menu Menu
Laura Malmivaara: Vaiti
Kotimainen kaunokirjallisuus, Malmivaara Laura, Otava, Suomi 27/09/2021 4 kommenttia
Niklas Ahnberg: Isät jäävät merelle Edellinen Michelle Gable: The Bookseller’s Secret Seuraava

Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti aina sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana, siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. Heität vanhat pois, paitsi siinä meidän tuomassa oli kyllä kiva ruukku, säästä se. Meillä on täällä hyvää viiniä ja just syötiin kanaa, aivan mahtava ilma. Rantaviiva on mennyt uusiksi kun myrsky nosti kärjen koivunrungot ylös. Se on ajattele vetäytynyt koko rantaviiva vaikka kuinka paljon. Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan.

Laura Malmivaara: Vaiti

Laura Malmivaaran esikoisromaani Vaiti saa jälleen pohtimaan autofiktion olemusta. Autofiktiosta on viime vuosina muodostunut kirjoittajille yksi tapa käsitellä oman elämän myrskyjä vedenpitävän fiktiosadetakin suojista. Kun elettyyn elämään lisätään sana fiktio voidaan rauhassa kertoa niitä häpeällisempiäkin asioita, lukija kun ei voi erottaa mikä on todellista ja mikä kaunokirjallinen ratkaisu. Toisaalta kun aiheena on julkisuuden henkilöihin kohdistunut kohu, jota on seurattu mediassa tiiviisti, henkilöiden nimien vaihtaminen toisiin ei auta häivyttämään todellisia ihmisiä lukijan mielestä. Surusilmäisen Aten sijasta lukija näkee mielessään Akun, eikä hirveästi tarvitse arvailla, kuka on se miestä tv-studiossa syyttävä Katriina, joka ei noihin surusilmiin pysty katsomaan. Äänikirjaa kuuntelevalle minäkertoja piirtyy erityisen vahvana esiin, onhan noiden osuuksien lukijana itse Laura Malmivaara.

Silti juuri tämän teoksen kohdalla autofiktio on perusteltu ja ehkä juuri se oikein ratkaisu, onhan mediakohussakin kyse tarinan kertomisesta. Siitä miten jokainen osapuoli on tilanteet kokenut ja kenen tarina on painavin, uskottavin, koskettavin, oikeutettu ja tärkein. Ja siitä miten tästä kaikesta saa muodostetuksi komean draamankaaren, jossa koko maailmaa ravisuttanut #metoo-liikehdintä pyyhkii myös Suomen yli huuhtoen viimeinkin kaiken pahan ja epäoikeudenmukaisen mennessään. Virtaan saattaa tempautua myös viattomia sivullisia, mutta taistelussa yhteisen hyvän puolesta ei kai voi välttyä vahingoilta. Myrskyn keskellä on usein tyyni kohta ja siellä hiljaisuudessa Malmivaara on pidätellyt omaa tarinaansa. Kun joukko naisia, joista moni on läheisiä ystäviä ja kollegoja, päättää julkisesti syyttää ex-miestäsi ja lastesi isää alistavasta ja nöyryyttävästä toimintatavasta ohjaajana, halun vaieta ymmärtää. On helppo myös ymmärtää tarve muodostaa oma narratiivi, sitten kun pahin myrsky on laantunut.

Kirjassa minäkertoja pakenee mylläkkää Sumu-koiran kanssa mökkisaareen, jonka jakaa omien vanhempiensa kanssa. Teini-ikäiset tyttäret ovat isällään, mutta tulevat perästä myöhemmin. Saaristoluonnon rauhassa ja vanhempien puuhastelun luomassa turvasatamassa on mahdollista antaa ajatusten tuulettua. Mieli askartelee akuutin kohun lisäksi pieleen menneessä avioliitossa ja siihen liittyvissä syyllisyyden tunteissa. Huoli herkässä iässä olevista tyttäristä on tietysti suuri, mutta puhelimiin liimautuneiden vaitonaisten tyttöjen sieluntilasta on vaikea saada selkoa. Miten isään kohdistuvat syytökset vaikuttavat tiedostaviin tyttöihin, jotka elävät nuoruuttaan feminismin uudessa aallossa? Kertoja itse on menettänyt tapahtuneen myötä luottamuksen naisiin, tuntee jääneensä piirin ulkopuolelle. Onneksi oma lähipiiri, kolmen sukupolven naiset, toimivat tukipilareina toisilleen. Niihin naisiin voi kai vielä luottaa.

