Kirjat olivat vapauttavia, täynnä elämää. Peri oli mieluummin satumaassa kuin kotimaassa. Viikonloppuisin hän ei suostunut tulemaan huoneestaan lainkaan vaan syödä rouskutti siellä omenoita ja auringonkukansiemeniä ja luki lainakirjan toisensa jälkeen. Hänelle selvisi, että älyä täyttyy rasittaa päivä päivältä enemmän kuten lihasta, jotta se kehittyy niin teräväksi kuin mahdollista. Koska ulkoluku koulussa ei ollut hänen mielestään järkevää, hän kehitti sanoihin ja kuviin perustuvia muistisääntöjä, jotta pystyi painamaan mieleensä esimerkiksi kasvien latinankielisiä nimiä, englanninkielisiä runonsäkeitä, sotien alkamis- ja päättymisvuosia, rauhansopimusten solmimisajankohtia sekä uusien sotien alkamis- ja päättymisvuosia – osmanit olivat näet tarttuneet aseisiin aivan liian usein. Hän päätti lujasti, että pärjäisi erinomaisesti kaikissa kouluaineissa kirjallisuudesta matematiikkaan ja kemiasta fysiikkaan. Hän kuvitteli, että aineet olivat tropiikin lintuja, joita pidettiin vierekkäisissä verkkohäkeissä. Mitä tapahtuisi, jos hän tekisi verkkoihin reikiä, jotta linnut pääsisivät lentämään häkistä toiseen? Hän olisi halunnut matematiikan pitävän seuraa kirjallisuudelle ja fysiikan filosofialle. Kuka muka oli päättänyt, että ne oli pidettävä erillään?
Elif Shafak on viime vuosina luikerrellut sydämeeni Istanbuliin sijoittuvilla romaaneillaan. Armenialaisten kansamurhaa 1915 ja sen vaikutusta nykyisiin sukupolviin käsittelevä Kirottu Istanbul ja vielä kauemmas, 1500-luvun osmaniaikakauteen sijoittuva Valkoinen elefantti avasivat eri tavoin Turkin kiehtovaa historiaa. Shafakin uusin romaani Eevan kolme tytärtä keskittyy tutkimaan nykypäivän kahtiajakautunutta Turkkia ja yhden naisen yritystä löytää oma lokeronsa erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Päähenkilö Peri kasvaa Istanbulissa kodissa, jossa vallitsee jatkuva vastakkainasettelu. Syvästi uskonnollinen äiti Selma ja yhtä intohimoisesti maallinen isä Mensur ottavat yhteen mistä tahansa asiasta. Perin kaksi vanhempaa veljeä ovat myös valinneet puolensa: toinen myötäilee äitiään, toinen taas joutuu vankilaan liityttyään kommunistijärjestöön. Peri horjuu kaiken keskellä osaamatta valita mihin uskoa tai minkä maailmankatsomuksen takana seisoa.
Romaani alkaa vauhdikkaasti. On vuosi 2016 ja Peri, nykyään varakas turkkilainen kotiäiti, on matkalla illalliskutsuille, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan liikenneruuhkassa. Peri ryntää varkaan perään ja joutuu vaaralliseen yhteenottoon. Eniten hän kuitenkin järkyttyy omasta agressiivisesta reaktiostaan. Käsirysyssä laukusta putoaa valokuva, joka vie Perin ajatukset opiskeluaikoihin Oxfordiin ja siellä selvittämättä jääneeseen skandaaliin. Peri saapuu kutsuille myöhässä ja sekavassa mielentilassa. Juhlat järjestetään ökyrikkaiden merenrantapalatsissa, johon on puoli vuotta aiemmin törmännyt rahtialus. Istanbulin eliitin kutsuille on tilattu viihdykkeeksi myös selvänäkijä. (Taitaa muuten Shafak itse olla jonkin sortin selvänäkijä. Jouduin näet pari kertaa hieraisemaan silmiäni kun pari päivää kirjan lukemisen jälkeen näin Hesarissa tämän uutisen: Rahtilaiva törmäsi kartanoon Turkissa. Luulisi, ettei näitä nyt ihan joka päivä tapahdu! Uskaltaako tässä enää lukea mitään, kun fiktiosta tulee faktaa näin pelottavalla tavalla?)
