Suostumus ei kuulunut kenenkään sanavarastoon. Jos tyttö sammui, se ei ollut raiskaus vaan oma vika. Ei ollut puhetta tasa-arvosta, feminismistä tai seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta. Mikään ei pidätellyt hakkaavia ja kiusaavia aikuisia tai lapsia. Väkivalta oli kaikkialla.

En mitenkään voinut tietää, että ruumiini on minun. Millä sanoilla olisin siis vuonna 1994 kuvannut tapahtumia? Mitkä olisivat olleet ne sanat, joilla olisin puhunut totuutta ja joilla minua olisi uskottu? Miten voi kertoa sellaisesta, mitä ei ymmärrä tai osaa selittää? Miten olisin voinut todistaa syyttömyyteni?

Jos tapahtuu jotakin mitä ei voi kuvailla, sitä ei voi oikeastaan edes ajatella. Tästä seuraa se, että pahoinpitely on niin epänormaalia ja mahdotonta että siitä tulee normaalia ja arkipäiväistä. Sellaiset asiat, joille ei ole kieltä, ovat olemassa itsestäänselvyyksinä tai näkymättömyyksinä. Totuin siis väkivaltaan myös siksi, että en osannut ajatella sitä.

Olemassaoloni oli negaatio, mahdottomuus, koska minun täytyi niellä vatsaani salaisuus, joka ei ollut enää se mitä minulle tehtiin, vaan se kuka minusta sen jälkeen tuli. Olin kielen ulottumattomissa. En voinut olla uhri, huoneissa ei tapahtunut mitään, enkä edes ollut huoneissa, koska mitään selitettävissä olevaa ei ollut tapahtunut. Silti jotakin merkittävää oli tapahtunut.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on yksi vuoden väkevimpiä lukukokemuksia ja iloitsen sen pääsystä Hesarin esikoiskirjapalkinnon finalisteihin. Mikään helppo luettava kirja ei ole, sillä se käsittelee lapsuudessa koettua seksuaaliväkivaltaa ja trauman aiheuttamaa muistamattomuutta. Hast kutsuu itse kirjaansa dokumenttiromaaniksi, sillä hän pyrkii dokumentoimaan sellaista, josta ei ole virallista todistusaineistoa ja josta oma keho, tunne ja hatarat muistikuvat ovat ainoa todiste. Kirjassa käsitellään toisten alaikäisten ja nuorten ihmisten toisilleen tekemää seksuaalista väkivaltaa. Nuori tekijä ei tee väkivallasta yhtään hyväksyttävämpää tai vähemmän kammottavaa, mutta tämä on mielestäni mainitsemisen arvoista. Nuorten välistä seksuaalista väkivaltaa harvemmin käsitellään ja uhrin voi olla myös vaikeampi tunnistaa missä menee hyväksikäytön ja suostumuksen välinen raja. Kuten Hast kirjamessulavalla totesi: väkivalta on aina väkivallan tekijän syytä, ei koskaan uhrin. Sen tämä romaani tuo vahvasti esiin ja jo pelkästään sen vuoksi kyseessä on tärkeä teos. Ennen kaikkea ja kaiken lisäksi Ruumis/huoneet on kaunokirjallisesti vahvaääninen lukunautinto, jos sanaa nautinto voi tämän teeman yhteydessä käyttää.

Kirja kuvaa kiinnostavasti trauman vaikutusta muistiin. Tulee myös mieleen toinen esikoisromaani muutaman vuoden takaa, Tiina Katriina Tikkasen Toinen silmä kiinni, jossa lapsuudessa koettu trauma ryöpsähtää yhtäkkiä muistiin aivoinfarktin seurauksena. Hast ei ole saanut täydellisen muistinmenetyksen suomaa armahdusta, vaan pystyy palauttamaan mieleen hajanaisia mutta voimakkaita aistikokemuksia ja muistoja paikoista, joissa väkivaltaa on tapahtunut. Syntyy paradoksaalinen ongelma: tarve muistaa juuri se miltä muistamattomuus suojelee. Rikostutkijan ottein hän alkaa kasata kadonnutta arkistoa. Vastapainoksi mielenrauhaa ja lempeyttä etsitään kokeilemalla Buddhan oppeja, laulamista ja hevosterapiaa.

