“Minne me oikein olemme joutuneet?” kysyi Pietro puoliksi kauhistuneena, puoliksi huvittuneena, kun olimme saaneet tytöt nukkumaan ja päässeet huoneeseen, jonka Elisa oli meille osoittanut. Hän yritti laskea leikkiä illan uskomattomimmista tilanteista, mutta minä suutuin ja riitelimme hiljaisella äänellä. Olin raivoissani Pietrolle, kaikille, itselleni. Tunteiden kaaoksen keskeltä nosti jälleen päätään toive, että Lila olisi sairas ja kuolisi. Ei siksi, että olisin vihannut häntä, hän oli minulle yhä rakkaampi enkä voisi koskaan vihata häntä. Mutta en kestänyt sitä tyhjyyttä, joka minulle tuli, kun hän käänsi minulle selkänsä. Kuinka sinä saatoit suostua siihen, että he hakivat matkatavaramme tänne ja määräsivät noin vain, että yövymme täällä? kysyin Pietrolta. Mihin hän: en voinut tietää, millaisia ihmisiä he ovat. Et niin, sihahdin, et ole koskaan kuunnellut minua, vaikka olen aina yrittänyt selittää, mistä olen kotoisin.

Ferrante-huuma on vallannut Suomenkin ja Napoli-tetralogian kolmannen osan suomennosta on odotettu kuin kuuta nousevaa. Minäkin ryntäsin kirjakauppaan heti kun alkoi tihkua tietoa, että kirja on saapunut. Olipa mahtavaa taas uppoutua Elenan ja Lilan maailmaan! Ensimmäinen osa Loistava ystäväni tutustutti näihin temperamenttisiin ystävyksiin lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, Uuden nimen tarina keskittyi Lilan repivään avioliittoon ja Elenan sosiaaliseen nousuun. Kolmannessa osassa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät elämä on kuljettanut aikuistuneet Elenan ja Lilan eri suuntiin, mutta vahva side heidän välillään ei katkea millään, vaikka sitä toistuvasti koetellaankin. Myöskään Napoli ei lähde irti Elenasta, vaikka hän kuinka pyristelee.

Elena on julkaissut esikoiskirjansa ja sen menestyksen sekä miesystävänsä Pietro Airotan avulla vahvistaa asemaansa varakkaan sivistyneistön parissa. Elena yrittää edelleen todistaa olevansa uuden asemansa veroinen ja kokee alemmuudentuntoa taustastaan johtuen. Hän opettelee tieten tahtoen puhumaan tietyllä tavalla ja pänttää uutisia ja poliittista kirjallisuutta osatakseen ottaa kantaa päivän polttaviin asioihin. Välillä Elenan saumat kuitenkin ratkeilevat ja päästävät napolilaisen temperamentin purskahtelemaan ulos rahvaanomaisine voimasanoineen. Näitä hetkiä Elena häpeää yli kaiken. Elena lykkää mahdollisimman pitkään Pietron esittelemistä perheelleen ja korttelin väelle, mutta ennen pitkää hänen kahden maailmansa on kohdattava.

Elenan perustaessa porvarillista perhettään Pietron kanssa Firenzessä, Lila elää täysin toisenlaisessa todellisuudessa Napolissa. Hylättyään väkivaltaisen miehensä Lila ja hänen poikansa ovat asuneet yhdessä Enzon kanssa, joka odottaa lauhkeasti saako vai eikö saa Lilaa omakseen. Lila on töissä makkaratehtaalla karuissa oloissa, jotka muuttuvat vielä ahdistavimmiksi luokkataistelun ja sosiaalisen kuohunnan ulottuessa 1970-luvun Italiaan. Lila tempautuu mukaan poliittiseen liikehdintään ja toimii katalysaattorina kommunistien ja fasistien yhteenotossa. Tahallaan vai tahtomattaan – sitä on vaikea tietää kun Lilasta on kyse. Elenalle ainakin on suuri järkytys, kun Lila päättää palata vihamaansa Michele Solaran palkkalistoille. Lilan mielikuvitusta pakkomielteisesti palvova Michele tuntuu edelleen pitävän korttelia kauhun tasapainossa.

Euroopan yhteiskunnallinen liikehdintä ja erityisesti feminismin nousu ovat kirjassa vahvasti läsnä. Elena kamppailee erilaisten roolien vankina ja imee vaikutteita milloin mistäkin. Myös Elenan vaikea suhde omaan äitiinsä saa tässä osassa uusia kerrostumia, joita syntyy erityisesti Elenan oman äitiyden kautta. Elena ei varsinaisesti kaipaa lapsia ja kokee äitiyden kahlitsevana. Hänelle on kuitenkin tärkeää esittää muille, erityisesti Lilalle, että lapsen saaminen on ihana kokemus ja raskausaika helppoa. Tyttären synnyttyä todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin auvoista. Elena alkaa oireilla oudosti – jalkaa särkee ja Elena alkaa ontua kuin äitinsä, jonka kampurajalkaa Elena on aina inhonnut ja hävennyt. Onko äiti noitunut hänet? Toista lasta odottaessaan Elena kuitenkin kääntyy äitinsä puoleen ja pyytää häntä apuun voidakseen keskittyä kirjoittamaan. Tosin äiti saa heti sisään astuttuaan Elenalta listan, mitä hän saa ja ei saa tehdä, kuten pidä minua kuin vieraana ihmisenä, jota et saa häiritä missään tilanteessa.

