Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Sairaalarakennukseni oli alueen komein rakennus, se oli suuri ja kolmekerroksinen. Kuutamokirkas yö oli muodostanut sen pinnoille uutta kuuraa. Olin ehdottomasti halunnut rakennuttaa sen puusta, en betonista. Betoni tukahduttaa ilman ja oikea ilmanlaatu on tärkeää paranemisen kannalta. Rakennuksen oikealla sivulla oli pieni mutta viihtyisä, laudoista rakennettu kesäpuoli – minun ikioma ja yksityinen paikkani, ja siellä työpöydällä makasi myös tuo kuollut laulujoutsen, jonka olin jo unohtanut. Sen huoneen sivustavedettävällä sängyllä olin nukkunut edelliskesästä lähtien, kuunnellen käen kukkumista valoisissa öissä ja valmistaen saunavihtoja tuoreesta naaraskoivusta talven tarpeisiin. Lehterillä saattoi vieläkin haistaa kallioimarteen lakritsimaisen suolan sekä kuumepuun, santelipuun ja kaskarillankuoren.
”Mitä myös kerrotaan kenraalimajurille? Minä luulin, että Sanna on kuollunna. Tai vähintään puolimatkassa Venäjälle, ja niin taisi luulla kenraalimajurikin”, Hullu-Jaska eli Tossavaisen Jaakko sanoi. Hän ja paarinkantajapoika, jonka nimeä en tiennyt, kantoivat Sannaa varovasti. Vedin suuni viivaksi tarkkaillen reittiä, jota olin kulkemassa.
”Kuulitko?” Hullu-Jaska kysyi hermostuneena. Minä mulkaisin häntä äkäisesti.
”Minä keksin jotain”, sähähdin hiljaa, ettei kukaan kuulisi, mutta tietenkin joku aina kuulee. Alkaen susinartusta, joka kulki vierelläni kuin iilimato. Hän tosin oli niin keskittynyt hyysäämään Sannaa, että tuskin kuuli mitä ympärillä tapahtui. Ja ehkä hangen narahtelu peitti alleen myös Hullu-Jaskan kysymyksen.

– Petra Rautiainen: Puuntappajat

Pidin paljon Petra Rautiaisen kahdesta edellisestä romaanista, joten tartuin Puuntappajiin suurin odotuksin. Kolmas romaani vie lukijan kahteen kylmäävään ajankohtaan Suomen historiassa: vuoden 1918 sisällissodan kaaokseen ja vuoteen 1934, aikaan jolloin fasismi ja autoritaarinen ajattelu alkavat saada jalansijaa myös meillä. Romaani alkaa voimakkaalla asetelmalla. Nuori nainen, punavankien leiriltä sairaalaan tuotu “susinarttu”, määrätään apulaiseksi synnytys- ja hoitotyöhön. Hän osoittautuu nopeasti poikkeuksellisen kykeneväksi sanitääriksi ja jää työskentelemään tohtorinna Ulpu Leideniuksen rinnalle. Saimaan saarella sijaitseva sairaala on eristetty, ahdas ja ylikuormitettu: sinne tuodaan synnyttäviä naisia, sodassa ruhjoutuneita miehiä ja ihmisiä, joiden elämän arvoa mitataan tilanteen ja aatteen mukaan. Elämä ja kuolema ovat jatkuvasti samassa huoneessa.

Kerronta jakautuu kahteen aikatasoon ja kahteen ääneen. Vuonna 1918 tapahtumia seuraa Ulpu Leidenius itse, kirurgi, joka on älykäs, kunnianhimoinen ja vakuuttunut omasta oikeassaolostaan. Vuonna 1934 ääneen pääsee nimetön Etsivän Keskuspoliisin virkamies. Hän palaa Saimaan sairaalasaaren tapahtumiin, joita oli aikoinaan tarkkailemassa vakoojana. Hän loukkaantui tuolloin vakavasti eikä koskaan saanut täysin selkoa siitä, mitä sairaalassa todella tapahtui – eikä omasta osuudestaan tapahtumien kulkuun. Kun läheiseltä luostarisaarelta löytyy luurankoja, mennyt pakottaa itsensä esiin ja vaatii selityksiä.

Puuntappajat etenee hengästyttävällä intensiteetillä. Tapahtumat seuraavat toisiaan dekkarimaisella rytmillä, ja lukija pidetään jatkuvassa valmiustilassa: joku synnyttää, joku kuolee, joku tekee päätöksen, jota ei voi enää perua. Sairaala ei ole turvapaikka vaan paikka, jossa valta näkyy konkreettisina tekoina – leikkauksina, luokituksina, katseina ja ohitettuna myötätuntona. Kerronta on äärimmäisen yksityiskohtaista, paikoin jopa uuvuttavaa, ja lääketieteelliset toimenpiteet kuvataan lähes inhorealistisesti. Se on tietoinen valinta, mutta vaatii lukijalta kestävyyttä.