Romaani etenee vaihdellen nykyajassa tapahtuvien illalliskutsujen ja Perin menneisyyden välillä. Menneessä tutustutaan ensin Perin lapsuuteen Istanbulissa 80-luvulla ja sitten opiskeluaikoihin Oxfordissa 2000-luvun alussa. Oxfordissa Peri kiinnostuu kulttimaineeseen nousseen professori Azurin seminaarista, jonka aiheena on Jumala ja jossa etsitään ymmärryksen kehittymiseen tarvittavia älyllisiä työkaluja ja opetellaan keskustelemaan kaikista mahdollisista aiheista ilman kiihkoilua ja ahdasmielisyyttä. Tällainen seminaari tekisi varmasti hyvää kenelle tahansa! Kaikki eivät sulata professori Azurin kokeellisia metodeja, joiden ydinajatus tuntuu olevan mahdollisimman vastakkaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyttäminen. Törmäyskurssilla ovat myös Perin uudet ystävät, vapaamielinen provosoija Shirin ja huiviin pukeutuva harras Mona. Shirin lempinimet kolmikolle ovat: Syntinen, Uskova ja Epävarma. Kaikki ovat Azurin oppilaita ja kukin omalla tavallaan miehen karisman pauloissa.
Romaanin nimestä ja harvinaisen epäonnistuneesta kansikuvasta huolimatta Shirin ja Mona jäävät kirjassa yllättävän vähälle huomiolle. Juonen kannalta Shirinillä on vähän isompi rooli, mutta muuten naisten välinen dynamiikka jää sivuosaan. Toki näillä muslimitaustaansa eri tavalla suhtautuvilla naisilla Shafak vahvistaa Perin jo kotoa omaksuttua roolia kahden vaiheilla horjuvana ja ääripäitä välttelevänä tasapainoilijana. Professori Azur on kuitenkin se, joka saa Perin tasapainon järkkymään eniten. Epävarma ja kaikkea anteeksipyytelevä Peri menee Azurin karismasta ja kiihkeydestä niin sekaisin, että onnistuu lopulta keittämään kokoon kohtalokkaan keitoksen.
Romaanissa on kiinnostavaa pohdintaa monenlaisista vastakkainasetteluista ja ääripäistä: itä – länsi, uskonnollisuus – sekularismi, ateismi – teismi, mies – nainen. Shafak käsittelee isoja teemoja helposti lähestyttävällä tavalla, eikä mielestäni sorru liikaa opettamiseen tai sormella osoitteluun, vaan Azurin seminaarioppien mukaan pyrkii rakentamaan dialogia erilaisten maailmankatsomusten välille. Hän kirjoittaa myös rohkeasti Turkin nykykehityksestä – tiukan islamismin vahvistumisesta, naisen aseman heikkenemisestä, rehottavasta korruptiosta, sananvapauden rajoittamisesta, terrorismista, pakolaisten asemasta ja eriarvoisuuden lisääntymisestä. Shafak on myös aiemmissa romaaneissaan nostanut esiin vaikeita teemoja eikä ole onneksi lannistunut, vaikka häntä on kotimaassaan syytetty ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”.
Turkkilainen hengellisyys on erikoinen sekoitus uskoa ja taikauskoa. Kun Peri paljastaa äidilleen näkevänsä välillä yliluonnollisen hahmon, ”usvalapsen”, äiti vie tytön manaajalle. Manaaja eli hoca käskee tytön nielemään paperilappuja joissa on arabialaisia kirjaimia, viettämään tunnin yksin pimeässä puutarhassa ja ajamaan takaa kulkukoiralaumaa. Äitikin saa sentään tarpeekseen siinä vaiheessa kun mies yrittää pelästyttää pahat henget lyömällä Periä pajunvitsalla. Ei ihme, että tyttörukka on hämmentynyt uskonasioista. Mystinen usvalapsi saa myöhemmin selityksen, joka tuo tarinaan myös kiinnostavan psykologisen ulottuvuuden. Romaanin loppu on dramaattinen, mutta jätetty avoimeksi, joten jokainen lukija voi itse päättää mihin suuntaan haluaa tarinaa mielessään viedä. Vielä dramaattisempi ja lukijalle säälimättömämpi loppukohtaus löytyy Kamila Shamsien romaanista Home Fire, joka käsittelee sekin islamia ja vastakkaisten katsomusten törmäilyä nykymaailmassa.
Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Three Daughters of Eve (2016),
suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
Kirjastolaina
Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Lukuneuvos
Mummo matkalla
Yökyöpeli hapankorppu lukee
BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS
Eevan kolme tytärtä Elif Shafak filosofia Gummerus islam Istanbul Turkki uskonto
Olen lukenut Shafakilta vain tuon Kirottu Istanbul, josta pidin muistaakseni kovasti. Minun on pitänyt lukea häneltä enemmänkin ja tällainen eri näkemyksien keskellä painiskelevasta tasapainoilijasta kertova tarina olisi varmasti minulle ihan omiaan. Tunnen suurta vastenmielisyyttä kaikkia ääripäitä ja fanatismeja kohtaa muodossa kuin muodossa. Karvat nousevat pystyyn heti, kun joku yrittää julistaa omaa näkemystään ainoana oikeana.
Suomessa näin voi elää, sillä -ismejä on kuitenkin vähemmän kuin esim. juurikin Turkissa, jossa vastakkainasettelu on varmasti aika vahvaa.
Varmasti pitäisit tästä kirjasta Minna! Minäkin olen sellainen keskitien kulkija, että löysin paljon samastuttavaa päähenkilön tasapainoilusta, vaikka hyvin erilaisista kulttuureista tulemmekin.
Tuo rahtilaiva törmäsi aiheutti Hesaria lukiessa melkoisen déjà-vun, ällistyttävä sattuma. Kaamea kansi kuin kampaamomainos. Mutta:
Taitavasti koottu ja kerrotu laajojen ja yksilötason teemojen runsaudensarvi, joka oli todellinen ilo lukea. Runsaudestaan huolimatta jätti myös tilaa lukijan omille ajatuksille, joita teos roppakaupalla poiki. Shafikin taiturimainen kerronta tempaisi vastaansanomattomasti mukaansa.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun juuri luetun kirjan tapahtumat uivat tosielämään, mutta eipä ole ennen uinut näin konkreettisella tavalla 😉 Kyllä sai hetken räpytellä silmiään!
Ja tuo kansi, minulle tuli mieleen hiusvärimainos. Blondeille, bruneteille ja punapäille, valitse oma sävysi! Yäk! Antaa aivan väärän kuvan kirjan pohdiskelevasta ja syvällisestä sisällöstä.
Kuulostaa kiinnostavalta kirjalta! Turkki on kaikin puolin mielenkiintoinen aihe idän ja lännen välissä ja itseäni siinä kiinnostaa juuri tuo uskonnollisuuden ja sekularismin vastakkainasettelu. Mutta olipa yllätys kun postauksen lopussa tuli esille toi kirjan kansi. Kannen perusteella luulisi, että kirja on pelkkää saippuaoopperaa…
Kansi ei tosiaan kuvaa kirjan sisältöä ja henkeä yhtään. Jos en Shafakia tuntisi ennestään, en kannen perusteella koskisi kirjaan pitkällä tikullakaan. Tuo hiusvärimainos yhdistettynä kirjan nimeen viittaa enemmänkin chick litiin kuin syvälliseen pohdiskeluun.
En ole jostain syystä lukenut Shafakilta yhtäkään kirjaa, vaikka olen kyllä tietoinen kirjailijasta. Kirottu Istanbul alkoi joskus erityisesti kiinnostaa, mutta sitten unohdin sen kuten monesti käy. Tämä Eevan kolme tytärtäkin vaikuttaa kiinnostavalta eli jonkin romaanin voisi kyllä Shafakilta yrittää lukea. Turkki maana kiinnostaa, mutta aika vähän olen lukenut kys. maahan sijoittuvaa kirjallisuutta.
Olen muuten lukenut tuon Home Firen enkä oikein sille lämmennyt. Minusta se oli tylsä ja lattea, vaikkakin taiten kirjoitettu.
Minulle turkkilainen kirjallisuus on ollut lähinnä Orhan Pamukin ja Elif Shafakin varassa. Molemmista pidän paljon, mutta Shafak on helposti lähestyttävämpi kuin Pamuk.
Juuri kävinkin kommentoimassa tuota Home Fire postaustasi. Meillä on tosiaan ollut erilainen lukukokemus sen kohdalla!
Todella kiinnostavan oloinen kirja. (Ja uskomaton ennustus!) Turkki on erikoinen maa, johon on pitkään mahtunut monenlaista kulttuuria ja ajattelua, mutta nyt…? Kyllä tämä lukulistalle taitaa mennä.
