Hänellä on ulkopuolelta kuuma ja sisäpuolelta kylmä. Perhosia vatsassa. Isä sanoo, että parhaiden esiintyjienkin vatsaa nipistelee ensi-illassa. Tämä on ensimmäinen päivä. Uudet vihkot. Uudet luokkakaverit. Uusi opettaja. Uusi Madeleine. Hänen tekee hirveästi mieli päästää isän kädestä ja liitää pois kuin leija. ”Isä?”
”Niin?”
”Tuota. Voitko tulla minua vastaan koulun jälkeen?”
”Etkö halua kulkea sitten jo kavereiden kanssa?”
”En.”
”No, katsotaan. Päätät sitten ruokatunnilla, jooko?”
Madeleine katsoo isää, jonka silmiä lakin lippa varjostaa. ”Okei.”
Isällä on kesäunivormu. Se on ihan samanlainen kuin toinenkin paitsi ettei se ole sininen vaan khakinvärinen. Aurinkoisina päivinä hän pitää lakkiaan vähän tavallista syvemmällä otsalla estääkseen vanhaa silmävammaa leimahtamasta päänsäryksi. Madeleinen mielestä isän univormu on ihana – molemmat, sekä sininen että khaki ovat hienoja – mutta paras osa on lakki. Kokardi on kaunis: siinä on punainen, kultapunoksella reunustettu samettikruunu ja sen alla messinkinen lentävä albatrossi komea nokka vasemmalle käännettynä. Toiset sanovat että se on oikeasti kotka, ja aiheesta käydään yhä kiivaita keskusteluja upseerikerhoilla, mutta isä on sanonut, että jokainen täysjärkinen ilmavoimien mies tietää että se on albatrossi. Hyvän onnen lintu. Paitsi jos sen sattuu tappamaan. Ja kotka on sitä paitsi Yhdysvaltojen symboli.
Vasemman rintataskun yläpuolelle on ommeltu siivet. Vaikka ilmavoimien upseeri ei enää olisikaan lentäjä, siivet säilyvät univormussa. Jos Madeleine saa suoritettua tarpeeksi taitomerkkejä, hän lentää keväällä tonttutytöistä partiolaisiin. Sitten hänkin saa kiinnittää ylpeänä siipiparin sydämensä päälle.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä on ollut pitkään ”Ehdottomasti luettava” -listallani, mutta kirjaa on ollut vaikea saada käsiinsä. Viimein Helsingin Kirjamessuilla tärppäsi ja löysin kirjan antikvariaattiosastolta. Hieman harmitti kansipaperin huono kunto ja edellisen omistajan tapa alleviivata lyijykynällä kirjoitusvirheet, mutta lopulta kirjan ”esilukijasta” tuli jollain tapaa osa lukukokemusta. Häntä oli painovirheiden lisäksi selvästi harmittanut erään kirjan henkilön tapa muuttaa, sillä hän oli kirjoittanut sivun marginaaliin ”Pakkauslaatikoita? Ei? Kaappeja?” Vaikka muutamia painovirheitä kirjasta löytyykin (pari oli jäänyt esilukijaltanikin huomaamatta), Kaijamari Sivillin suomennos on laatutyötä. Tosin yhdestä pronominivalinnasta olen aivan eri mieltä, mutta en pysty siitä tässä tarkemmin kertomaan, sillä se on niin olennainen osa romaanin rikosjuonta ja paljastaisi liikaa. Jos joskus Kaijamarin kanssa törmätään, tästä voisi syntyä kiinnostava keskustelu. Joskus pelkkä pronominin sijamuodon valinta (se/sitä) voi vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen.

Olin ladannut tähän romaaniin aivan kohtuuttoman määrän odotuksia, mutta kerrankin voi täydestä sydämestä sanoa, että romaani jopa ylitti odotukset. Näin täydellistä lukukokemusta saa hakea ja muita arvioita lukiessa voi myös todeta, etten ole yksin hehkutukseni kanssa. Linnuntietä on vivahteikas ajankuva sodanjälkeisestä tulevaisuudenuskosta, jota varjostaa kylmä sota ja avaruuskilvan kulisseissa käytävä kilpailu sodassa ryvettyneistä asiantuntijoista. Se on monisyinen kuvaus perheestä, joka yrittää tavoitella onnellista elämää tuon kaiken keskellä, mutta joka tuota idylliä vaaliessaan kompastuu valheiden ja peittelyn verkkoon. Ja se on myös kuvaus kammottavasta rikoksesta, nuoren tytön murhasta, joka muuttaa peruuttamattomasti myös monien muiden kuin rikoksen uhrin elämän.