Ulpu Leidenius on romaanin kiinnostavin ja samalla vaikein hahmo. Hän ei ole yksiselitteinen hirviö eikä sankari, vaan ihminen, joka uskoo toimivansa järjen ja edistyksen nimissä. Hän hoitaa sekä valkoisia että punaisia, mutta vahvoja mielipiteitä häneltä ei puutu. Hänen ajattelunsa on hierarkkista, ruumiita ja ihmisiä luokittelevaa, ja juuri siinä piilee romaanin kylmin ydin. On helppo nähdä, miten hoiva voi liukua vallankäytöksi ja miten “välttämättömät ratkaisut” alkavat syrjäyttää yksilöllisen kärsimyksen.

Etsivän näkökulma tuo romaaniin toisenlaista kylmyyttä. Hänen kertomuksensa on täynnä kontrollia, epäluuloa ja pakkomielteistä tarvetta järjestää tapahtumat järkeviksi kokonaisuuksiksi – myös silloin, kun ne eivät sitä ole. Erityisen häiritsevä on tapa, jolla hänen katseensa kohdistuu naisiin: poikkeaviin, tottelemattomiin, vääränlaisiin. Tässä aikatasossa näkyy selvästi, miten sisällissodan jäljet eivät ole kadonneet, vaan muuntuneet järjestelmälliseksi valvonnaksi.

Romaanin loppuratkaisu jakanee lukijoita. Itse arvasin juonen kannalta keskeisen mysteerin ratkaisun jo hyvissä ajoin, mikä latisti jonkin verran huipennuksen tehoa. Toisaalta Puuntappajat ei ole vain arvoitus, joka odottaa ratkaisua, vaan kuvaus ajattelutavasta ja ajasta, jossa ihmishenki voidaan pilkkoa osiin ja perustella pois.

Kielessä on paljon voimaa, mutta myös kohtia, joissa ilmaisu töksähtää ja vie huomiota itse tarinalta (kuten ”painoin pääni leukaani”). Nämä kömmähdykset harmittivat, sillä parhaimmillaan Rautiainen rakentaa äärimmäisen tiheän, painostavan tunnelman, joka imaisee lukijan mukaansa. Silloin romaani toimii juuri niin kuin sen pitääkin: se ei tarjoa etäistä historiallista maisemaa, vaan pakottaa olemaan läsnä tilanteissa, joissa moraali ei ole abstrakti kysymys vaan konkreettinen teko.

Etsivän Keskuspoliisin virkamiehen näkökulmaa lukiessa mieleen nousi väistämättä Minna Rytisalon romaani Sylvia. Myös siinä Etsivän Keskuspoliisin virkamies tarkkailee maailmaa vinoutuneen moraalisen suurennuslasin läpi ja kohdistaa erityisen pakkomielteisen huomionsa naisiin, jotka eivät käyttäydy odotetulla tavalla. Yhteistä näille hahmoille on ajatus siitä, että valvonta on oikeutettua ja että poikkeavuus – varsinkin naisessa – on merkki vaarasta. Rautiaisen romaanissa tämä katse ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan osa järjestelmää, joka etsii jatkuvasti kohteita, joihin kohdistaa kontrollinsa.

Puuntappajat on rankka ja vaativa romaani, joka ei hellitä otettaan helposti. Se kertoo sodasta, vallasta ja naisruumiista, mutta ennen kaikkea se kysyy, millaisin perustein ihmisistä tulee hyväksyttäviä ja hylättäviä. Kun kirjan sulkee, olo ei ole lohdullinen – eikä sen kuulukaan olla.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10 – Kirjassa leikataan.

Petra Rautiainen:
Puuntappajat
Otava 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjahavahduksia
Kirjakaapin kummitukset
Kirjasähkökäyrä
Kirjavinkit

Sinua voisi myös kiinnostaa

Minna Rytisalo: Sylvia

Tommi Kinnunen: Kaarna

Riikka Sandberg: Ørja

Petra Rautiainen: Meren muisti

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Kjell Westö: Kangastus 38 & Kansallisteatteri: Kangastus 38

Rosa Liksom: Everstinna & Monologi: Lapin punaiset hanget

Anni Kytömäki: Kultarinta

Seuraa Kirjaluotsia

1918 1930-luku Etsivä Keskuspoliisi fasismi Petra Rautiainen Puuntappajat sairaalasaari sisällissota