Mitä he voisivat sanoa? Miten heidän pitäisi käyttäytyä? he eivät koskeneet toisiaan, vaikka olisivat kiihkeästi halunneet. Sen sijaan he vain lausuivat toistensa nimet. He olivat lausuneet ne tuhansia kertoja, mutta tänään niiden tavut kuulostivat vain merkityksettömältä hälyltä. Silloin Giorgis toivoi ettei olisi tullutkaan. Hän oli surrut vaimoaan koko kuluneen viikon, mutta tuossa hän nyt oli, ihan samanlaisena kuin ennenkin, yhtä elävänä ja suloisena, mikä vain pahensi tulevan eron sietämätöntä tuskaa. Kohta Giorgisin pitäisi taas lähteä saarelta ja ajaa takaisin Plakaan. Jokainen vierailu päättyisi tuskalliseen eron hetkeen. Giorgis synkistyi, ja ohikiitävän hetken hän toivoi, että he molemmat olisivat kuolleet.

Victoria Hislopin Saari kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat aikaan matkakuumetta. Kirja sijoittuu Kreetan saarelle ja erityisesti sen edustalla olevalle pienelle Spinalongan saarelle, joka toimi leprasiirtolana 1900-luvun alkupuoliskolla. Tunnustan, etten ole käynyt Kreetalla, ja ehkä juuri siitä syystä minulle tulee siitä mieleen vain halpa rantaloma. Saaren luettuani mielenkiintoni Kreetaa kohtaan heräsi kuitenkin ihan uudella tavalla. Saaren historiaa, luontoa, kulttuuria ja ihmisten mentaliteettia kuvattiin niin suurella lämmöllä, että Kreeta nousi varteenotettavien matkakohteiden listalla roimasti ylöspäin.

Kirjan alussa nuori englantilaisnainen Alexis matkustaa Kreetalle ottaakseen selvää kreikkalaisen äitinsä suvun vaiheista, joista tämä ei ole lapsilleen juurikaan kertonut. Kreetalla hän tapaa äitinsä ystävän Fotinin, joka kertoo seikkaperäisesti suvun traagisen tarinan. Fotinin tarina alkaa Alexisin isoisoäidistä Elenistä, joka sairastuu lepraan ja lähetetään Spinalongalle eroon miehestään ja kahdesta tyttärestään, odottamaan kuolemaa. Vain pieni vesialue erottaa Spinalongan kotikylästä Plakasta, mikä lisää entisestään eron tuskaa: niin lähellä, mutta lopullisesti erossa. Eleni on ollut kylän pidetty opettaja ja mukaan saarelle lähtee myös yksi oppilaista, yhdeksänvuotias Dimitri, jonka epäillään tartuttaneen lepran myös Eleniin. Avarasydäminen Eleni ottaa pojan siipiensä suojaan. Miestään Eleni tapaa vielä saarelle muutettuaan, sillä Giorgis vastaa tavarakuljetuksista saarelle.

Leprasiirtola, joka tunnettiin myös nimellä “Elävien kuolleiden valtakunta”, osoittautuu aivan muuksi kuin voisi kuvitella. Suurin osa sairastuneista vaikuttaa lähes terveiltä: Monella oireet pysyvät pitkään lievinä, mutta on joukossa toki taudin ärhäkkäämpää muotoakin sairastavia, jotka kärsivät erilaisista epämuodostumista. Saari toimii kuin demokratia pienoiskoossa. Saarta johtaa vaaleilla valittu johtaja ja saaren asukkaat kehittävät asuinaluettaan aktiivisesti. Saarelta löytyy leipomo, kahvila, kauppoja, apteekki, koulu, kirkko ja terveysasema. Veden- ja sähkönjakelussa on kuitenkin puutteita eikä mantereella olla kovin kiinnostuneita auttamaan “kuolemaantuomittuja”. Ennakkoluulot ja taikauskon sävyttämät vääristyneet käsitykset leprasta istuvat syvässä ja sairastuneet halutaan pitää mahdollisimman kaukana silmistä ja mielistä. Kun ateenalaisesta leprasairaalasta lähetetään ryhmä sairaita Spinalongalle, nämä korkeasti koulutetut asukkaat saavat suhteillaan ja määrätietoisella työllään olot saarella kuitenkin niin mallilleen, että saari tuntuu lähes paratiisilta mantereen oloihin verrattuna.

