Miten tämä voi onnistua? Miten ehdimme kaiken? Kaiken tämän lisäksi on siedettävä sinua, aavetta, joka katselet selkäni takana, naurat, pilkkaat, kerrot kuinka ihanaa sinun ja vaimosi elämä on, kuinka minulla ei tule olemaan mitään vastaavaa, sillä en ansaitse rakkautta, en sinun, en kenenkään. Jalassa vihlaisu kuin paarman puraisu. Läimäisen sitä, refleksi. He katsovat, hymyile, noin, tilanne on normaali.

Puran reppuni sisältöä Studion lattialle. Eväät, käsikirjoitus, vihot. Vihon päällä lappu. Älä ota yhteyttä, S.!

Sen alla toinen pinkki neliö, jonka sileällä pinnalla pikimustalla käsialalla: Se on vain teatteria, S.!

Tämä on se päivä kun vihdoin tulen hulluksi ja alan käydä keskusteluja itseni kanssa. Tämä on se päivä.

Joonas Kallonen: Giljotiini

Joonas Kallosen keväällä ilmestynyt esikoisromaani Giljotiini oli mennyt täysin tutkani ohi. Onneksi pitkästä aikaa kokoontunut Bloggariklubi toi Kallosen vieraaksemme upouuteen Vallilan Kansallisteatteriin. Samalla näimme Molièren Saiturin ennakkonäytännön. Olen potenut huonoa omaatuntoa, kun en ole ehtinyt teatterielämyksestä kirjoitella. Varsinkin kun heti näytöksen jälkeen teatterit joutuivat taas pahaan paikkaan koronarajoitusten kiristyttyä. Epäreilultahan tuo tuntuu, kun teatterissa pystytään niin paljon paremmin huolehtimaan varotoimista kuin esimerkiksi ravintoloissa. Oli kyllä vapauttavaa olla pitkästä aikaa teatterin katsomossa, vaikkakin maski päässä. Vesa Vierikon ohjaama Saituri oli varsin mainio komediapläjäys, onneksi bloggaajakollegat ovat siitä ahkerasti kirjoitelleet (esimerkiksi Aina joku kesken, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Elämä on ihanaa, Puhuttelevaa ja Sateenkaarenmaalari). Minulla ei noihin arvioihin ole enää juurikaan lisättävää, paitsi flamencoharrastajana tietysti rakastin näytelmän musiikkia, El Cabreron juurevaa flamencolaulua. Sinänsä erikoinen valinta 1600-luvun ranskalaiseen klassikkoon. Saiturin sijasta aion keskittyä Bloggariklubin kirjalliseen osioon, eli tähän Joonas Kallosen taidokkaaseen esikoisromaaniin, joka sijoittuu myös teatterin maailmaan.

Joonas Kallosen Giljotiini ei ole vain esikoinen, vaan samalla myös lopputyö. Kallonen on nimittäin opiskellut Taideyliopiston uudehkossa kirjoittamisen maisteriohjelmassa, jonka aikana teos on syntynyt kirjailija Riikka Pelon ohjauksessa. Bloggariklubilla Markus Leikolan haastattelema Kallonen kertoi ymmärtäneensä asemansa erityisyyden: toisin kuin moni esikoiskirjailija, hän on alusta asti saanut ammattilaisten tukea ja apua kirjoittamiseensa koko prosessin ajan. Se myös näkyy lopputuloksessa. Giljotiini on hyvin kunnianhimoinen ja hiottu romaani, jonka lukuisat painavat teemat ja yhden päivän tapahtumien jännite pysyvät hallitusti kasassa.

Romaanin nimi ja verenpunainen kansi olisivat varmaan kirjakaupassa saaneet minut kiertämään tämän kirjan kaukaa, sen verran viittaavat raakaan dekkariin. Vaikka raakuuttaakin tästä romaanista toki löytyy – suunnitteleehan toinen päähenkilöistä terrori-iskua – kyse on kuitenkin aivan muusta kuin dekkarista. Keskiössä ovat kaksossisarukset Sofia ja Mikael, jotka tahoillaan käyvät läpi omaa rankkaa marraskuista päiväänsä. Sofia opiskelee Teatterikorkeakoulussa ja kipuilee ohjaamansa lopputyön kanssa. Ensi-ilta lähestyy, teos on aivan kesken eikä Sofia suostu kompromisseihin. Työryhmän mielestä teos on liian henkilökohtainen. Mikael puolestaan on Pariisissa, jossa valmistelee ystävänsä kanssa terrori-iskua yliopistoon, jossa itse opiskelee yhteiskuntatieteitä. Yhden päivän tapahtumien vähitellen eskaloituessa kurkistetaan välillä menneeseen: sisarusten vanhempien tarinaan ja erääseen päivään italialaisella rannalla, joka muutti kahden lapsen elämän. Myöhemmin toisistaan eroon kasvaneet sisarukset etsivät merkitystä elämälleen eri paikoista ja ovat löytäneet omat tapansa käsitellä kokemaansa. Molemmilla on pohjimmiltaan sama tavoite: saada aikaan muutosta maailmassa. Taide ja terrorismi – kaksi eri ääripään keinoa käsitellä samaa traumaa ja jättää jälki maailmaan.

