Iho säpsähtää, kun se saa sähköiskun. Siinä ei ole syvyyttä. Se ei ole koskettamista. Se on koskettamisen vastakohta. Pakotettu reaktio, vailla yhteyttä itseen. Pelkkä reagoiva kasa lihaa. Kun H asemoi sähköimpulsseja lähettävän tense-laitteen iholleni ja painoi nappulaa, älähdin. Kun hän löi kepillä, huusin kivusta tai olin hiljaa. Kun hän puristi minua kovaa, sain mustelman. Kun hän kouri rintojani, minua oksetti, kun hän laittoi kumihanskan käteensä, lamaannuin, poistuin ruumiistani ja leijuin katonrajassa.

Ja sitten huudettiin kuorossa, ooh, nyt tapahtuu jotain, aah, nyt ollaan ytimessä, nyt mennään pidemmälle, syvälle, kohdataan tasolla johon ei arjessa ylletä, mutta tässä näin, taiteen keinoin, me, miten rohkeita me olemmekaan, menemme sinne minne muut eivät uskalla, löydämme uusia virtauksia, uutta tietoa, uusia kokemuksia, enemmän, suuremmin, paljaammin, ennen muita, me kohtaamme autenttisen ihmisen, nyt se tapahtuu tällä sanattomalla alueella, jossa voimme tuntea puhtaammin, raaemmin, suoraan ja ilman valhetta, rikomme rajoja, menemme niiden yli, astumme alueelle jossa ei ennen ole käyty, valkoinen piste kartassa, me pystymme siihen, emme pelkää, mitä enemmän sitä syvemmälle.

Taide
taiteen tähden
taiteen nimissä
taiteen keinoin
Aamen.

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta ”Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita”. Kun olin lukenut yhdeltä istumalta loppuun Irene Kajon esikoisromaanin Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, tiesin heti mihin haastekohtaan tämän kirjan sijoitan. Vallankäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa taidealalla käsittelevä romaani todellakin herätti voimakkaita tunteita. Aikomukseni oli vain vähän lukea alkua, mutta kirja suorastaan vangitsi minut sivustaseuraajaksi tapahtumille, joilta teki yhtä aikaa mieli sulkea silmänsä ja tuijottaa herkeämättä loppuun saakka mihin kaikki johtaa. Romaani herätti monenlaisia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita: epämukavuutta, epäuskoa, epämääräistä ahdistusta, ärtymystä, surua ja vihaakin. Lukemisen jälkeen olo oli hauras ja itkuinen ja yö meni levottomia unia nähden. Jotain raskasta ja tahmeaa nousi pintaan, mutta onneksi seuraava päivä tasoitti pahimmat laineet ja kirjaan pystyi suhtautumaan hieman neutraalimmin.

Romaani kuvaa yksityiskohtaisen tarkasti taiteellisessa hankkeessa seksuaalista väkivaltaa kokeneen ihmisen uuvutustaistelua, kun hän turhaan yrittää viedä asiaa eteenpäin taideinstituutiossa. Taistelu saada oikeutta uhkaa tuhota päähenkilön terveyden, parisuhteen ja uran. Kirjan nimetön kertoja työskentelee Taideyliopistoon kuuluvassa Teatterikorkeakoulussa ja kuuluu työryhmään, jonka Rajaton ruumis, rajattu maailma -hanke saa hieman yllättäen apurahan. Hankkeessa on tarkoituksena tutkia ruumiillisuuden kokemusta esitystaiteessa ja kertoja on innokas kokeilemaan omia rajojaan. Hän pyytää asiantuntijaksi arvostamaansa taiteilijamiestä, josta käytetään nimitystä H. Kertoja ja hänen ystävänsä antavat suostumuksensa H:n ehdottamiin taiteellisiin harjoitteisiin, jotka muuttuvat vähä vähältä alistavimmiksi ja avoimen seksuaalisiksi – kunnes rajat on jyrätty moninkertaisesti yli.

Kajo ravistelee kirjallaan taiteilijamyyttiä, joka edelleen tuntuu olevan voimissaan esitystaiteen kentällä, vaikka turkkalaisuuteen on ainakin näennäisesti haluttu ottaa etäisyyttä ja #metoo-keskustelu on jollain tapaa ulottunut myös teatteriin. Vai onko? Kirjaa lukiessa tuntui, että ollaan vielä kaukana asioiden todellisesta kohtaamisesta. Taiteilijamyytin ytimessä on suuri taiteilija, joka menee rohkeasti epämukavuusalueelle, koettelee ja rikkoo omia rajojaan, kehittyen näin paremmaksi ja aidommaksi taiteilijaksi. Suuri taiteilija saa näin luvan myös hyväksytysti puskea muita taiteen tekijöitä kohti omia rajojaan. Taiteilijamyytin suojissa voi taideyhteisön sisällä siis tehdä käytännössä mitä vaan, vaikka se tarkoittaisi toisen ihmisen ruumiillisen ja henkisen itsemääräämisoikeuden rikkomista – silkkaa väkivaltaa. Kajo kuvaa lakonisen toteavasti, miten avuton taideyhteisö on näiden ylilyöntien tunnistamisessa ja käsittelyssä. Väkivaltaa tehnyt henkilö saa jatkaa opetustyötään ja väkivallan uhri joutuu absurdin hallintoprosessin pyöritykseen, kun kukaan taideinstituutiossa ei ota vastuuta asiasta. Asia vaietaan ja mitätöidään. Auktoriteettiaseman väärinkäyttö ja taiteen valjastaminen omien alistusfantasioiden toteuttamiseksi hirvittää, mutta yhtä kammottavaa on se, että jälkikäteen kertojan kokemuksia ei oteta vakavasti.

