen tökkäisin kartalla jonnekin Saksan suuntaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen suljettuihin sisätiloihin ja kirjallisuusväen itseriittoiset keskustelut hotelleissa ja ravintoloissa saivat aikaan jotenkin tunkkaisen olon, mikä varmasti oli tarkoituskin. Jälkimmäisen festarikaupungin paahtava helle voimisti väsynyttä tunnelmaa entisestään, myös lukijassa.

Isoista teemoista leikataan toisiin jatkuvana virtana ja ehkä siksi uuvuin tämän kirjan kohdalla enemmän kuin edellisten. Parhaiten mieleen jäivät ensimmäinen keskustelu lentokoneessa miehen kanssa, joka oli juuri haudannut perheen koiran sekä festivaalin oppaana toiminut asperger-poika, joka yritti laatia matemaattisia kaavoja selittämään ihmisten ristiriitaisia käytösmalleja. Brexitistäkin kirjassa puhutaan ja romaanin kaikki teemat kiteytyvät jollain tapaa lähtemisen ja jäämisen väliseen kissanhännänvetoon, niin ihmissuhteissa kuin Englannin suhteessa Eurooppaan. Myös häpeä ja syyllisyys ovat trilogian kestoaiheita ja tässä romaanissa niitä peilataan erityisesti kunniaan ja kunniattomuuteen. On esimerkiksi niitä jotka tekevät työt ja niitä jotka keräävät niistä kaiken kunnian. Usein näissä tarinoissa kunnia lankeaa kuin itsestään miehelle ja nainen saa kamppailla saavuttaakseen arvostusta. Feministinen katse valaisee tarinoita läpi trilogian.

Luin jokin aika sitten Kazuo Ishiguron romaanin Surullinen pianisti ja jostain syystä se palasi mieleen tätä lukiessa, vaikka kirjoittajina Ishiguro ja Cusk ovat hyvin erilaisia. Siinäkin oltiin nimeämättömässä eurooppalaisessa kaupungissa ja päähenkilö harhaili paikasta toiseen antautuen absurdeihin keskusteluihin tapaamiensa ihmisten kanssa. Cuskin kirjassa ei olla niin surrealistisissa tunnelmissa kuin Ishiguron romaanissa, mutta jotain samankaltaista pisteliästä tilannekomiikkaa molemmista kirjoista löytyy. Cuskin kirjassa se kiteytyy erityisesti haastattelutilanteisiin. Yhdessä haastattelussa haastattelijalla on itsellään ja itsestään niin paljon sanottavaa, että aika loppuu ennen kuin hän on ehtinyt esittää yhtään kysymystä Fayelle. Toisessa tekniikka pettää eikä säkenöivää keskustelua saada koskaan taltioitua.

Rakastan sitä miten kirjat alkavat keskustella keskenään yllättävin tavoin. Minulla on nykyään aina kaksi kirjaa kesken, perinteinen ja äänikirja. Cuskin rinnalla kuuntelin Kiran Millwood Hargraven historiallista romaania The Mercies, joka kertoo tositapahtumiin perustuen 1600-luvun noitavainoista Vardøn saarella Norjassa. Cuskin romaanin naiset tuntuvat edelleen painiskelevan samojen haasteiden kanssa kuin Vardøn naiset, jotka saivat noidan leiman pelkästään pärjäämällä tavallisesti vain miehille varatuissa tehtävissä. Cuskin romaanissa eräs Fayen haastattelija alkaa puhua kokemastaan epätasa-arvosta naisena ja käyttää esimerkkinä ranskalaista taiteilijaa Louise Bourgeoisia. Ja kas kummaa, Bourgeois on juuri toinen niistä taiteilijoista, joka on tehnyt Vardøn saarelle noitavainojen uhreja kunnioittavan muistomerkin! Sama muistomerkki, joka toimi Kiran Millwood Hargraven innoituksena hänen kirjoittaessaan romaaniaan. Maailma tuntui samanaikaisesti kutistuvan ja laajenevan, kun tajusin tämän yhteyden. Hargraven upea historiallinen romaani ja Bourgeoisin muistomerkki muistuttavat siitä, mihin julmuuksiin naisiin ja vähemmistöihin kohdistuva vallankäyttö on pahimmillaan johtanut. Cuskin romaani, etenkin sen vastenmielinen loppukuva, puolestaan muistuttaa siitä toisarvoisuudesta ja voimattomuudesta, jota nykynainen joutuu yhä kohtaamaan.

Haaveilen joskus vielä lukevani koko trilogian yhteen putkeen nähdäkseni mitä sieltä nousee esiin, kun kaikki osat ovat tuoreessa muistissa. Cuskin tarinointi kestää uudelleenluvun loistavasti, sillä varsinaista juontahan näissä kirjoissa ei ole. Jokaisessa trilogian osassa on myös ollut yksittäisiä lauseita tai ajatusryppäitä, joihin on tehnyt mieli palata yhä uudestaan. Uskon, että jokainen voi löytää näistä kirjoista itselleen merkityksellisiä kohtia. Kaisa Kattelus on suomennoksissaan vanginnut hienosti Cuskin näennäisesti vaivattoman mutta merkityksistä raskaan kerronnan. Cuskin älykkään trilogian lukeminen taidokkaasti suomennettuna on ollut suuri kunnia.

Rachel Cusk: Kunnia
Kudos (2018),
suom. Kaisa Kattelus
S&S 2020
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Ääriviivat autofiktio Kunnia Rachel Cusk S&S Siirtymä


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up