Haluan, että tutustut kahteen henkilöön, sillä heistä on tullut minulle rakkaita. On Marie-Laure, harmaakaihista sokeutunut tyttö, jonka silmät tuntuvat näkevän paljon enemmän kuin monien näkevien yhteensä. Marie-Laure tunnustelee tietään maailmassa erityisen herkkyytensä ja uteliaan luonteensa avulla. Marie-Lauren isä, Pariisin luonnontieteellisen museon  päälukkoseppä, rakentaa tyttärelleen suunnistusavuksi pienoismalleja kaupungista ja ruokkii tytön kyltymätöntä uteliaisuutta Jules Vernen pistekirjoituskirjoilla ja puisilla pulmarasioilla. Isänsä työpaikalla Marie-Laure kuuntelee väsymättä nilviäisutkijan kertomuksia ja lumoutuu siitä, miltä kotiloiden kuoret tuntuvat kädessä. Marie-Lauren lisäksi museo piilottelee myös toista mittaamatonta aarretta: salaperäistä ja tarun mukaan kirottua jalokiveä. Sitten syttyy toinen maailmansota. Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagnen rannikolle, Saint-Malon linnoituskaupunkiin, isosetänsä Etiennen luo.

Kuukausien ikäinen solmu hänen sisällään alkaa höltyä. Hän kulkee pitkin nousuvesirajaa, ensin melkein ryömien, ja yrittää kuvitella, miten pitkälle hiekkaranta jatkuu molempiin suuntiin, miten se kiertää niemekkeen ja jatkuu ulommille saarille, kuvitella koko Bretagnen rannikon rosoisen pitsin jylhine niemineen, ränsistyneine tykistöpattereineen ja köynnösten valtaamine raunioineen. Hän kuvittelee takanaan olevan muureilla suojatun kaupungin, sen korkeuksiin kohoavat suojavallit, sen arvoituksellisen katuverkon. Se kaikki on yhtäkkiä samaa kokoa kuin isän pienoismalli. Mutta sitä, mikä ympäröi mallia, ei isä ole hänelle kuvannut; se mikä on mallin tuolla puolen on kerrassaan vastustamatonta.

Toisaalla on Werner. Werner varttuu siskonsa Jutan kanssa orpokodissa Zollvereinissa, Saksassa, ja odottaa kauhulla päivää, kun joutuu aloittamaan työt hiilikaivoksessa, jonka mustanpuhuva uhka muistuttaa isän kuolemasta. Werner on ikäistään pienempi, suloinen poika, jolla on hätkähdyttävän valkoinen tukka. Hänen suuri intohimonsa ja pelastuksensa/tuhonsa löytyy eräänä päivänä jätekasasta: radio! Matemaattisesti lahjakas poika uppoaa radioaaltojen maailmaan ja iltaisin hän kuuntelee siskonsa kanssa salaa ranskalaisen tiedemiehen vangitsevia lähetyksiä. Pian tämän lupaavan insinöörinalun taidot noteerataan myös muualla ja tulevaisuus kaivoksessa vaihtuukin kadettikoulutukseen SS-joukoissa. Alkuinnostuksen jälkeen karu totuus uudesta urasta alkaa vähitellen paljastaa rumia kasvojaan ja Werner kamppailee yrittäessään säilyttää siskonsa äänen päässään: “Onko oikein, että tekee jotakin vain koska kaikki muutkin tekevät?”

Avatkaa silmänne, mies sanoo lopuksi, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran, ja sitten alkaa piano soittaa yksinäistä kappaletta, joka Wernerin korvissa kuulostaa tummaa virtaa matkaavalta kultaiselta veneeltä, sointujen kulkueelta, joka muuttaa Zollvereinin toiseksi: taloista tulee utuisia, kaivokset täyttyvät, savupiiput romahtavat, ammoinen meri loiskuu kaduille ja ilma kuhisee mahdollisuuksia.”

