Olin varttunut tunteensa tukahduttavien hiljaisten ihmisten keskellä. Tiesin isäni olleen “suurisuinen” ja “paskanpuhuja” ja (tämän liikanimen kuulin isoisän sanovan hänelle päin naamaa) “lepertelijä”, mutta tämä oli pelkkää kuulopuhetta ja todistusaineiston valossa selvästi pelkkä torjuntakeino. Tiesin, että joskus muinoin isoäiti oli ollut kiihkeä, hullu ja runollinen, mutta tuo aika oli utuista tarua; sen saattoi päätellä vain geologisista kerrostumista. Lapsuudessa ja myöhemminkin perheeni oli jättänyt tunteet ja tunteista puhumisen niille, joilla ei ollut parempaa tekemistä.

Siksi heittäydyin nuoruuden kapinassani täysin rinnoin syleilemään runoutta, kiihkoa ja hulluutta ja kaikkia jotka tarjosivat niitä – Rimbaud’ta, Patti Smithiä, Syd Barrettia, tyttöjä joita jahtasin. Vielä pitkään sen jälkeen kun kapina hiipui, vannoin itseilmaisun nimeen. Minusta tuli nuori 70-luvun lopulla, suuren rentoutumisen aikakaudella. Varhaisaikuisuudessani toipumispainotteinen hoitoajattelu oli nousussa ja levitti sellaista näkemystä, että pelastus löytyi kokemusten ja tunteiden jakamisesta ja että tunteiden torjuminen oli rinnastettavissa kadotukseen. Ennen tuota iltapäivää, kun istuin isoisän vuoteen vierellä ja kannustin häntä kertomaan Nordhausenista ja rotevasta vaaleasta nuorukaisesta, uskoin (ja uskon pääosin edelleen) että vaikeneminen on pimeyttä ja sanoittaminen valokeila. Uskoin, että asioiden salaaminen oli vahingollista ja niiden tunnustaminen kuin veitsi, kirkas kuuma säde jonka polte paransi. Uskoin että oli hyvä – tämä oli mielestäni yksi harvoista maailman itsestäänselvyyksistä – “avata suunsa”.

Sitten kuulin, miten katkeran lannistuneesti isoisä kertoi Nordhausenin-matkastaan.

Todettakoon heti alkuun: rakastin tätä kirjaa. Se ei ole itsestäänselvyys, sillä Michael Chabonin Kuunkajo voidaan kategorioida autofiktioksi, jonka suhteen olen aina hieman varuillani. Chabon kutsuu alkukommentissaan teostaan muistelmiksi, mutta asettaa kyseisen termin heti huteralle maaperälle. Käytännössä hän kertoo muistelmiensa perustuvan tosiasioihin, paitsi jos tosiasiat eivät palvele kirjailijan tarkoitusperiä. Lopuksi hän vielä lupaa, että siellä missä vapauksia on otettu, niitä on otettu asiaankuuluvan vallattomasti. Tämä selvä. Loppukiitoksissa Chabon taas listaa joukon kirjassa esiintyneitä henkilöitä, joita hän kiittäisi avusta mikäli he olisivat todellisia. Jaahas. Kirjan kertoja on joka tapauksessa kirjailija nimeltä Mike Chabon, joka kirjaa ylös syöpään kuolevan isoisänsä kertomuksia. Oli asetelma tai tarinat sitten totta tai silkkaa sumutusta, minulle tämä oli täysiverinen romaani, jolle löytyi pysyvä paikka sydämessäni.

Aluksi Kuunkajo hengästyttää informaatiotulvallaan, alaviitteillään ja epäkronologisuudellaan ja vastustelee yrityksiäni päästä sisälle tarinaan. Ei kuitenkaan kestä kuin hetken, kun huomaan solahtaneeni jostain rakosesta niin sisälle näiden ihmisten maailmaan ja muistoihin, että ulkopuolinen maailma katoaa. Olen myyty viimeistään siinä kohtaa, kun kirjailija-kertoja listaa viisi varhaisinta muistoaan eksentrisestä isoäidistään: 1. Tatuointi vasemmassa kyynärvarressa, 2. Ranskaksi laulettu hevoslaulu, 3. Sumea karmiininpunainen Jaguar, 4. Hänen pitkien sukkiensa saumat, 5. Hohtava kohta hänen hiuksissaan. Isoäidin kertomat tarinat, Tarot-korteista ennustaminen ja viehtymys camp-henkiseen kauhuun sekä karmii että ruokkii pojan mielikuvitusta. Isoäiti on mieleltään hauras näyttelijätär, jonka osittain hämärän peitossa oleva menneisyys toisen maailmansodan Euroopassa kummittelee näkyinä “Nyljetystä hevosesta”. Painajaisten lisäksi isoäiti toi entisestä elämästään mukanaan pienen tyttärensä – kirjailijan äidin.

