Kirjat olivat vapauttavia, täynnä elämää. Peri oli mieluummin satumaassa kuin kotimaassa. Viikonloppuisin hän ei suostunut tulemaan huoneestaan lainkaan vaan syödä rouskutti siellä omenoita ja auringonkukansiemeniä ja luki lainakirjan toisensa jälkeen. Hänelle selvisi, että älyä täyttyy rasittaa päivä päivältä enemmän kuten lihasta, jotta se kehittyy niin teräväksi kuin mahdollista. Koska ulkoluku koulussa ei ollut hänen mielestään järkevää, hän kehitti sanoihin ja kuviin perustuvia muistisääntöjä, jotta pystyi painamaan mieleensä esimerkiksi kasvien latinankielisiä nimiä, englanninkielisiä runonsäkeitä, sotien alkamis- ja päättymisvuosia, rauhansopimusten solmimisajankohtia sekä uusien sotien alkamis- ja päättymisvuosia – osmanit olivat näet tarttuneet aseisiin aivan liian usein. Hän päätti lujasti, että pärjäisi erinomaisesti kaikissa kouluaineissa kirjallisuudesta matematiikkaan ja kemiasta fysiikkaan. Hän kuvitteli, että aineet olivat tropiikin lintuja, joita pidettiin vierekkäisissä verkkohäkeissä. Mitä tapahtuisi, jos hän tekisi verkkoihin reikiä, jotta linnut pääsisivät lentämään häkistä toiseen? Hän olisi halunnut matematiikan pitävän seuraa kirjallisuudelle ja fysiikan filosofialle. Kuka muka oli päättänyt, että ne oli pidettävä erillään?

Elif Shafak on viime vuosina luikerrellut sydämeeni Istanbuliin sijoittuvilla romaaneillaan. Armenialaisten kansamurhaa 1915 ja sen vaikutusta nykyisiin sukupolviin käsittelevä Kirottu Istanbul ja vielä kauemmas, 1500-luvun osmaniaikakauteen sijoittuva Valkoinen elefantti avasivat eri tavoin Turkin kiehtovaa historiaa. Shafakin uusin romaani Eevan kolme tytärtä keskittyy tutkimaan nykypäivän kahtiajakautunutta Turkkia ja yhden naisen yritystä löytää oma lokeronsa erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Päähenkilö Peri kasvaa Istanbulissa kodissa, jossa vallitsee jatkuva vastakkainasettelu. Syvästi uskonnollinen äiti Selma ja yhtä intohimoisesti maallinen isä Mensur ottavat yhteen mistä tahansa asiasta. Perin kaksi vanhempaa veljeä ovat myös valinneet puolensa: toinen myötäilee äitiään, toinen taas joutuu vankilaan liityttyään kommunistijärjestöön. Peri horjuu kaiken keskellä osaamatta valita mihin uskoa tai minkä maailmankatsomuksen takana seisoa.

Romaani alkaa vauhdikkaasti. On vuosi 2016 ja Peri, nykyään varakas turkkilainen kotiäiti, on matkalla illalliskutsuille, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan liikenneruuhkassa. Peri ryntää varkaan perään ja joutuu vaaralliseen yhteenottoon. Eniten hän kuitenkin järkyttyy omasta agressiivisesta reaktiostaan. Käsirysyssä laukusta putoaa valokuva, joka vie Perin ajatukset opiskeluaikoihin Oxfordiin ja siellä selvittämättä jääneeseen skandaaliin. Peri saapuu kutsuille myöhässä ja sekavassa mielentilassa. Juhlat järjestetään ökyrikkaiden merenrantapalatsissa, johon on puoli vuotta aiemmin törmännyt rahtialus. Istanbulin eliitin kutsuille on tilattu viihdykkeeksi myös selvänäkijä. (Taitaa muuten Shafak itse olla jonkin sortin selvänäkijä. Jouduin näet pari kertaa hieraisemaan silmiäni kun pari päivää kirjan lukemisen jälkeen näin Hesarissa tämän uutisen: Rahtilaiva törmäsi kartanoon Turkissa. Luulisi, ettei näitä nyt ihan joka päivä tapahdu! Uskaltaako tässä enää lukea mitään, kun fiktiosta tulee faktaa näin pelottavalla tavalla?)