McCarthyn perhe muuttaa Jack-isän työn perässä ilmavoimien tukikohtaan Kanadan Centraliaan. Sinne he tulevat komennukselta Saksasta, jossa perheen tytär Madeleine on syntynyt. Kahdeksanvuotias Madeleinekin on jo tottunut muuttaja, tämä on jo hänen neljäs muuttonsa. Hän sopeutuu kyllä nopeasti uuteen ympäristöön, kuten hänen urheilussa menestyvä isoveljensä Mike ja äitinsä Mimi, joka hetkessä soluttautuu tukikohdan rouvakerhoon. Pintapuolisesti elämä Centraliassa vaikuttaa idylliltä puutarhajuhlineen, mutta pinnan alla kuohuu. Madeleinen paratiisiin luikertelee käärme uuden opettajan muodossa. Opettaja March alkaa kutsua pieniä tyttöjä koulun jälkeen epäilyttäviin ”voimisteluharjoituksiin”. Häpeä on niin suuri, ettei Madeleine pysty puhumaan siitä kotona. Jack taas piilottelee omia salaisuuksiaan, kun hän saa tehtäväkseen suojella Neuvostoliitosta loikannutta tiedemiestä, jolla sanotaan olevan ratkaiseva rooli avaruuskilvassa. Sitten paikkakunnalla tapahtuu karmea nuoren tytön murha, johon sekä Madeleinen että Jackin varjelemat salaisuudet linkittyvät odottamattomilla tavoilla. Molemmat joutuvat vaikean dilemman eteen, jossa moraali punnitaan.

Viattomuus on romaanin ydinteemoja, joka heijastuu monessa suhteessa. Omaa ja toisten viattomuutta halutaan vaalia viimeiseen asti ja pitää kulissit pystyssä. Se, mitä ei tiedä, ei voi vahingoittaa. Jack pitää kunniana saamaansa tehtävää, vaikka alkaakin vaikuttaa siltä, että hänen piilottelemansa loikkari on pahamaineinen natsi. Parempaa tulevaisuuttahan tässä ollaan rakentamassa. Lopulta tuntuu siltä, että asian salaamalla Jack suojelee vain omaa viattomuuttaan. Ettei vaan näyttäisi naiivilta ja helposti höynäytettävältä. Jackin viattomuutta yrittää suojella myös Madeleine-raukka, joka pelkää vanhempien menevän täysin pois raiteiltaan, jos he saavat tietää, mitä Madeleine on joutunut kokemaan. On helpompaa, kun vaan esittää viattoman lapsen roolia ja antaa vanhempien esittää omaa rooliaan. Tätä Madeleinen haurasta tasapainottelua lapsuuden keveyden ja aikuisten maailman rumuuden välillä MacDonald kuvaa hätkähdyttävällä herkkyydellä ja viisaudella. Kaikki romaanin lapsihenkilöt saavat karvaimmin kärsiä aikuisten pystyttämien kulissien vuoksi. Koko yhteiskunta osallistuu viattomuuden suojelemiseen – kansalaisille kerrotaan vain välttämätön, vaikka kulisseissa kuohuu: Kuuban ohjuskriisi nostetaan kirjassa yhtenä esimerkkinä tuon ajan tapahtumista.