Toinen maailmansota ei juurikaan tunnu Spinalongalla. Saaren maineen vuoksi myös miehittäjät pysyvät kaukana siitä, ja saarelaiset elävät lähes ruhtinaallisissa oloissa verrattuna sodan aikaiseen kurjuuteen mantereella. Kateus ja katkeruus nostavat päätään, vaikka kukaan tuskin toivoo lepraa itselleen. Vähitellen lepraan alkaa myös löytyä toimivia parannuskeinoja, mikä otetaan vastaan ristiriitaisin tuntein sekä Spinalongalla että mantereella. Sairauden jättämästä stigmasta on vaikea päästä eroon ja leprasiirtolan asukkaiden palaaminen täysipainoisiksi yhteiskunnan jäseniksi nostaa esiin pelkoja puolin ja toisin.

Kirjan kolmas osa kertoo Elenin tytärten, Annan ja Marian, kasvamisesta aikuisiksi ilman äitiä ja heidän vaiherikkaasta elämästään aina kuolemaan saakka. Tämä osa sortui mielestäni liian harlekiinimaiseen tyyliin enkä pitänyt siitä kuinka siskoksista oli tehty niin mustavalkoisen vastakohtaisia ja yksipuolisia persoonia. Maria kuvataan pyhimysmäisen hyvänä, viisaana ja työteliäänä, ja Anna taas on vastenmielisen itserakas, ajattelematon ja kevytkenkäinen. Jotain säröä ja ristiriitaisuutta (=inhimillisyyttä) olisin näihin henkilöihin kaivannut lisää. Kaikesta huolimatta tässäkin osassa pääsee kurkistamaan kiehtovaan kreikkalaiseen kulttuuriin ja perinteisiin, ja mielenkiinto pysyy yllä. Viimeisessä eli neljännessä osassa siirrytään taas nykypäivään ja Sofia palaa Kreetalle kohtaamaan menneisyytensä.

Kirjan pohjalta on tehty kreikkalainen tv-sarja Saari, joka on esitetty Yle Teemalla vuosina 2013-2014. Se jäi minulta silloin katsomatta, ja kirjan luettuani aloin tutkia, vieläkö sitä pääsisi jostain katsomaan. Ilokseni huomasin, että sarja esitetään uusintana Yle Teemalla maanantaisin 25.5. alkaen. Miten hauska sattuma! Sarja kuvattiin Kreetalla aidossa ympäristössä Spinalóngalla, Plákassa, Eloúntassa ja Ágios Nikólaoksessa, joten odotan innolla, että pääsen fiilistelemään oikeita maisemia, jotka olen kuvitellut lukiessani. Kirja herätti sen verran mielenkiintoni Kreikkaa kohtaan, että päätin lukea heti perään myös Hislopin toisen Kreikkaan sijoittuvan romaanin Elämänlanka, jossa kuvataan vielä tarkemmin toisen maailmansodan tapahtumia. Olen lukenut paljon romaaneja ihmisten kohtaloista toisen maailmansodan pyörteissä, mutta kreikkalainen näkökulma on jäänyt vieraaksi. Taas oppii uutta!

Victoria Hislop: Saari.
The Island (2005), suom. Laura ja Olga Jänisniemi. 
Bazar Kustannus 2012.

Saari Yle Teemalla alkaen 25.5. klo 19.

Saarella ovat kirjan kautta vierailleet mm. myös:
Lukutuulia
Kirjoihin kadonnut
Kirjabrunssi
Kirjamielellä
Järjellä ja tunteella
Kirjanrakastaja

Bazar Kreikka Saari sairaus sota sukutarina Victoria Hislop