Uskoisin, että kirjan ahdistavuuden aste riippuu jokaisen lukijan omista henkilökohtaisista kokemuksista. Sinänsä Hast ei mitenkään ryve väkivaltakuvauksissa, vaan epämukavuus kumpuaa juurikin muistatamattomuudesta. Itselläni kirja herätti epämieluisia tuntemuksia ja epäilyjä siitä, olisinko itsekin kokenut joskus asioita, jotka olen sulkenut muistoissani mappi ö:hön. Kerronta on kuitenkin niin kaunista ja soljuvaa, ettei lukeminen ole raskasta, vaan hyvin intensiivistä ja immersoivaa. Minussa resonoi vahvasti myös kirjan ajankuva, sillä olen kirjailijaa vain pari vuotta vanhempi. Hast piirtää tarkoilla vedoilla sen 90-luvun alun maailman, josta löydän helposti myös nuoren itseni: huone on tapetoitu Suosikin julisteilla, New Kids on the Block soi ja kaverin kanssa jäljitellään Dirty Dancing -elokuvan seksikkäitä tansseja. Kunnes viattomuus on vain muisto.

On katastrofin vuosi 1994. Kurt Cobain tappaa itsensä. Estonia-laiva uppoaa Itämereen. Boris Jeltsin lähettää sotajoukot Tšetšenian tasavaltaan.
Olen saman ikäinen kuin Manaaja-elokuvan riivattu tyttö Regan. Olen kaksitoista, pian kolmetoista. Olen lapsen ja naisen välitilassa, tulossa hirvittäväksi.

Menee vain hetki ennen kuin minusta tulee pelkkää ruumista.

Susanna Hast on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dosentti, jonka tutkimus keskittyy militarismin ja sotilaallisen puolustuksen kieleen ja sen asemaan suomalaisessa demokratiassa. Monitieteellinen ja -taiteellinen tutkimustausta näkyy myös esikoisromaanissa hyvällä tavalla. Hast lähestyy omaa tapaustaan varmoin tutkijan ottein ja etsii muistin hataruuden tueksi yhteistä maaperää kirjallisuudesta ja kulttuurista. Hastia inspiroi erityisesti tuore memoir-kirjallisuus, josta itsekin innostun. Kirjassa lainataan muiden muassa näitä kirjailijoita: Maggie Nelson, Deborah Levy, Édouard Louis, Ocean Vuong. Näistä muuten Louis’ta lukuun ottamatta kaikki ovat S&S:n kirjailijoita, joten Ruumis/huoneet istuu luontevasti kustantamon laadukkaaseen kattaukseen. Susanna Hast ei yhtään kalpene näiden maailmankirjallisuuden kuumien nimien rinnalla.

Hast on itse lukenut kirjansa äänikirjaversion. Kirjamessuilla hän kertoi sen olleen tunteikas prosessi, kun omat kokemukset kävi läpi tiiviissä ajassa uudelleen läpi. Uskon sen ja nostan hattua, että hän on kaikesta huolimatta halunnut sen tehdä. Tekisi mieli palata kirjaan vielä äänikirjan muodossa. Ennen romaania oli kuitenkin myös musiikkia. Hast kokeili tarinansa kertomista ensin englanninkielisen albumin muodossa, sillä englanniksi laulaminen etäännytti riittävästi ja antoi mahdollisuuden testata vaikean asian esille tuomista. Suosittelen kirjan soundtrackiksi Susanna Hastin vahvatunnelmaisen Soft is the Sky (2020) -albumin kuuntelemista. Kuuntelen sitä parhaillaan tätä kirjoittaessa ja kumarran mielessäni syvään monitaitoiselle taiteilijalle.

Susanna Hast:
Ruumis/huoneet
S&S 2022

Muissa blogeissa:
Ankin kirjablogi
Helmi Kekkonen
Kirjavinkit
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus

Douglas Stuart: Young Mungo

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Maggie Nelson: Argonautit

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani muistot Ruumis/huoneet Susanna Hast trauma väkivalta