Onkohan olemassa maailmaa ilman epämaailmaa. Kysyn Isalta mitä hän arvelee.
Mikä on epämaailma hän kysyy.
Tämä tässä sanon ja osoitan kädellä ympärilleni.
Entä maailma sitten.
Mietin onko maailmassa muuta kuin musiikki. Etsin oikeaa sanaa mutta mikään ei tunnu sopivan.
Maailmassa saattaa olla jotakin muutakin mistä en vain tiedä. Mutta juuri nyt se on musiikki sanon.
Kai tiedät että olet ihmelapsi Isa sanoo.
En ole itse halunnut sitä.
Ehkä et hän sanoo. Mutta jokaisella ihmisellä on syntyessään jokin tehtävä.
Mikä sinun tehtäväsi on kysyn.
Ehkä suojella sinua hän sanoo.
Joku muukin on sanonut niin. En muista kuka.
Työnnän käteni hänen käteensä. Loppumatkan kuljemme vaitonaisina. Matteus on herännyt. Hänen katseensa on jossain.
Tulen taas huomenna Isa sanoo. Ja sinä menet eskariin.
Älä sitten unohda vaihtaa vaippoja sanon. Anita-äiti ei tykkää vuoteenkastelijoista.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia teki vaikutuksen ja mielenkiinnolla tartuin Smirnoffin uutuusromaaniin Sokerikäärme. Se on itsenäinen romaani, jolla ei ole mitään tekemistä trilogian kanssa, mutta kaikki, jotka ovat lukeneet Jana Kippo -trilogian, tietävät mitä odottaa Smirnoffilta teemojen ja tunnelman suhteen. Tämäkin kirja käsittelee riippuvuuksia, välinpitämätöntä vanhemmuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä, ja sen lapsipäähenkilöt joutuvat kokemaan todella kovia sekä aikuisten että muiden lasten käsissä. Helpotusta kirjaan tuo Smirnoffin omintakeinen kerronta ja sen toteava, naivistinen tyyli. Smirnoff kirjoittaa itsevarmasti ilman välimerkkejä ja sukkuloi sujuvasti dialogin, ajatusten ja eri kertojanäkökulmien välillä. Olen aiemmat Smirnoffin kirjat kuunnellut äänikirjana, joten välimerkittömään kerrontaan kesti hetken tottua. Ihmeen sujuvaa ja tehokasta sitä on lukea, kun pääsee rytmiin sisälle.

Agnes syntyy vuonna 1979 Södertäljessä naiselle, joka ei ole häntä halunnut. Itse asiassa Anita-äiti, kuten Agnes häntä kutsuu, olisi halunnut hänet hengiltä. Sen verran laiminlyötynä Agnes kasvaakin, että on suorastaan ihme, että hän säilyy hengissä ensimmäisistä vuosistaan. Hän syö muruja samalta lattialta, jossa nukkuu, ja elää kuin rotta, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Ei-toivottuna kasvaminen on kauhea tilanne kenelle tahansa, mutta Agnes ei ole samanlainen kuin muut. Hän on musiikin ihmelapsi ja siitäkös Anita-äiti onkin kateellinen. Hän syyttää lastaan siitä, että joutui keskeyttämään oman lupaavan muusikon uransa, joten hän tekee kaikkensa purkaakseen pettymyksen tyttäreensä. Tytär saa nähdä nälkää ja kulkea vanhoissa rääsyissä. Kun lastensuojelu puuttuu peliin ja käskee hankkia kunnon vaatteita, äiti ostaa tahallaan hienoja mekkoja ja jakkupukuja, jotta Agnes näyttäisi typerältä muiden koululaisten joukossa. Äidin pikkumaiset ilkeydet ovat toinen toistaan puistattavampia.