Elenan esikoisromaani saa osakseen sekä suitsutusta että kritiikkiä, mutta eniten Elenalle merkitsisi Lilalta saatu palaute. Lila vain jääräpäisesti vaikenee. Vaimon ja äidin roolit istuvat huonosti kirjailijan ja yhteiskuntavaikuttajan roolien kanssa ja Elenan toinen romaani antaa odottaa itseään. Avioliitto Pietron kanssa on tuntunut väljähtyneeltä alusta saakka ja Elena pitää professorimiestään vanhanaikaisena ja tylsämielisenä jääränä verrattuna intohimoisiin aktivisteihin. Lopullisesti veneen keikauttaa kukas muukaan kuin Elenan ikuisen rakkauden kohde Nino Sarratore. Ninon paluu saa Elenan heittämään järjen romukoppaan ja antautumaan vaarallisen intohimon pyörteisiin, vaikka hän onkin saanut matkan varrella lisää todisteita Sarratoren kevytkenkäisyydestä. Lähteäkö vai jäädäkö – siinä kysymys!

Ferranten kerronnassa on samanlaista mystistä vetovoimaa kuin hänen sankarittariensa välisessä kimurantissa suhteessa. Välillä tapahtuu lievää etääntymistä mutta juuri kun huomio alkaa herpaantua, jokin äkkinäinen tapahtuma tai yksittäinen lause saa liimautumaan tiiviisti tekstin ääreen. Ferrante myös jättää kirjansa niin kutkuttavaan kohtaan, että lukija meinaa ihan tikahtua uteliaisuudesta: mitä sitten tapahtui?! Eli Ferrante pitää ainakin tätä lukijaa vahvasti hyppysissään. Taas on suuri houkutus tarttua englanniksi käännettyyn päätösosaan, mutta jatkan sitkeästi valitsemallani linjalla ja jään odottamaan suomennosta. Onneksi tämän pseudonyymin takana edelleen piilottelevan kirjailijan terävää kynää saa seurata nyt viikottain, sillä Ferrante aloitti juuri The Guardian -lehden viikonloppunumeron kolumnistina. Ensimmäisessä kolumnissaan Elena Ferrante muistelee ensirakkauttaan.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6 – Kirja on julkaistu useammassa formaatissa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa kokeilin vuorotella painetun kirjan ja äänikirjan välillä. Vaikka en olekaan äänikirjojen suuri ystävä, Erja Mannon lukema äänikirja toimi hyvin. Saatoin jatkaa tarinan parissa sängyssä sytyttämättä lukuvaloja, mies sai kerrankin nukkua rauhassa 🙂 Kuuntelin kirjaa BookBeat-palvelussa, jota olen parhaillaan testaamassa. Testissä huomasin, että oma lukutahtini on todella paljon nopeampi kuin ääneen luetun tahti. Samassa ajassa luin itse tuplamäärän sivuja.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin napolilaisen säveltäjän Francesco Provenzalen (n. 1624–1704) säveltämää barokkimusiikkia Echo du Danobe Ensemblen esittämänä. Sijoitan levyn kohtaan 11 – Musiikkia, joka on sävelletty ennen vuotta 1700. Musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävätElena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Storia di chi fugge e di chi resta (2013),
suom. Helinä Kangas
WSOY 2018
Omasta hyllystä

& äänikirja BookBeat-palvelusta,
lukijana Erja Manto

Muissa blogeissa:
Leena Lumi
Rakkaudesta kirjoihin
Reader, why did I marry him?
Sanoissa ja sivuilla

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

4 Kommenttia

  1. Leena Lumi says:

    24/01/18 @ 17:41 

    Niin, huumassa täälläkin:) Hyvin huomattu: Ehkä äiti on noitunut Elenan! Heidän rankat välinsä jäivät nyt minulta täysin M.S.:n pelottavan houkutuksen jalkoihin, sekä siihen, mihin teos jäi eli N ja…: Eihän tämän jälkeen voi tulla kuin vedenpaisumus tai joku muu järisyttävä mullistus. Kun vain kestäisi sinne asti!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      24/01/18 @ 19:11 

      Leena, kyllä tosiaan polttelee tarttua enkunkieliseen päätösosaan mutta täytyy malttaa. Onhan se aina juhlapäivä kun uusi Ferrante julkaistaan suomeksi. Se päivä pitäisi julistaa yleiseksi vapaapäiväksi ja pyhittää lukemiselle 🙂

      Vastaa
  2. Tuijata says:

    01/02/18 @ 20:22 

    Huuma ei täysin iske nyt minuun, vaikka ihailen taitavaa kerrontaa ja ajankuvaa. Lapsuusympäristön piinaava vaikutus on myös hienosti kuvattu. Mutta minulla on mutta. En saanut ihan kiinni siitä, mikä kumma pitää kiinni ystävyydessä, jossa ei enää ole loistoa vaan pimeää.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      01/02/18 @ 20:33 

      Tuo Elenan ja Lilan kompleksinen ystävyys on minulla ollut ihmettelyn aihe jo ensimmäisestä osasta saakka, mutta ehkä se on juuri se mikä minua tässä kiehtoo. Että mikä ihme saa roikkumaan ystävyydessä, joka ei tunnu antavan kummallekaan osapuolelle mitään hyvää. Kiinnostavaa mihin vielä päädytään viimeisessä osassa.

      Vastaa