Perjantaiaamuna seisoin rautatieasemalla ja minua jännitti. Taas. Pian minun isäni olisi täällä, luonani, ja kaksi maailmaani yhdistyisivät.

Olin miettinyt asiaa jatkuvasti, punninnut ja pohtinut, sitten esittänyt kutsun, jonka isä oli ottanut vastaan. Ja nyt hän istui junassa, joka saapuisi 15 minuutin kuluttua raiteelle viisi. Minun isäni, jonka kanssa pian kävelisin uuden kotikaupunkini kaduilla. Jonka veisin lempikahvilaani, tilaisin kahvin pehmeäksi vaahdotetulla maitotilkalla. Uskoin isänkin pitävän siitä, toivoin hänen pitävän siitä. Minun isäni, jonka veisin katsomaan sitä henkeäsalpaavan kaunista, rapistuvaa kirkkoa Santo Stefanon aukiolla. Kävelisimme kirkon hämärillä käytävillä, pysähtyisimme sytyttämään kynttilän, niin kuin olin ottanut tavaksi tehdä. Minun kuolleilleni, sanoisin, niin kuin italialainen ystäväni oli opettanut. Meidän kuolleillemme, minun ja isän yhteisille. Minun isäni, joka istui junassa matkalla kohti Bolognan päärautatieasemaa. Isäni, jonka pian veisin kotiini, keittiööni, huoneeseeni. Ehkä istuisimme sängylle, ehkä joisimme teetä parvekkeella, katselisimme, kuinka aurinko laskisi vastapäisen talon ikkunaan. Ehkä katselisimme television visailuohjelmia, niitä sellaisia, joissa juontajat astuvat lavasteen sivuun kesken kaiken ja alkavat mainostaa vaahtomuovipatjoja tai kuntosalilaitteita. Ehkä nauraisimme niille yhdessä. Minä ja isä, joka kymmenen minuutin kuluttua astuisi ulos junasta ja minun elämääni tavalla, jota ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut. Ei lapsuuteni, ei nuoren aikuisuuteni aikana.

Aija Salovaara: Ihan pieniä lintuja

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Aija Salovaaran esikoisromaani Ihan pieniä lintuja on koskettava kuvaus itsensä hukkaamisesta ja etsimisestä, isähäpeästä, yksinäisyydestä ja riippuvuudesta. Tarinan päähenkilö on nelissäkymmenissä oleva nainen, joka on kirjan alussa juuri lopettanut mielialalääkkeiden käytön ja etsii mitä tahansa vaihtoehtohoitoja ja vertaistukiryhmiä päästäkseen eroon tuskastaan. Samalla hän yrittää elää tavallista lapsiperhearkea ja olla hyvä vanhempi lapselleen, vaikka vanhemmuuden malli, jonka hän lapsuudenkodistaan sai oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Vanhempien eroon johtanut ja voimakasta häpeää aiheuttanut isän alkoholismi vaikuttaa tunnetasolla edelleen. Kun kertoja alkaa lähestyä samaa ikää kuin hänen isänsä oli kuollessaan, rajapyykki vaatii asioiden läpikäyntiä. Terapeutin avulla kertoja käy läpi elämänsä merkityksistä tiheät avainkokemukset.

Kertojan muistot lapsuudesta ovat enimmäkseen kipeitä ja turvattomuuden tunteita täynnä. Umpihumalaisen isän heittelehtiviä autokyytejä tai läksyjen tekoa haisevien kaljakuppiloiden tahmaisissa pöydissä. Lapsuuden sijaan kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän nuoren aikuisen kokemuksiin. Kertoja lähtee opiskelemaan Italian Bolognaan ja yrittää tehdä irtiottoa ahdistavista kuvioista. Hetken kaikki onkin kaunista ja hyvin. Olin muuttanut asumaan maalaukseen, joka tuoksui, metelöi ja nauroi, ja se teki sitä kaikkea yhtä aikaa ja niin kokonaisvaltaisesti, että oikeastaan unohdin pelätä, että se kaikki vietäisiin minulta pois. Vain sunnuntaisin iskee yksinäisyys ja ikävä, kun italialaiset kurssikaverit matkustavat perheidensä luokse sunnuntailounaille. Yksinäisyys hellittää hetkeksi, kun löytyy bambisilmäinen rakkaus, joka ottaa osaksi omia perhelounaitaan. Kun isä päättää tulla Riminin-lomalle tyttöään tapaamaan, ilmassa on jännittynyttä odotusta ja pelkoa. Onko menneisyyden kummituksilla paikkaa uudessa elämässä? Haikean surullisen kohtaamisen viimeiseksi kuvaksi jää isän loittoneva selkä matkalla viinakauppaan.

Romaanin kerronta on ilmavaa ja lyhyet luvut hyppivät epäkronologisesti tunnelmista ja muistoista toiseen. Vaikka kirjan yleistunnelma on surullinen, siitä hohkaa myös lempeää valoa ja ymmärrystä elämän ironisuudelle. Itseironiaakin olin kertojaäänessä aistivinani, ainakin mitä tulee vaihtoehtohoitoviidakossa seikkailuun. Kertoja pyrkii suorittamaan kaikki mahdolliset hoidot homeopatiasta energiahoitoon ja hypnoterapiasta TRE-tärinään. Kun hän etsii keinoja vieroittautua lääkkeistä vieroittujien vertaistukiryhmästä, ollaan jo syvällä riippuvuuksien vääristyneessä logiikassa. Mielialalääkeriippuvaisen elämä kuulostaa suurelta paradoksilta, kun jokaisen lääkkeen jokaiseen sivuoireeseen määrätään aina uusi lääke ja vieroitukseenkin voi jäädä koukkuun.

Tällä romaanilla on potentiaalia osua johonkin kohtaan eri elämänvaiheita läpikäyvässä lukijassa, sillä se poukkoilee kertojan lapsuudessa, nuoruudessa, parisuhteissa, perhe-elämässä, opiskeluissa, töissä ja monenlaisissa traumakokemuksissa ja riippuvuuksissa. Samaistuttavaa voi löytää, vaikka oma polku ei yhtä karikkoinen olisikaan. Kirjan tapa kuvata ihmiselon ristiriitaisuuksia on osuvaa. Miten samaan aikaan voi hävetä ja rakastaa toista ihmistä, samaan aikaan pelätä ja toivoa jonkun asian tapahtumista, samaan aikaan vihata ja kaivata. Tämä ilmenee kirjassa etenkin suhteessa isään, mutta myös muissa ihmissuhteissa. Ihmisajattelun ihana ja raivostuttava epäloogisuus elää kirjan henkilöissä vahvana. Vaikeita isäsuhteita ja äitisuhteita on käsitelty viime aikoina romaanimuodossa paljonkin, mutta Ihan pieniä lintuja löytää hyvin paikkansa niiden joukossa.

Aija Salovaara:
Ihan pieniä lintuja
WSOY 2023

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjasähkökäyrä
Kirjojen kuisketta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Milla von Plato: Hyvää iltaa

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Joonatan Tola: Punainen planeetta & Hullut ihanat linnut

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Seuraa Kirjaluotsia

Aija Salovaara alkoholismi autofiktio esikoisromaani häpeä Ihan pieniä lintuja isä mielenterveys riippuvuudet vertaistuki