Anita-äidin vanha ystävä, karismaattinen musiikinopettaja ja tennisvalmentaja Frank Leide, saa tietää Agnesin musikaalisista kyvyistä ja ottaa tämän siipiensä suojaan. Perustettavaan Pretzel-ensembleen kuuluu myös toinen musiikin ihmelapsi Kristian, sekä ruotsinsuomalainen Miika, jonka lahjat löytyvät tenniksestä. Myös heillä on eri syistä huolenpitoon kykenemättömät vanhemmat. Leide näyttäytyy ensin jonkinlaisena pelastavana enkelinä näille toivottomuudesta ponnistaville lapsille, mutta ei ole vaikea arvata, että miehen kiinnostuksen takana piilee myös synkempiä vaikutteita. Tässäkin kirjassa on pitkälti kyse ylisukupolvisista traumoista ja vaikeudesta katkaista laiminlyönnin ja hyväksikäytön ketjua. Leide kuitenkin yrittää välittää lapsille myös jotain rakkaudellista, vaikka rajat ylittyvätkin räikeästi.

Agnesin elämässä on ollut myös kaksi muuta välittävää aikuista, mutta toinen heistä päätyy narkomaaniksi ja toinen päättää kuitenkin välittää enemmän uudesta perheestään. Agnes ja muut lapset puskevat kuitenkin määrätietoisesti läpi hankaluuksien. Ainakin heillä on toisensa sekä musiikki, josta he ammentavat voimaa. Agnes ja Kristian säveltävät sinfonioita, joiden aiheena on yleensä kuolema. Yhden he tekevät eläintarhan norsun kunniaksi, jonka suruja Agnes pystyy kuulemaan ja jakamaan. Musiikki vie heidät myös maailmalle, kun sana alkaa kiiriä musiikin lapsineroista. Kaikki haluavat osansa näistä ihmeellisistä lapsista, jotka itse haluaisivat vain olla tavallisia lapsia ja elää tavallista lapsuutta – turvassa ja rakastettuina.

Vaikka romaani onkin varsin omaperäinen, se toi mieleen joitain muita viime aikoina lukemiani romaaneja. Vahvin yhteys syntyi Peter Høegin veijariromaaniin Norsunhoitajien lapset, jossa lapset joutuvat kasvamaan isoiksi liian varhain ja ottamaan ohjat edesvastuuttomien vanhempien toilaillessa omiaan. Ikäistään kypsempi ja nokkeluuksia laukova lapsikertoja, erilaisista riippuuvuuksista kärsiviä aikuisia sekä kosolti mustaa huumoria löytyy molemmista kirjoista. Høegin huumori on tosin hyväntahtoisempaa verrattuna Smirnoffin sysimustaan. Yhdistäväksi tekijäksi voi myös mainita norsut, vaikka Høegilla ne ovatkin enemmän vertauskuvallisia. Sen sijaan yksi oikealle norsulle jutteleva lapsi löytyy myös espanjalaisen Alejandro Palomasin romaanista Un país con tu nombre, jossa myöskin käsitellään haastavia ihmissuhteita. Kolmas mielleyhtymä syntyi kotimaiseen romaanin. Tiina Laitila-Kälvemarkin romaanissa Valon ja pimeän sonaatit käsitellään 13-vuotiaan pojan kidnappausta ja sen jättämiä traumajälkiä. Romaanissa yhdistyvät myös virtuoosimainen pianonsoitto ja käärmeet. Tällaisia kirjojen välisiä siltoja pitkin on aina kiinnostavaa kulkea. Kaikissa näissä kirjoissa lapsilla on jokin erityinen kyky tai voima, jonka avulla he selviävät rankoista tilanteistaan. Smirnoffin romaanissa kyky lopulta katoaa, kun pahimman yli on päästy. Musiikki hiljenee, mutta lukijan päätettäväksi jää, mitä se tarkoittaa. Smirnoff jättää lukijan myös pohtimaan, millainen on näiden lasten aikuisuus. Jatkavatko he ylisukupolvista ketjua vai pystyvätkö selättämään trauman ja olemaan ehjempiä aikuisia myös tuleville polville? Haluaisin uskoa jälkimmäiseen.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 45 – Kirjassa pelataan.

Karin Smirnoff:
Sokerikäärme
Sockerormen (2021),
suom. Outi Menna
Tammi 2024

Muissa blogeissa:
Kirjarouvan elämää
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Tiina Laitila-Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Joonatan Tola: Punainen planeetta & Hullut ihanat linnut

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & Viedään äiti pohjoiseen

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Seuraa Kirjaluotsia

erityislahjakkuus helmet2024 helmethaaste hyväksikäyttö Karin Smirnoff lapsikertoja Sokerikäärme ystävyys