Kajo sanoittaa tarkasti ja tunnistettavasti kehollisuuteen, seksuaalisuuteen ja taiteelliseen kokeilevuuteen liittyviä häilyviä rajanvetoja. Hänen kertomansa mukaan alastomuus, seksuaalisuus ja kivun kanssa leikittely ovat nousseet myös taideopetuksen sisältöihin vahvemmin viime vuosina. Myös taiteilijan ja taiteen katsojan väliset rajat ovat alkaneet hälventyä. On myös teoksia, joissa katsoja on koskettelun kohteena osana esitystä. Huomasin heti kirjan lukemisen jälkeen Hesarissa jutun itävaltalaisen Florentina Holzingerin tanssiteoksesta Tanz, joka vieraili juuri Suomessa Sivuaskel-festivaalilla. Holzingerin teos sisältää mm. alastomuutta, verta, neuloja, koukkuja ja itsensä vahingoittamista. Työryhmässä on tanssijoiden lisäksi mukana roikkumisen asiantuntijoita ja kiputaiteilijaksi itseään kutsuva esiintyjä. Holzingerin šokeeraavissa teoksissa katsojat ovat pyörtyneet tai poistuneet kesken katsomosta. Juttua lukiessani Kajon kirja nousi heti mieleen ja mietin, mistä tämä ruumiillisuutta äärimmäisellä tavalla korostava taide kumpuaa. Ovatko ihmiset niin turtana maailman menoon, että mikään kesympi ei enää riitä? Itse en toistaiseksi hingu tuollaisten esitysten yleisöön, mutta ilmiön olemassaolo kiehtoo ja mietityttää.

Omia ennakkoluuloja pääsi myös kohtaamaan kirjaa lukiessa. Huomasin, että omat rajani olisivat tulleet vastaan jo kauan ennen kirjan kertojan kokemaa rajanylitystä ja koko hanke vaikutti minusta epäilyttävältä alun alkaenkin. Toisaalta lukiessa nousi pintaan muistoja itse koetuista rajanylityksistä, joihin ei ole osannut tapahtumahetkellä reagoida oikein. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu myös pöyristyttävältä, että olen alaikäisenä nuorisoteatterissa joutunut näyttelemään jengiraiskauskohtausta, jossa roolihenkilöni piteli jaloista raiskauksen uhria, jota vielä näytteli oma serkkuni. Ja tuon vähintäänkin arveluttavan musiikkinäytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja oli kaiken lisäksi nainen. Muistan miten hävetti, kun vanhemmat tulivat katsomaan esitystä. Tunnistin Kajon kirjaa lukiessa sen tunteen, mikä liittyy etenkin taiteilijuudesta haaveilevan nuoren suhtautumiseen taidetta työkseen tekevien sanomisiin ja tekemisiin. Kun haluaa olla osa idealistisena nähtyä taideyhteisöä, valta-asemassa olevalta saattaa ottaa vastaan mitä vaan. Taiteen tähden, taiteen nimissä, taiteen keinoin. Kajo mainitsee myös viime vuosina esiin nousseet Veijo Baltzarin ja Kallion lukion ilmaisutaidon opettajan tapaukset, joissa tekijät ovat hyväksikäyttäneet juurikin haavoittuvassa asemassa olevien nuorten halua päästä osaksi teatterin taikaa.

Viimeksi reagoin yhtä voimakkaasti lukiessani Susanna Hastin esikoisromaania Ruumis/huoneet, joka myöskin käsittelee seksuaalisen väkivallan ja vallankäytön teemoja kirjailijan omiin kokemuksiin nojaten. Hastia ja Kajoa yhdistää myös Taideyliopisto, jossa molemmat ovat työskennelleet. Samankaltaisuutta löytyy myös kerrontatyylistä, jossa asiallisen dokumentoiva tyyli tuo toisaalta etäisyyttä kipeään aiheeseen ja toisaalta antaa lukijan omien tunteiden nousta pintaan. Hastin teosta määritteli yritys muistaa menneessä tapahtuneet traumaattiset tapahtumat, Kajon kertojalla tapaus on akuutimmin mielessä eikä tekijän läsnäolo samassa yhteisössä anna mahdollisuutta unohtaa. Toisaalta Kajon kertomuksessa on myös musta aukko, tarve sulkea jotain pois mielestä ja muistista, jota kuvataan konkreettisesti sivun kokoisena mustana laatikkona. Mustaa on myös huumori, joka paikoin pilkahtelee jonkinlaisena kevennyksenä kaiken hirveyden keskellä. Sanonta ”ei mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaan” tuntuu tämän kirjan kohdalla erityisen ironiselta. Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on vaikuttava keskustelunavaus taiteen rajoista ja niiden ylityksistä.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37 – Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Irene Kajo:
Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta
WSOY 2024

Sinua voisi myös kiinnostaa

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Laura Malmivaara: Vaiti

Joonas Kallonen: Giljotiini

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani esitystaide helmet2024 helmethaaste Irene Kajo seksuaalinen väkivalta teatteri vallankäyttö Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta