– Meillä kaikilla on nyt vaikeaa, hän sanoi, – olemme kaikki muualla kuin siellä, missä haluaisimme olla, kaikki olemme menettäneet normaalin elämämme.

Tolik nyökytteli ja tajusi Irusjan puhuvan totta, mutta mietti mielessään, ettei ollut ehtinyt edes hankkia sitä elämää ja oli jo menettänyt sen, ja taas hänet valtasi häpeä mitättömien ongelmiensa takia. ”Tuskinpa”, hän ajatteli, ”ihmiset, jotka osaavat kuvitella sodan, tajuavat, miten heitä raivostuttaa eno, joka tonkii pensaikossa etsimässä toimimatonta kaapelia, tai täti fiikuksineen.” Irusja ehdotti veljelle psykoterapeuttia, mutta tämä kieltäytyi ääneti yrittäen olla sanomatta ääneen, että hänen ongelmansa katoaisivat juuri sillä hetkellä, kun he kaikki lähtisivät täältä ja jättäisivät hänet keramiikka-Jeesustensa seuraan.

Tolik meni niin pitkälle, että osti kerrokseensa tikkaat, jottei törmäisi käytävässä kehenkään. Hän asetti ne talon ihmeköynnöksen peittämää takaseinää vasten ja kiipesi omasta ikkunastaan kuin varas, samalla kun hänen päänsä kuhisi ajatuksia: ”Olisinko voinut kuvitella, että muutan omaan taloon ja kiipeän huoneeseeni parvekkeen kautta?” Karkottaakseen tämän itsepintaisen ajatuksen hän alkoi hokea mielessään askelmien tahtiin vanhaa lastenlorua: ”Herra nousi tikkaita, tippui niiltä sikalaan…” Ihmeköynnös takertui Tolikiin ja jätti kirkkaanpunaisia terälehtiä hänen säärikarvoihinsa.

Jevhenija Kuznjetsova: Tikapuut

Jevhenija Kuznjetsova on nuori ukrai­nalaiskirjailija, jonka edellinen romaani Kysykää Mialta oli EU:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana. En ole itse sitä lukenut, mutta se sai Suomessakin oikein hyviä arvioita. Kuznjetsova on tulossa syksyllä 2024 Helsingin Kirjamessuille kertomaan tästä uusimmasta romaanistaan Tikapuut, joka on juuri ilmestynyt Eero Balkin suomentamana. Romaani sijoittuu Espanjaan, jossa Kuznjetsova itsekin nykyään asuu. Tikapuut kertoo ukrainalaisesta Tolikista, joka on muuttanut töiden perässä Espanjan Aurinkorannikolle. Juuri kun hän on ostanut oman talon ja aloittamassa pitkään haaveilemaansa itsenäistä elämää kaukana sukulaisistaan, Venäjä hyökkää Ukrainaan ja joukko sotaa pakenevia sukulaisia ja tuttavia valtaa Tolikin talon ja elämän.

Talon edelliseltä omistajalta jääneet keramiikkaenkelit ja jokaista seinäpintaa koristavat uskonnollissävytteiset kirjailutyöt saavat seurakseen ukrainalaisväriä, kun Tolikin äiti kissoineen, yksijalkainen isoeno pyörätuoleineen, sisko ja siskon masentunut ystävä sekä vaihtoehtohoitoihin ja fengshuihin hurahtanut täti koirineen asettuvat taloksi. Isoeno-Anatoli omii autotallin ja siellä odottavan flipperin, Hryhorivna-täti haluaa istuttaa puutarhan suihkulähteeseen tomaatteja, äiti on huolissaan Tolikin kahvinjuonnista ja lenkkeilystä ja tuputtaa jatkuvalla syötöllä borssejaan ja keitinpiiraitaan – ruokia, joista Tolik oli toivonut pääsevänsä eroon. Todellisten sotauutisten seuraamisen lomassa talossa kytee omat räjähtämisvaaransa. Vältelläkseen talonvaltaajia ja heidän vaatimuksiaan Tolik päätyy rakentamaan tikapuut, joilla voi nousta yläkerran huoneeseensa huomaamatta. Yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta kaikki esittävät, etteivät huomaa tikapuita ja niiden hiippailijaa.

Suku on paras ja pahin. Kuznjetsova kirjoittaa lämmöllä ja huumorilla siitä, millaista on olla osa perhettä ja joutua vasten tahtoaan saman katon alle sukulaistensa kanssa, kun luuli jo päässeensä heistä eroon. Erottuvan tarinasta tekee tietysti se, että syy yhteisasumiseen on edelleen käynnissä oleva sota. Tikapuut kertoo Ukrainan sodasta pakolaisen silmin ja näyttää millaista on, kun doomskrollaa uutisia odottaen ohjuksen osuneen omaan pihaan. Tai kun yrittää solmia tuttavuutta viehättävään työkaveriin ja tulee nähdyksi vain säälittävänä pakolaisena. Tai kun työnantaja järjestää varainkeruujuhlat Ukrainan hyväksi ja kutsuu sinne puhujaksi ”hyvän venäläisen”, joka vaatii osan rahoista ”yhteiseen taisteluun”. Tai kun pelkää lähteä sotimaan, mutta inhoaa itseään, kun ei lähde. Tolik toivoo, että hänellä olisi yhtä hyvä syy kieltäytyä sotimisesta kuin jalkansa menettäneellä isoenolla. Isoeno taas ehättää aina kertomaan, ettei ole menettänyt jalkaansa sodassa, vaan diabeteksen vuoksi.

Kuznjetsova tasapainoilee keveän ja vakavan välisillä tikapuillaan taitavasti, sortumatta liikaa sentimentaalisuuteen. Noin 200-sivuinen Tikapuut on tiivis romaani ja sen lukee nopeassa tahdissa. Jäin kaipaamaan syvempää henkilökuvausta, sillä nyt henkilöt jäivät kovin karikatyyrisiksi. Nauratti kyllä, miten naiset järjestivät espanjalaisille lantakuskeille borssitarjoilut puutarhaan ja istuivat vastapäätä vahtimassa, että kaikki tulee varmasti syötyä viimeistä kaalinsuikaletta myöten. Tuo on varmasti kulttuuripiirteen lisäksi myös sukupolvikysymys. Myös äitini huolehtii aina, että satunnaiset remonttimiehet saavat kahvinsa ja pullansa, ja onnistuu hetkessä selvittämään pahaa aavistamattomien kaupustelijoiden sukutaustat ja kuulumiset. ????

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31 – Kirjassa on vammainen henkilö.

Jevhenija Kuznjetsova:
Tikapuut
Драбина (2023),
suom. Eero Balk
Aula & co 2024

Sinua voisi myös kiinnostaa

Maria Reva: Endling

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

Oksana Vasjakina: Haava

Ágota Kristóf: Iso vihko

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Seuraa Kirjaluotsia

Espanja helmet2024 helmethaaste Jevhenija Kuznjetsova pakolaisuus perhe sota suku Tikapuut Ukraina