Vuoden 2015 Pariisin tuhoisasta terrori-iskusta inspiraationsa saanut romaani kuvaa niitä yhteiskunnallisia ja rakenteellisia haasteita, jotka ajavat yksilön epätoivoisiin ja äärimmäisiin tekoihin: markkinatalouden ongelmat, väkivalta, epätasa-arvo, syrjäytyminen, ulkopuolisuus, erilaisuuden pelko, näköalattomuus ja yksinäisyys. Mikael kokee, että maailmaa voi herätellä vain rajuin konstein, muuttumalla hirviöksi. Kallonen onnistuu kuvaamaan Mikaelia kuitenkin niin, ettei lukija näe häntä pelkästään hirviönä. Tässä auttaa myös sivuhenkilö Aude, Mikaelin ystävä, jonka näkökulmaa päästään myös kurkistamaan. Audella on oma traumansa, joka saa hänet lukkiutumaan neljän seinän sisään ja siivoamaan pakkomielteisesti. Neljäs näkökulmahenkilö on Sofian rakastettu Sebastian, työnarkomaani sieltä kapitalismin pahasta ytimestä, joka joutuu tahtomattaan eräänlaisen taideterrorismin välikappaleeksi.

Sofian osuuksissa avautuu kiinnostava ikkuna myös helsinkiläisen teatterikoulun todellisuuteen, josta on viime vuosina kirjoittanut myös Pauliina Vanhatalo romaanissaan Tuulesta temmattu elämä, Jussi Nikkilä omakohtaisessa romaanissaan Näyttelijä sekä Antti Holma niin ikään omiin kokemuksiinsa perustuen kirjassaan Kaikki elämästä(ni). Myös Kallonen on päässyt tarkkailupaikalle Taideyliopistossa opiskellessaan ja kuvaus tuntuukin hyvin autenttiselta. Myös Pariisin kaduilla Kallonen suunnistaa kirjassaan sujuvasti, hän on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä Paris XIII -yliopistossa. Se mikä hieman tökki lukiessa oli minusta aivan turha ranskalaisten sanojen ja sanontojen käyttö, varsinkin kun niistä oli suomennokset alaviitteenä. Olikohan tarkoitus muistuttaa lukijalle, että nyt ollaan Ranskassa missä puhutaan ranskaa vai ihan vaan esitellä kirjailijan omia ranskantaitoja. 🤔 Ranskan kieleen ja Pariisiin olen törmännyt viime aikoina mm. Nancy Mitfordin brittiklassikossa The Pursuit of Love, jossa oli pitkiä pätkiä ranskaa ilman mitään käännöksiä. Ilmeisesti yläluokkaisen kasvatuksen saanut Nancy oli sitä mieltä, että ranska kuuluu kaikkien yleissivistykseen. 😅

Giljotiini on kerronnaltaan monipuolinen. Perinteisen romaanikerronnan rinnalla on villiä tajunnanvirtaa, nasevaa dialogia ja hyvin asiapitoista esseistiikkaakin. Pidin myös siitä, miten lopussa kaksosten näkökulmat limittyvät toisiinsa ikään kuin he olisivat kumpikin toistensa ruumiissa yhtä aikaa. Tällaisia toisen kokemusmaailman siirtymiä tapahtuu kirjassa useasti, mutta finaali on erityisen vaikuttava. Paljon jää myös avoimeksi ja epämääräiseksi. En esimerkiksi täysin päässyt perille siitä, milloin ja miksi sisarusten välit olivat katkenneet. Väliäkö tuolla, kokonaisuutena tämä oli tuju ja täräyttävä esikoisromaani. Lopputyö, josta voi ansaitusti olla ylpeä.

Joonas Kallonen:
Giljotiini
WSOY 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Pikaluotsaus: Kolme ranskalaista romaania kolmella kielellä

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

R. O. Kwon: The Incendiaries

Seuraa Kirjaluotsia

ääriliikkeet esikoisromaani Giljotiini Helsinki Joonas Kallonen kaksoset Pariisi taide teatteri terrorismi yhdenpäivänromaani