(Tuosta kannesta tuli mieleen Margaret Atwoodin Ryövärimorsiamen ”viihdekirjakansi” – aivan käsittämätön veto Otavalta. Kansi ei siis ole samanlainen, mutta tapaus on. Harmi kyllä juuri se julkaistiin silloin, kun kirjailija kävi Turun kirjamessuilla. Sain kunnian hänen kanssaan ihmetellä ”kansitaidetta” sen hetken, kun sain kirjaan signeerauksen.)
Piti oikein käydä googlettamassa tuota Atwoodin kantta. On tosiaan kökkö ja muistuttaa kovasti tätä Shafakin kantta.
Tähän sopisi hyvin: ”Never judge a book by its cover” 🙂
Totta!
Minulla on pitkä tauko muslimimaiden naiskirjallisuuksien luennassa, joskus olen lukenut sitä ammatikseni. Shafakista tulee varmasti joku päivä yhtä iso kirjallinen instituutio kuin Orhan Pamuk on nyt, ja täytyy sanoa, että molemmat kertojat tuntuvat (nätisti ilmaistuna) ”renessanssimaisilta”. Mutta sitten voi kysyä, voisiko Istanbulin kaltaisesta kulttuurien sulatusuunista kirjoittaa pelkistetysti?
Olen lukenut häneltä vain teoksen Kunnia. Se oli hurja, koskettava ja (kauheaa sanoa) melkein liian täydellinen makuuni. Varmasti luen tämän uusimmankin jossain vaiheessa.
Kunnia taitaa olla ainoa Shafakin suomennos, jota en ole vielä lukenut. Alkoi kiinnostaa tuo ”melkein liian täydellinen” 🙂 Jotenkin tämä romaani tuntui kerronnaltaan yksinkertaisemmalta kuin Shafakin edelliset. Vai johtuisiko mielikuva siitä, että oltiin enemmän nykyajassa. Sellainen fiilis vain tuli.
Olen lukenut Shafakilta vain Rakkauden aikakirjan ja se oli suorastaan tuskallinen kokemus, ei yhtään minun juttuni. Siksipä olen sen jälkeen kiertänyt Shafakin kaukaa, mutta tämä tuntuu ihan kiinnostavalta kirjalta. Myös Kirotulle Istanbulille voisi antaa mahdollisuuden, sillä armenialaisten kansanmurhaan liittyvä kirjallisuus kiinnostaa.
Minulla on jo aikaa kun luin Rakkauden aikakirjan. Muistaakseni pidin, mutta siinä taisi olla jotain Paulo Coelhomaista siirappia, joka ei täysillä vakuuttanut. Muista Shafakin kirjoista olen pitänyt enemmän. Toivottavasti annat Shafakille uuden mahdollisuuden 🙂
En ole muistaakseni lukenut yhtään Turkkiin sijoittuvaa kirjaa, joten tästä kirjasta lukeminen oli mielenkiintoista. Pidän kirjoista, jotka saavat pohdiskelemaan erilaisia asioita.
Elämän sattumat pysäyttävät välillä miettimään, mistä oikein mahtaa olla kyse. Minulle kävi tällä viikolla niin, että puhuin eräästä asiasta edellisenä päivänä vitsillä ja sitten se tapahtui seuraavana päivänä, eikä se ollut mitään, mitä yleensä tapahtuu tai voisi tapahtua. Joskushan koputetaan puuta, kun menee sanomaan jotain, eikä halua sen sitten toteutuvan tai menevän pieleen 🙂
Tämä kirja tosiaan saa pohdiskelemaan. Kannattaa tutustua, varsinkin jos et ole ennen lukenut Turkkiin sijoittuvaa kirjaa. Nuo ”sattumat” ovat kyllä jänniä, minulle usein tapahtuu näitä kirjoihin liittyen.
Ei ihan joka päivä tule luettua Turkkiin sijoitettua kirjaa. Kivaa vaihtelua.
No ei tosiaan! Shafakin lisäksi olen lukenut Orhan Pamukia, mutta muita turkkilaisia kirjailijoita en ole tainnut lukea. Molempia kyllä suosittelen!
Eipä kyllä todellakaan kirjan kansikuva anna sellaista kuvaa kirjasta, minkä sanallisesti sanot.
Vaikuttaa hyvin erikoiselta kirjalta!
En tiedä erikoisesta, ainakin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä 🙂 Toivottavasti tuo kansikuva ei pelota potentiaalisia lukijoita pois. Ainakin Shafakin teoksia tuntevat osaavat varmasti odottaa syvällisempää kuin kansikuva antaa odottaa.