Toisella tapaamisellamme oli vielä suurempi vaikutus kuin ensimmäisellä. Tulin esimerkiksi tietoiseksi siitä, että sisälläni oli tyhjyys, johon mikä tahansa tunne hyvin nopeasti hukkui. Paljastuneen valheen paino, pettämisen häpeä, suru vanhemmilleni aiheuttamasta kärsimyksestä kestivät siihen saakka, kun hissin rautakehikon ja lasiovien läpi näin äidin sulkevan kotimme oven. Mutta heti kun pääsin alas porraskäytävään ja sitten Vittorian […]

Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui. Se oli varmaan ollut sellainen voimakas säälintunne, joka saattoi tulvahtaa rintaani jo lapsena ilman selvää syytä ja […]

Juuttuneena Via Salvator Rosan liikenneruuhkaan ajattelin etten tuntenut enää mitään sympatiaa Amalian kaupunkia, hänen käyttämäänsä murretta, lapsuuteni maisemia tai napolilaisia kohtaan. Kun tietyllä kohdalla reittiä tuli näkyviin kaistale merta (sama kaistale josta lapsena iloitsin), se näytti minusta vain hilseilevään talonseinään liimatulta violetilta silkkipaperilta. Tajusin että olin menettämässä äitini lopullisesti ja että juuri sitä halusinkin. Elena […]

Hän puhui pitkään. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän yritti selittää minulle sisäistä maailmaansa. Tähän asti, hän sanoi – tiivistän tämän nykypäivän kielelläni – olen luullut että ne ovat vain ikäviä hetkiä, jotka tulevat ja menevät vähän kuin kasvukivut. Muistatko, kun kerroin sinulle kuparikattilan halkeamisesta? Ja uudenvuodenyöstä 1958, kun Solarat ampuivat meitä kohti, […]

”Minne me oikein olemme joutuneet?” kysyi Pietro puoliksi kauhistuneena, puoliksi huvittuneena, kun olimme saaneet tytöt nukkumaan ja päässeet huoneeseen, jonka Elisa oli meille osoittanut. Hän yritti laskea leikkiä illan uskomattomimmista tilanteista, mutta minä suutuin ja riitelimme hiljaisella äänellä. Olin raivoissani Pietrolle, kaikille, itselleni. Tunteiden kaaoksen keskeltä nosti jälleen päätään toive, että Lila olisi sairas ja […]

Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Lapset riitelivät tapansa mukaan toisessa huoneessa ja koira murisi unissaan lämpöpatterin vieressä. Hän sanoi minulle olevansa hämmentynyt, tavattoman väsynyt, tyytymätön, myönsi olevansa ehkä raukkamainenkin. Hän puhui pitkään, puhui viidestätoista avioliittovuodestamme, lapsista, myönsi ettei ollut millään lailla tyytymätön […]

Lila katsoi minua silmät viiruina. Näin, että hän huomasi sarkasmini, ystävällisen neuvoni taakse kätkeytyvän kaunan ja halveksunnan. Hän huomasi myös, että Nino nosti yhtäkkiä päänsä ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin mutta muutti mielensä välttääkseen riitaa. Hän vastasi: ”Valheet olivat tarpeen, jotta en päässyt hengestäni. Mutta nyt minä mieluummin vaikka kuolen kuin jatkan tällä tavalla.” […]

Vaikka raajani toimivat hyvin, pelkäsin jatkuvasti, että rampautuisin. Ajatus oli mielessäni heti kun sain silmäni auki, ja nousin nopeasti sängystä tarkastamaan, toimivatko jalkani yhä. Ehkä siksi keskityin Lilaan, jonka laihat, vikkelät sääret olivat liikkeessä koko ajan, sätkivät silloinkin kun hän istui opettajan vieressä, niin että tämä hermostui ja lähetti hänet pian takaisin paikalleen. Jostakin syystä […]