Isoisäkin on elänyt aikamoisen elämän. Voisi hyvin sanoa, että tämä uppiniskainen mutta hyväsydäminen mies, on monessa liemessä keitetty. Väkevin liemi on nautittu toisen maailmansodan aikaan Saksassa, jossa avaruuden valloitukseen hullaantunut isoisä metsästää pakkomielteisesti V2-ohjuksen kehittänyttä Wernher von Braunia. Aluksi hän pitää von Braunia hengenheimolaisenaan, onhan ohjuksen kehittäminen kuitenkin tärkeä askel kohti avaruuden valloitusta. Karmiva totuus paljastuu, kun isoisä saapuu Mittelwerkin ohjustehtaalle Mittelbau-Doran pakkotyöleirin vapauttamisen jälkeen. Ohjuksia on rakennettu orjatyövoimalla ja niiden rakentamisessa on kuollut enemmän ihmisiä kuin nuo aseet pystyvät tappamaan. Von Braun – joka on varmasti tiennyt tästä kaikesta – muuttuu isoisän silmissä sankarista halveksittavaksi lurjukseksi. Katkerimman kalkin isoisä joutuu nielemään, kun Yhdysvallat tekee von Braunin kanssa sopimuksen saadakseen tämän ryhmineen omien ohjus- ja avaruusohjelmiensa kehitystyöhön. Miesten kohtaaminen myöhemmin erään konferenssin yhteydessä on kirjan yksi latautuneimpia tilanteita.

Sodassa kerrytetty raivo tuntuu pesiytyneen isoisän persoonaan lähtemättömästi. Työnantajan pahoinpitely tuo linnaakin. Vanhoilla päivillään isoisä jahtaa kissan vienyttä käärmettä yhtä pakkomielteisesti kuin von Braunia aikanaan. Läheisiä ja avun tarpeessa olevia kohtaan hän on kuitenkin äärimmäisen lojaali ja huolehtiva. Vaimon skitsofrenia aiheuttaa huolta ja harmia, sairaalajaksojakin, mutta rakkaus kestää kolhut ja salaisuudetkin. Vaikka jaankin Chabonin / kertojan näkemyksen siitä,  että asioiden salaaminen on vahingollista, tämä tarina hyvin myös osoittaa, että jotkut asiat on parempi jättää kertomatta.

Kuunkajo on ensimmäinen Chabonilta lukemani kirja ja tämän tutustumisen perusteella sijoitan hänet tarinankertojana samaan sarjaan John Irvingin, Jonathan Franzenin ja Jeffrey Eugenidesin kanssa, erityisesti rikkaan henkilökuvauksen ja nyrjähtäneiden elämäntarinoiden osalta. Chabonin kerronta, ainakin Kuunkajossa, on kuitenkin paljon fragmentaarisempaa ja kerroksellisempaa kuin mainittujen kirjailijoiden enemmän juonellisesti etenevä kerronta. Chabon leikittelee tarkoituksellisesti muistin ja muistojen irrallisuuden kanssa ja antaa lukijan yhdistää pisteet, jos ne ylipäätään ovat yhdistettävissä. Repaleisuutta ja epäkronologisuutta ei kuitenkaan kannata pelästyä, aivan eheä kokonaisuus tästä kaikesta syntyy. Kuunkajo jää valaisemaan kirjavuoteni taivasta erityisen kirkkaana tähtenä.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34 – Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Kirjassa luodaan paljonkin uutta ja ihmeellistä, mielikuvituksellisista pilailutuotteista avaruussukkuloihin.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin tuoreen kokoelma-albumin Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin duettoja. Cheek to Cheek: The Complete Duet Recordings sisältää neljän levyn verran eli yhteensä 75 kappaletta ihanaa jazzia. Sijoitan kokoelma-albumin haastekohtaan 18 – Levy, jolla on scat-laulua. Kaikki musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Yhdysvallat-lukuhaaste:
Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 – Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Michael Chabon: KuunkajoMichael Chabon: Kuunkajo
Moonglow (2016),
suom. Aleksi Milonoff
Tammi 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Mummo matkalla


Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Takkutukka says:

    30/06/18 @ 08:34 

    Totta vai tarua? Sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä Chabon vei minut kuunkajoon mennessään kietomalla kerrontansa taikaviittaan. Pakko rakastaa, – kyllä!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      01/07/18 @ 17:05 

      Taianomaista kerrontaa, todellakin. Tätä ei ole vielä näkynyt monessa blogissa, mielenkiinnolla odotan hurmaako kaikki vai tuleeko vastaan myös toisenlaisia tunnelmia.

      Vastaa

Jätä vastaus.