Hän puhui pitkään. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän yritti selittää minulle sisäistä maailmaansa. Tähän asti, hän sanoi – tiivistän tämän nykypäivän kielelläni – olen luullut että ne ovat vain ikäviä hetkiä, jotka tulevat ja menevät vähän kuin kasvukivut. Muistatko, kun kerroin sinulle kuparikattilan halkeamisesta? Ja uudenvuodenyöstä 1958, kun Solarat ampuivat meitä kohti, muistatko? En minä niinkään laukauksia pelännyt. Sen sijaan pelkäsin, että ilotulitusten värit – etenkin vihreä ja violetti – olisivat niin viiltävän teräviä, että ne leikkaisivat meidät kappaleiksi, että rakettien pyrstöt raapisivat Rinoa kuin viilat, kuin raspit, repisivät hänen lihansa ja vuodattaisivat hänestä ulos toisenlaisen, inhottavan veljen, joka minun täytyisi heti työntää takaisin hänen vanhaan hahmoonsa, muutoin hän kääntyisi minua vastaan ja tekisi minulle pahaa. Koko elämäni aikana en ole muuta tehnytkään, Lenù, kuin pidätellyt senkaltaisia tilanteita.

Pala nousee kurkkuun kun käännän viimeisen sivun Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarinasta. Nytkö tämä ihanuus loppuu? En ole takuulla ainoa, joka nieleskelee haikeuden kyyneliä Napoli-sarjan tullessa päätökseen. Olen hammasta purren odotellut suomennoksia, vaikka houkutus tarttua englanninnoksiin on ollut välillä ylivoimainen. Halusin kuitenkin jatkaa loppuun asti aloittamallani kielellä ja Helinä Kankaan käännökset ovatkin olleet sujuvuudessaan laatutyötä. Ehkä vielä joskus opettelen italiaa voidakseni kokea Ferranten alkukielellä. Tekisi niin mieli palata alkuun ja lähteä tälle matkalle uudestaan. Omanlaisensa paluun alkupisteeseen tekee myös Elena, joka palaa lapsuutensa Napoliin, kun on ensin tehnyt kaikkensa karistaakseen korttelin pölyt jaloistaan. Kortteli ei vaan päästä häntä otteestaan.

Tuntuu kuin Elena ja Lila olisivat vaihtaneet osia. Ennen niin järkevä ja maltillinen Elena syöksyy suinpäin suhteeseen, käyttäytyy hyvin itsekkäästi ja lapsellisestikin ja saa tietysti lopulta siipeensä. Lilan elämä taas tuntuu jollain tapaa rauhoittuneen. Hän on menestyvä yrittäjä ja viettää tavallista perhe-elämää tutussa korttelissa. Elenan elämästä on tullut spontaania ja räiskyvää, Lila taas tuntuu vaipuneen harmauteen. Tosin koska kaikki suodattuu Elena-kertojan kautta, kuva Lilasta heijastuu aina Elenan ajatusten läpi. Kirjan alussa Elena ja Lila näkevät toisiaan harvoin ja uutiset Lilasta ovat sirpaleisia.

Tällä kertaa äitiys on se liima, joka yhdistää toisistaan vieraantuneet ystävykset, ja äitiyteen kiteytyy myös se tuska, joka heidät taas repii erilleen. Elena menestyy kirjailijana, mutta äitinä hän tuntuu usein olevan hukassa. Toki Elena rakastaa lapsiaan, mutta ovathan he vähän tiellä kun äidin on saatava juosta omien intohimojensa perässä maailmalla. Elena kurottelee yhä korkeammalle ja Lila on se joka kaiken mahdollistaa. Lila on ja pysyy korttelissa ja ottaa hoitaakseen Elenankin lapset. Naapuruksiakin he ovat jonkin aikaa, kuin samaa perhettä, saavat tyttäretkin samaan aikaan. Lilan tytär on kaikkien silmäterä, fiksu ja aurinkoinen lapsi. Elenan kuopus jää varjoon ja saa äidiltään vähemmän huomiota kuin Lilalta, joka tuntuu kohtelevan molempia lapsia kuin omiaan. Elenan teini-ikäiset tyttäret palvovat Lilaa, sen sijaan Lilan teinipoika Gennaro saa enemmän ymmärrystä Elenalta kuin Lilalta. Kuka enää pysyy perässä kuka on kenenkin lapsi. Kun järkyttävä tragedia kohtaa Lilan perhettä, mikään ei ole enää entisellään.

Ferrante osaa yllättää kerta kerran jälkeen. Elenan ja Lilan tarina etenee toisaalta tuttuja uomiaan: väkivalta ja veitsenterällä huojuvat valtasuhteet kuohuttavat korttelissa, ihmissuhteet ovat juuri niin kiihkeitä ja petollisia kuin olettaa saattaa ja ystävysten välinen magneetti vuoroin hylkii ja vuoroin vetää liki. Tutuista elementeistä huolimatta Ferrante taluttaa lukijaa tiukasti kohti tuntematonta, tiputellen matkan varrelle melkoisia pommeja. Neljännen osan alaotsikkona on “Kypsyys – Vanhuus”, mutta seesteisyyttä tai harmoniaa on turha odottaa näiden naisten keski-iän tai vanhuuden päivistä. Viimeisen sivun luettuani haukoin henkeä. Tästä tyhjyyden tunteesta kestää hetken toipua. Tahdon takaisin Elenan ja Lilan maailmaan!

Juttuni Napoli-sarjan edellisistä osista löydät täältä:
Loistava ystäväni
Uuden nimen tarina
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Suosittelen myös tutustumaan Ferranten romaaniin Hylkäämisen päivät.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
Storia della bambina perduta (2014),
suom. Helinä Kangas
WSOY 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirja vieköön!
Leena Lumi
Luettua elämää
Reader, why did I marry him?

Elena Ferrante Kadonneen lapsen tarina Napoli-sarja WSOY