Lila katsoi minua silmät viiruina. Näin, että hän huomasi sarkasmini, ystävällisen neuvoni taakse kätkeytyvän kaunan ja halveksunnan. Hän huomasi myös, että Nino nosti yhtäkkiä päänsä ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin mutta muutti mielensä välttääkseen riitaa. Hän vastasi:

”Valheet olivat tarpeen, jotta en päässyt hengestäni. Mutta nyt minä mieluummin vaikka kuolen kuin jatkan tällä tavalla.”

Kun hyvästelin heidät ja sanoin toivovani että kaikki kävisi parhain päin, toivoin omaksi parhaakseni, etten näkisi heitä enää koskaan.

Elena Ferranten Napoli-sarjan aloitusosa Loistava ystäväni oli mielestäni yksi viime vuoden parhaita käännösromaaneja. Kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että teki mieli heti lukea kakkososa englanniksi. Maltoin kuitenkin mieleni ja odotin suomennosta. Sitä saikin odotella vuoden. Onneksi kirjan alussa on hahmogalleria, josta pystyi kertaamaan kuka oli kuka. Kirja jatkaa Elenan ja Lilan tarinaa siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin, nimittäin niihin KENKIIN. Kyseessä eivät ole mitkä tahansa kengät, vaan Lilan itse suunnittelemat ja tulevalle aviomiehelleen rakkaudella lahjoittamat kengät, jotka nyt hääjuhlassa komeilevatkin Lilan suuresti vihaaman Marcello Solaran jaloissa. Tämä petos saa tuoreen rouva Carraccin kiehumaan ja sysää vasta alkaneen avioliiton heti raiteiltaan. Uuden nimen tarina keskittyy Lilan avioelämän myrskyihin, joissa riepotellaan myös kertojana toimivaa Elenaa.

Lilan hääyö antaa osviittaa alkavan yhteiselon laadusta: Lilan suuttumuksesta kumpuava torjunta saa Stefanon ottamaan nuorikkonsa väkivalloin. Lilan ja Stefanon avioliitto on täynnä kuohuvia tunteita, väkivaltaa, mustasukkaista vahtimista, eristämistä ja petoksia. Mitä ahtaammalle Lila joutuu avioliitossaan, sitä oikuttelevammaksi ja arvaamattomammaksi hänen käytöksensä muuttuu. Lila kohahduttaa tämän tästä köyhän, konservatiivisen ja katolisen naapuruston elämää ja pitää kaikki ympärillä olevat varpaillaan. Hän ei suostu olemaan italialaisen machokulttuurin uhri, jossa naiset ovat miesten omaisuutta ja perheväkivalta tuntuu olevan sosiaalisesti hyväksytty normi. Tähän peilaten on helppo ymmärtää juuri 117-vuotiaana kuolleen italialaisen Emma Moranon salaisuutta pitkään ikään: ero väkivaltaisesta aviomiehestä ja sen jälkeen elämä sinkkuna ilman kuluttavia perheriitoja (HS 15.4.2017).

Ischian hiekkarannoilla vietetään yksi käänteentekevä kesä sekä Lilan avioliiton että Elenan ja Lilan ystävyyden kannalta. Nuoret viettävät viattomalta vaikuttavaa rantaelämää, mutta pinnan alla kuohuu. Vaikka Lila onkin katala juonittelija, Elena on se jota olisi tehnyt mieli välillä ravistella: lopeta jo se mielistely ja usko itseesi! Elena tyytyy passiivisena seuraamaan sivusta kun paras ystävä vie kaiken huomion ja kaiken huipuksi varastaa Elenan suuren rakkauden. On tietysti Elenan oma vika ettei hän ole kertonut ihastumisestaan kenellekään vaan päinvastoin joka käänteessä kiistää tunteensa Nino Sarratorea kohtaan. Nöyryytys on melkoinen, kun Elena joutuukin vasten tahtoaan avustamaan Lilaa ja Ninoa salaisten lemmenkohtaamisten järjestämisessä.

Katastrofaalisen kesän jälkeen Elena päättää ottaa etäisyyttä Lilaan ja keskittyä opiskeluun. Lilan pyristellessä avioliiton kurimuksessa, Elena yrittää pyristellä irti omasta sosiaaliluokastaan kohti parempaa tulevaisuutta. Pienen notkahduksen jälkeen koulunkäynti alkaa taas sujua ja Elenalle avautuu mahdollisuus päästä stipendiaatiksi Pisan yliopistoon. Elena on ahkera ja pärjää hyvin, poikaystäviäkin ilmaantuu. Alemmuudentunne ja huono itsetunto vaivaavat kuitenkin joka käänteessä. Elena yrittää etäännyttää itsensä Napolin kujilta hylkäämällä rahvaanomaisen napoletanon ja puhumalla hallittua kaunista yleiskieltä. Hän joutuu kuitenkin yhä uudestaan toteamaan, että tyttö voi poistua Napolista, mutta Napoli ei poistu tytöstä. Kotipuolessa Elenan puhetapaa taas pidetään ylimielisenä hienosteluna. Ja mielen sopukoissa lymyilee aina Lila, se lahjakkaampi ystävä.

Elenan ja Lilan elämää ja erikoisen repivää ystävyyttä on hypnoottista seurata. Ferrante kuvaa ystävysten mielenliikkeitä psykologisella suurennuslasilla ja ympäristönä oleva 60-luvun Napoli herää eloon mekastavana ja mahtailevana. Suomennos on moitteetonta ja yksityiskohtaisena ja vivahteikkaana tarinaa kuljettava kieli vie mennessään. Italialaisten viehtymys lempinimiin aiheuttaa pientä turhautumista muutenkin laajassa henkilögalleriassa. Raffaella eli Lila eli Lina. Elena eli Lenuccia eli Lenù. Pinuccia eli Pina. Gennaro eli Rinuccio eli Rino. Rakkailla lapsilla on monta nimeä.

Jälleen kerran kirja jää niin kutkuttavaan kohtaan, että tulee olemaan tuskaa odottaa seuraavan suomennoksen ilmestymistä. Koen suurta houkutusta vaihtaa englantiin ja hotkia kaksi viimeistä osaa yhteen putkeen. Eilen Kirjan ja ruusun päivän ostoksilla koko englanninkielinen Napoli-sarja huuteli minulle hyllyltä kutsuvia sanoja, mutta maltoin mieleni. Näin hyvää kannattaa vähän säästelläkin! Napoli-sarjasta on muuten Italiassa tekeillä tv-sarja. Toivottavasti se nähdään myös Suomessa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7 – Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
Storia del nuovo cognome (2012), suom. Helinä Kangas
WSOY 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirja vieköön
Leena Lumi
Lukuisa
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

4 Kommenttia

  1. Leena Lumi says:

    23/04/17 @ 14:33 

    Tämä on vain niin mukaansa vievää, että….Edellinen jäi kenkiin ja nyt yhteen nimeen…Kunpa kolmasosa olisi jo täällä!

    <3

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      23/04/17 @ 14:40 

      Niinpä! Oli kyllä todella suuri houkutus eilen ostaa koko sarja englanniksi. Jotenkin vaan tuntuu mielekkäämmältä jatkaa suomeksi, kun on kaksi ensimmäistä suomeksi lukenut. Toisaalta odottaminen on hyväkin asia, kirja tuntuu erityisemmältä kun sitä on saanut vähän odottaa. Kuin juhlapäivä kun sen saa käsiinsä!

      Vastaa
  2. riitta k says:

    23/04/17 @ 16:41 

    Ferrante kirjoittaa niin hyvin, että meille saakka kaikui tuon Napolin ankean lähiön meteli ja meuhka! Näin roskaiset kapeat kadut ja pyykkinarut, ukot paitasillaan tupakit hampaissa. Sinä viisas kun maltat odottaa!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      23/04/17 @ 18:59 

      Tämä oli kyllä nojatuoli- ja aikamatkailua parhaimmillaan! Seuraava Napolin-loma sitten vuoden päästä ?

      Vastaa

Jätä vastaus.