Minäkertojan vellomista tunneaallokossa tasapainottaa äidin jutustelut, jotka äänikirjassa tulkitsee ihana Marja Packalén. Näitä äidin viisaita, kodikkaita ja välillä äkkivääriäkin juttuja olisin voinut kuunnella vaikka kuinka. Onneksi vastaavaa elämänviisautta ja mökkihöperyyttä saan soittamalla omalle äidilleni. Parasta ja yllättävintä tässä romaanissa onkin se, miten kauniisti ja arkisesti se kuvaa aikuisen naisen suhdetta omiin ikääntyviin vanhempiinsa. Miten paljon turvaa voi saada istuessaan mökin keittiössä odottamassa, että äiti nostaa perunakattilan pöytään. Mitään ei tartte sen kummempaa. Kaikkea on. Äiti on ostanut lempikeksejä odottamaan yöpöydälle ja kehottaa nukkumaan aina kun tuntuu siltä. Nyt nautitaan. Samalla piirtyy kuva myös äidin kokemasta kaltoinkohtelusta, ulkopuolisuuden tunteista ja isoäidiltä peritystä vaikenemisen kulttuurista, jota äiti siirtää nyt eteenpäin. Sormi suun eteen. Vaiti. Älä puhu.

Pidän romaanin kerronnasta, arkisesta kuvailusta ja luonnollisesta dialogista. Mökkijutuista ja uusioperheen arjen kuvauksesta. Äidin höpinöistä ja isän sekoittamista gin toniceista ja pragmaattisuudesta. Vaiti on hyvin kirjoitettu esikoisromaani ja toimii mainiosti äänikirjana. Oli kirjan taustahälinästä mitä tahansa mieltä, tällainen ulostulo vaikenemisen jälkeen tuntuu raikkaalta, kaikessa autofiktioähkyssäkin. Ja sopiihan tämä merelliseen maisemaan sijoittuva kirja myös mainiosti Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Laura Malmivaara:
Vaiti
Otava 2021
Äänikirjan lukijat: Laura Malmivaara ja Marja Packalén
Kuunneltu Storytelista

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Kirjakaapin kummitus
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Marjatan kirjat ja mietteet
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

#kirjojaulapalta #metoo äänikirja äidit ja tyttäret autofiktio avioero Laura Malmivaara perhe Vaiti


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Minäkin rakastin Marja Packalénin ääntä. Kohun ohella kaikkea muuta mitä elämä tuo. Hieno kuuntelukokemus.

    1. Marja oli ihana ja tulkitsi enemmän kuunnelmamaisesti kuin on kotimaisissa äänikirjoissa yleensä tapana. Laurakin luki hyvin, mutta neutraalimmin. Tämä esikoinen yllätti.

  2. Hienosti kirjoitat ja tässä tapauksessa autofiktio ja exvaimon puheenvuoro tuntuu erityisen painavalta. #metoosta voi olla hyvin tyytyväinen ja silti nähdä, että sitä aallonharjaa on käytetty myös pensseliä laventaen, esimerkiksi tässä tapauksessa.

    1. Fiktion keinoin voi tosiaan välittää niitä sisimpiä ristiriitaisiakin tunteita, joita ei esimerkiksi haastattelun puitteissa pysty ilmaisemaan. Vaikka välillä turhaudun autofiktion äärellä, tällä tarinalla on kyllä paikkansa. Ja kohuista irrotettunakin tämä on hieno esikoisromaani ja mainio äänikirjatoteutus.

keyboard_arrow_up