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kirja, joka minun maailmassani hipoo täydellisyyttä. En ole varmasti ainoa, joka niin ajattelee, onhan siitä todisteena myös tuore Pulitzer-palkinto. Vavahduttavan kaunis, pakahduttavan sentimentaalinen, silmiä avaavan raastava, mutta toiveikas. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tätä lukuelämystä lankeamatta liikaan imelyyteen. Tämä kirja kyllä vetosi omaan sentimentaalisuuteeni vahvasti. Jouduin vähän pidättelemään iseäni, etten laukannut kirjaa vauhdilla loppuun, koska halusin nauttia siitä mahdollisimman kauan. Tätä kirjoittaessani unohduin lukemaan monia katkelmia uudelleen ja ne tuntuivat edelleen yhtä vangitsevilta. En koskaan väsy lukemaan koskettavia tarinoita, jotka käsittelevät yksittäisten henkilöiden hapuilua sodan mielettömyyksien keskellä. Tatiana de Rosnayn Avain (pokkaripainoksena Nimeni on Sarah) tai Markus Zusakin Kirjavaras ovat myös hyviä esimerkkejä tästä lajityypistä, jossa sotaa kuvataan erityisesti poikkeuksellisen rohkeiden lasten näkökulmasta.

Vaikka olenkin muuten aika kriittinen, jostain syystä minun on vaikea nähdä lukemissani kirjoissa hirveästi kritisoitavaa. Ehkä valitsen vaan niin hyviä kirjoja, heh.. Kaikissa kirjoissa on jotain hyvää ja haluankin keskittyä tuomaan niitä puolia esiin. Nettikeskustelujen perusteella monia on vieroksuttanut tästä kirjasta kirjoitetut mainostekstit, jotka tuntuvat liian alleviivaavasti vetoavan lukijaan. “Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon” kieltämättä kuulostaa melkoiselta ylilyönniltä, mutta voin kirjan luettuani vakuuttaa, että se on totista totta. Mielestäni kirja saa olla viihdyttävä enkä ole aina peräänkuuluttamassa korkeakirjallista ilotulitusta. Doerr kuitenkin osaa myös kirjoittaa ja käännöskin on Hanna Tarkkamaisen tarkkaa. Tuo timanttihässäkkä kyllä minuakin alkuun epäilytti ja jos jotain kritiikkiä täytyy kaivaa, tarina olisi kyllä toiminut ilmankin tuota kirottua timanttia. Toisaalta timantti toimii symbolina syvemmille teemoille: kuka tai mikä määrää kohtalosi, onko joillakin vain parempi onni elämässä kuin toisilla?

Mutta palataan vielä hetkeksi piiritettyyn Saint-Maloon. Osoitteessa rue Vaborel 4, kuusitoistavuotias sokea Marie-Laure pidättää hengitystään talon ullakolla. Viiden kadun päässä kahdekantoistavuotias saksalaissotilas Werner Pfennig yrittää saada yhteyden ulkomaailmaan pommituksen sortamassa kellarissa. Radioaallot alkavat kuroa umpeen välimatkaa nuorten väliltä.

Hän työntää mikrofonin kaikusuppiloon, käynnistää elektrofonin, ja levy alkaa pyöriä. Ullakko rätisee. Mielessään hän kävelee kasvitieteellisen puutarhan polkua, ilma on kullankarvainen, tuuli vihreä, ja pajujen pitkät sormet viistävät hänen olkapäitään. Edellä kulkee isä; ja isä ojentaa käden, odottaa. Piano alkaa soittaa. Marie-Laure työntää käden jakkaran alle ja ottaa veitsen. Hän ryömii lattian poikki seitsemänpuolaisten tikkaiden yläpäähän ja istuu jalkoja riiputtaen, taskussa timantti omassa pienessä talossaan ja kourassa veitsi. Hän sanoo: “Senkun tulet hakemaan minut.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
All The Light We Cannot See (2014), suom. Hanna Tarkka.

WSOY 2015.

Valoa Anthony Doerrin kirjassa ovat nähneet myös:
Lumiomena
P.S. Rakastan kirjoja
Kirjasfääri
Nenä kirjassa

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.