menu Menu
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Fabriikki Kustannus, Käännöskirjallisuus, Kaldmaa Kätlin, Viro 2 kommenttia
Michelle Obama: Becoming Edellinen Michael Ondaatje: Warlight Seuraava

Sinä yönä merestä nousee sumu. Ei sellainen melkein jokapäiväinen harmaa mörkö, joka tulee ja matelee ylös vuorten huippujen välistä sumuvanojaan pitkin, vaan sellainen sumu, joka tulee ja seisoo. Se sumu on kuin. No ei osaa sanoakaan kuin mitä. Sellainen sumu, jollaiseen koira ei tahdo mennä ja jollaiseen lapsia ei päästetä. Vaikka he tahtovat.

Eipä siis ihme, ettei kukaan huomannut veneen saapumista, että kukaan ei huomannut sen rantautumista, että kukaan ei huomannut ihmistä.

Virolaisen Kätlin Kaldmaan Islantiin sijoittuva romaani Islannissa ei ole perhosia on viimeisen vuoden kuiskutellut korvaani: lue minut, lue minut. Turun Kirjamessuilta viimein hankin kirjan ja kävin kuuntelemassa Kaldmaan keskustelua Juha Hurmeen kanssa. Kirja uhkasi taas hautautua messujen jälkeiseen huojuvaan lukupinoon, mutta poikani noukki sen sieltä ja ihastui kansikuvaan niin paljon, että suorastaan vaati minua siirtämään kirjan lukupinon päällimmäiseksi. Kiitos siis poikani, sain nyt viimeinkin luettua tämän omaperäisen ja vahvatunnelmaisen romaanin. Yritin lukea sitä hitaasti nautiskellen, sillä sen runollinen ja typografiallakin leikittelevä kerronta pääsee oikeuksiinsa rauhan ja keskittyneisyyden tilassa.

Ensin on valtameri, ja valtameressä oleva saari – Islanti – jonka karuun kaukaiseen kolkkaan Gudrun ja Jón rakentavat valkoisen talonsa. Heidän ja heidän jälkeläistensä elämää seurataan yli sadan vuoden ajan päätyen tähän päivään. Vuorten, meren ja vuonojen keskellä suvun jäsenet elävät vahvassa yhteydessä toisiinsa, ympäröivään luontoon ja kansansa vanhoihin taruihin peikkoineen ja lohikäärmeineen. Suvun vaiheita läheltä seuraa Raudhollin Ragnhildur, joka on vanha jo Gudrunin ja Jónsin tullessa ja elää aina vaan. Gudrunin, Bergthóran, Kristinin ja Gunnhildurin ketjussa päästään lopulta Elinaan, joka palaa valkoiseen taloon Skrámutalin – jättiläisen päälaen – juurelle ja muistaa nimensä olleen joskus Elín. Kaldmaa on luonut vahvasti islantilaiseen luontoon ja kansanperinteeseen nojaavan sukusaagan, jossa mennyt ja tuleva, näkyvä ja näkymätön, arkinen ja mystinen, elävät sulassa sovussa.

Islannissa ei ole perhosia on romaani, jota on vaikea kuvailla. Se on lukukokemuksena sanamukaisesti kokemus, oivaltamisen juhlaa. Kaldmaa sekoittaa kerronnassaan taitavasti arkielämää ja kansantaruja, reaalimaailmaa ja maagista realismia. Myös teksti hengittää aivan omalla tavallaan, muodostaen erilaisia muotoja, rytmejä, toistoja ja katkoksia. Saattaa kuulostaa konstailevalta, mutta lopputulos on ihmeen elastinen ja luonnollinen. Äänikirjana tämä ei toimisi, tai ainakin siitä jäisi puuttumaan jotain oleellista. Tämä romaani on tarkoitettu omin silmin koettavaksi. Toki typografialla leikittelevistä romaaneista on tehty äänikirjojakin. Olen esimerkiksi ihmetellyt miten Jonathan Safran Foerin upea Extremely Loud and Incredibly Close on voitu toteuttaa äänikirjana. Kirjassa on esimerkiksi sivuja, joissa kirjaimet menevät päällekkäin kuin jumiin menneessä kirjoituskoneessa ja siihen liittyvä oivallus tuntuu kuin voisi sujahtaa hetkeksi päähenkilön nahkoihin. Tuntuu, että tällaisten kokemusten äärellä äänikirjaformaatti ontuu, mutta voi olla että olen väärässä. Kaldmaan kirjasta äänikirjaversiota ei taida olla saatavilla.

Islannissa ei ole perhosia on etenkin sitkeiden naisten saaga. Romaanin valokeila osuu erityisesti vahvoihin naisiin, jotka sukupolvesta toiseen kannattelevat perheitään. Suvun miehet tuppaavat katoamaan: merille, vuorille, pullon pohjalle, kuka minnekin. Naisten rooli perheen elättäjinä syrjäisellä ja karulla saarella ei ole helppo. Varsinkin suvun matriarkasta Gudrunista tuli mieleen Ahvenanmaan saaristoon sijoittuva Sally Salmisen klassikko Katrina. Myös Marianna Kurton lyyrinen Tristania tuliperäisine saarineen häilyy mielessä kirjaa lukiessa. Tämä ei ehtinyt mukaan merelliseen lukuhaasteeseen, mutta lisään romaanin osaksi saaristokirjakokoelmaani, jota aloin kerätä tänä kesänä saarimökillemme.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Islandil ei ole liblikaid (2013),
suom. Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
Omasta hyllystä

Muissa blogeissa:
Kirjakaapin kummitus
Kirja vieköön!
Lumiomena
Mitä luimme kerran
Mummo matkalla
Sanoissa ja sivuilla
Tekstiluola
Täysien sivujen nautinto

#rakasviro Fabriikki Islannissa ei ole perhosia Islanti kansantarut Kätlin Kaldmaa luonto Viro


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Teos tosiaan kuiskaili lukiessakin korvaan ja jätti jotensakin sanattomaksi.
    Vahvoja naisia Gudrunin johdolla sekä historiaa, saagaa, sukupolvia, maisemia jne.
    Teos, joka irroitti ajasta ja paikasta ja otti paikkansa sydämessäni.
    Outi Hytöseltä mainio käännös.

keyboard_arrow_up