A human being in perfection ought always to preserve a calm and peaceful mind and never to allow passion or a transitory desire to disturb his tranquility. I do not think that the pursuit of knowledge is an exception to this rule. If the study to which you apply yourself has a tendency to weaken your affections and to destroy your taste for those simple pleasures in which no alloy can possibly mix, then that study is certainly unlawful, that is to say, not befitting the human mind. If this rule were always observed; if no man allowed any pursuit whatsoever to interfere with the tranquillity of his domestic affections, Greece had not been enslaved, Caesar would have spared his country, America would have been discovered more gradually, and the empires of Mexico and Peru had not been destroyed.

– Mary Shelley: Frankenstein

Vuoden toinen klassikkohaastepäivä osui keskelle helteistä heinäkuuta, ja hikipisaroiden lisäksi kirvoitti myös eräänlaista henkistä hikeä tämä kirja – tai oikeammin äänikirja – jonka parissa vietin lomapäiviä mökillä. Mary Shelleyn Frankenstein on ollut lukulistallani pitkään, sellainen “kyllä tämä joskus pitää lukea” -klassikko, johon ei vain ollut tullut tartuttua. Nyt tartuin, tai painoin play-nappia, kun Audiblen maksuton versio osui silmiin, ja lukijana vielä Downton Abbeyn komeaääninen Dan Stevens. Miellyttävä ääni, ajattelin. Ja sitä se olikin – hetken. Valitettavasti Stevens eläytyi tarinaan niin antaumuksella, että kahdeksan ja puoli tuntia valitusta, nyyhkytystä ja surkeaa uikutusta alkoi hiljalleen kiristää hermoja. Toki Shelleyn teksti on itsessään jo sävyltään synkkä ja paatoksellinen, mutta ehkäpä neutraalimpi lukutapa olisi tehnyt kokonaisuudesta siedettävämmän. En ole koskaan kaivannut koneääntä äänikirjaan, mutta nyt sekin olisi saattanut olla tervetullutta.

Frankenstein, tuo goottilaisen kauhun kulmakivi, ei lopulta ollut kovinkaan pelottava – ainakaan nykylukijan silmin. Tarinaa on vaikea lähestyä täysin puhtaalta pöydältä, kun popkulttuuri on muovannut sen hahmot ja teemat osaksi kollektiivista mielikuvaamme. Hirviöllä ei tietenkään ole nimeä, vaikka suurin osa edelleen mieltää “Frankensteinin” nimenomaan hänen hahmokseen. Oikeasti Frankenstein on tiedemies, Victor nimeltään, joka ylimielisyydessään päättää leikkiä jumalaa ja luoda elämän. Seuraukset ovat tietenkin traagiset. Hirviö ei Mary Shelleyn versiossa riko laboratorioitaan tai riehu kyläjoukon keskellä, vaan hänen kostonsa on harkittu ja henkilökohtainen. Hän haluaa isännälleen kärsimystä – ei maailmantuskaa, vaan puhdasta henkilökohtaista tuhoa. Siksi tarina ei ole niinkään kauhua kuin eksistentialistista melankoliaa, täynnä yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista ja moraalista ahdistusta.

Kirjan rakenne on yllättävän moniulotteinen, etenkin ottaen huomioon sen ilmestymisajankohdan. Tarinan kehystarina alkaa napa-alueelle suuntautuvasta tutkimusmatkasta, jonka johtaja Robert Walton kirjoittaa sisarelleen peräti neljän pitkän kirjeen verran. Kun retkikunta kohtaa jääkentillä nääntyneen muukalaisen – Victor Frankensteinin – siirtyy kerronta hänen suuhunsa. Ja kun Frankenstein kertoo omasta kohtalostaan, kuulemme myös hänen luomansa olennon oman tarinan. Näin syntyy kolmikerroksinen kehys, kuin venäläinen maatuska: kertomus, jonka sisällä on kertomus, jonka sisällä on kertomus. Tämä rakenne ei ole vain kerronnallinen temppu, vaan se peilaa myös teemoja – toiseutta, ulkopuolisuutta, kertomusten epäluotettavuutta ja inhimillistä kaipuuta tulla kuulluksi.

Juoni itsessään on yksinkertainen mutta teemoiltaan raskas: kunnianhimoinen nuori tiedemies rikkoo luonnonlakeja, luo elämän, mutta ei kanna vastuuta. Luomus, joka syntyy viattomana ja halukkaana oppimaan, joutuu kohtaamaan pelkoa, hyljeksintää ja väkivaltaa – ja muuttuu sen myötä kostajaksi. Eikä kukaan lopulta selviä vahingoittumattomana. Shelleyn teos on hämmästyttävän moderni moraaliltaan: se ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia eikä nimeä sankaria tai konnaa. Kuka on hirviö? Kuka uhri? Kuka lopulta kantaa vastuun?

Huomasin, että tänä syksynä on tulossa jälleen uusi elokuvasovitus, tällä kertaa Guillermo del Toron käsissä. Trailerin perusteella meno näyttää siltä kuin Shelleyn alkuperäisteksti olisi annettu testosteronia nauttineelle myrskyjumalalle: dramaattista, synkkää ja näyttävää, mutta todennäköisesti kaukana siitä hienovaraisesta surusta, joka kirjaa lukiessa välittyy. Tietysti on kiehtovaa nähdä, miten tämä tarina taipuu jälleen uuteen aikakauteen ja tulkintaan – ehkä joku niistä joskus tavoittaa sen yksinäisyyden ja toiseuden kokemuksen, joka on kirjan ytimessä.

Jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut lukea kirja paperilta tai edes e-kirjana. Äänikirjan vaikutus lukukokemukseen on valtava, ja tässä tapauksessa valinta meni pieleen. En koskaan oikein päässyt tarinaan sisälle, kun lukijan masentunut ulosanti tuntui nielevän kaikki sävyt. Kirja itsessään ansaitsisi parempaa – ehkä palaan siihen vielä joskus uudelleen, ilman valitusvirttä.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46 – Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen.

Mary Shelley:
Frankenstein
Audible Studios 2013
(alun perin julkaistu 1818)
Äänikirjan lukija: Dan Stevens

Sinua voisi myös kiinnostaa

Jane Austen: Persuasion

Gabriel García Márquez: Cien años de soledad | Klassikkohaaste 20

George Eliot: Middlemarch | Klassikkohaaste 19

Joanna Biggs: A Life of One’s Own: Nine Women Writers Begin Again

Sylvia Townsend Warner: Lolly Willowes, or, The Loving Huntsman

Anne Brontë: Agnes Grey | Klassikkohaaste 17

Henry James x 2 | Klassikkohaaste 15

Elizabeth Gaskell: North and South

E. M. Forster: A Room with a View | Klassikkohaaste 13

Evelyn Waugh: Brideshead Revisited | Klassikkohaaste 12

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja englanninkielinen Frankenstein goottilainen romaani helmet2025 helmethaaste kauhukirjallisuus klassikko klassikkohaaste Mary Shelley moraali tiede ulkopuolisuus