Romaani etenee vaihdellen nykyajassa tapahtuvien illalliskutsujen ja Perin menneisyyden välillä. Menneessä tutustutaan ensin Perin lapsuuteen Istanbulissa 80-luvulla ja sitten opiskeluaikoihin Oxfordissa 2000-luvun alussa. Oxfordissa Peri kiinnostuu kulttimaineeseen nousseen professori Azurin seminaarista, jonka aiheena on Jumala ja jossa etsitään ymmärryksen kehittymiseen tarvittavia älyllisiä työkaluja ja opetellaan keskustelemaan kaikista mahdollisista aiheista ilman kiihkoilua ja ahdasmielisyyttä. Tällainen seminaari tekisi varmasti hyvää kenelle tahansa! Kaikki eivät sulata professori Azurin kokeellisia metodeja, joiden ydinajatus tuntuu olevan mahdollisimman vastakkaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyttäminen. Törmäyskurssilla ovat myös Perin uudet ystävät, vapaamielinen provosoija Shirin ja huiviin pukeutuva harras Mona. Shirin lempinimet kolmikolle ovat: Syntinen, Uskova ja Epävarma. Kaikki ovat Azurin oppilaita ja kukin omalla tavallaan miehen karisman pauloissa.

Romaanin nimestä ja harvinaisen epäonnistuneesta kansikuvasta huolimatta Shirin ja Mona jäävät kirjassa yllättävän vähälle huomiolle. Juonen kannalta Shirinillä on vähän isompi rooli, mutta muuten naisten välinen dynamiikka jää sivuosaan. Toki näillä muslimitaustaansa eri tavalla suhtautuvilla naisilla Shafak vahvistaa Perin jo kotoa omaksuttua roolia kahden vaiheilla horjuvana ja ääripäitä välttelevänä tasapainoilijana. Professori Azur on kuitenkin se, joka saa Perin tasapainon järkkymään eniten. Epävarma ja kaikkea anteeksipyytelevä Peri menee Azurin karismasta ja kiihkeydestä niin sekaisin, että onnistuu lopulta keittämään kokoon kohtalokkaan keitoksen.

Romaanissa on kiinnostavaa pohdintaa monenlaisista vastakkainasetteluista ja ääripäistä: itä – länsi, uskonnollisuus – sekularismi, ateismi – teismi, mies – nainen. Shafak käsittelee isoja teemoja helposti lähestyttävällä tavalla, eikä mielestäni sorru liikaa opettamiseen tai sormella osoitteluun, vaan Azurin seminaarioppien mukaan pyrkii rakentamaan dialogia erilaisten maailmankatsomusten välille. Hän kirjoittaa myös rohkeasti Turkin nykykehityksestä – tiukan islamismin vahvistumisesta, naisen aseman heikkenemisestä, rehottavasta korruptiosta, sananvapauden rajoittamisesta, terrorismista, pakolaisten asemasta ja eriarvoisuuden lisääntymisestä. Shafak on myös aiemmissa romaaneissaan nostanut esiin vaikeita teemoja eikä ole onneksi lannistunut, vaikka häntä on kotimaassaan syytetty “turkkilaisuuden loukkaamisesta”.

Turkkilainen hengellisyys on erikoinen sekoitus uskoa ja taikauskoa. Kun Peri paljastaa äidilleen näkevänsä välillä yliluonnollisen hahmon, “usvalapsen”, äiti vie tytön manaajalle. Manaaja eli hoca käskee tytön nielemään paperilappuja joissa on arabialaisia kirjaimia, viettämään tunnin yksin pimeässä puutarhassa ja ajamaan takaa kulkukoiralaumaa. Äitikin saa sentään tarpeekseen siinä vaiheessa kun mies yrittää pelästyttää pahat henget lyömällä Periä pajunvitsalla. Ei ihme, että tyttörukka on hämmentynyt uskonasioista. Mystinen usvalapsi saa myöhemmin selityksen, joka tuo tarinaan myös kiinnostavan psykologisen ulottuvuuden. Romaanin loppu on dramaattinen, mutta jätetty avoimeksi, joten jokainen lukija voi itse päättää mihin suuntaan haluaa tarinaa mielessään viedä. Vielä dramaattisempi ja lukijalle säälimättömämpi loppukohtaus löytyy Kamila Shamsien romaanista Home Fire, joka käsittelee sekin islamia ja vastakkaisten katsomusten törmäilyä nykymaailmassa.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Three Daughters of Eve (2016),
suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Lukuneuvos
Mummo matkalla
Yökyöpeli hapankorppu lukee

Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

Eevan kolme tytärtä Elif Shafak filosofia Gummerus islam Istanbul Turkki uskonto