Kirjassa on 851 sivua, mutta silti suorastaan harmitti, kun se loppui niin pian. Olisin voinut jatkaa vielä saman verran lisää. Kolmannen osan aikahyppy sai ensin aikaan nikottelua, mutta MacDonald rakentaa aikuistuneesta Madeleinesta niin kiehtovan henkilökuvan, että annoin pian anteeksi tämän väkivaltaisen riuhtaisun irti 60-luvun Centraliasta. Aikuisessa Madeleinessa on kiehtovasti läsnä tunnistettavia lapsi-Madeleinen piirteitä, joita hän on osin tietoisesti jalostanut voimavarakseen (hän on avoimesti lesbo koomikko, jonka menestys perustuu provosoiviin ja rohkeisiin hahmoihin). Toisaalta hän kantaa mukanaan lapsuudessa käsittelemättä jääneitä asioita, jotka estävät häntä nauttimasta elämästä. Niitä hän päätyy terapiaan purkamaan. Suurimman kolauksen hän kokee suhteessa isäänsä, jonka hän on aina asettanut jalustalle ja jonka viattomuutta hän on halunnut suojella lapsesta saakka. Kun isä lopulta paljastaa omat salaisuutensa, se asettaa Madeleinen omat salaisuudet ja niistä koituneen syyllisyyden hankalaan kulmaan. MacDonald on rakentanut päältä päin onnellisen perheen dynamiikasta todella hienovaraisen ja kiehtovan kudelman, jossa jokaisen teot, sanat, tekemättä jättämiset ja sanomatta jättämiset luovat hauraan tasapainon, jonka järkkymisellä on kauaskantoisia seurauksia.

Romaani perustuu epäilemättä osittain MacDonaldin omiin kokemuksiin. MacDonald syntyi 1958 Baden-Badenissa Saksassa, missä Kanadan ilmavoimilla oli tukikohta, ja asui nuoruudessaan lukuisissa Kanadan kaupungeissa. Kanadan ilmavoimiin kuulunut isä ja kokemukset tukikohdassa asumisesta ovat varmasti olleet innoittajina romaanissa. Romaanin rikosjuoni perustuu myös osittain oikeaan murhaan ja sitä seuranneeseen oikeusprosessiin, jota MacDonaldin lapsuudessa seurattiin tarkasti, koska nuoren tytön murha tapahtui lähellä perheen silloista kotia. Palkittujen romaanien ohella MacDonald on niittänyt mainetta näyttelijänä ja näytelmäkirjailijana. MacDonald julkaisi vuona 2022 monen vuoden tauon jälkeen uuden romaanin Fayne, joka on saanut hyvän vastaanoton.

Vaikka luinkin kirjan täpärästi viime vuoden puolella, lisään sen kuitenkin tämän vuoden Helmet-haasteeseen kohtaan 19 – Suomi mainittu. Romaanissa kummeksuttiin moneen otteeseen naapurustossa asuvaa Karenia, joka pukeutui ja käyttäytyi aivan eri tavalla kuin muut tukikohdan edustuskelpoiset vaimot. Karen oli homssuinen, ei osannut meikata tai laittaa hiuksiaan, pukeutui housuihin, outoihin kaapuihin tai virkattuihin tekeleisiin, toi illanistujaisiin syömäkelvottomia ruokia, toimi useiden lasten kasvattiäitinä ja – herranen aika – kävi töissä! Tietysti kaikelle tälle löytyi luonnollinen selitys, kun kävi ilmi, että Karen on kotoisin Suomesta. En tiedä voiko tälle Suomi-kuvalle hurrata, mutta toisaalta Karen vaikuttaa lopulta porukan täysjärkisimmältä ja hyväsydämisimmältä naiselta. Se, mitä hänen perheelleen kirjassa tapahtuu, on järkyttävää. Kiitos kuitenkin MacDonaldille upean romaanin lisäksi myös Suomi-maininnasta. Kunniagalleriassani sijoitan tämän unohtumattoman romaanin Ian McEwanin Sovituksen viereen.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19 – Suomi mainittu.

Ann-Marie MacDonald:
Linnuntietä
The Way the Crow Flies (2003),
suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2004

Muissa blogeissa:
Kirjakimara
Kirjoihin kadonnut
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena
Tarukirja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ann-Marie MacDonald: Fayne

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Ian McEwan: Lessons

Miriam Toews: Fight Night

Evie Wyld: Me olemme susia

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö – Amy ja Isabelle

Michael Ondaatje: Warlight

Michael Chabon: Kuunkajo

Seuraa Kirjaluotsia

1960-luku Ann-Marie MacDonald helmet2024 helmethaaste Kanada Keltainen kirjasto kylmä sota Linnuntietä murha perhe salaisuudet