The whale became stranded in the shallows of the island overnight, appearing from the water like a cat slinking under a door. No one noticed it: not the lighthouse with its halo of light on the water, or the night fishermen searching for whiting and sole, or the farmers moving cattle over the hill at dawn. The sheep on the cliffs were undisturbed. Under the dark water, the whale’s body glowed lightly green.
By the morning it had floated up onto the beach, and lay neatly on its front. Birds gathered above it. The tide brought water over the sand in wide, flat mirrors broken by thin paths of sand. The waves drew around the whale and then out again, like a membrane around its delicate centre.
Some of the fishermen said it had come off course. They saw them out at sea but rarely so close. A few older people said it was some kind of omen, though could not agree on whether it was good or bad. Reverend Jones read the English newspapers most weeks but he said there was nothing that could explain the creature’s arrival. The navy was newly out at sea since the start of the month. He made a vague suggestion about radar and one of the farmers nodded and said, submarines.
Someone brought a large camera down from their house, a box which sat on long wooden legs. The flash made the landscape bleed out.
Elizabeth O’Connor: Whale Fall

Esikoisromaani, jota kehuvat Colm Tóibín, Maggie O’Farrell ja Anne Enright. Pitihän sellaiseen tutustua. Ja sen lisäksi kirja sopii hyvin Kirjakimara-blogin merelliseen lukuhaasteeseen. Elizabeth O’Connorin pienoisromaani Whale Fall sijoittuu Walesin rannikolla sijaitsevalle nimeämättömälle saarelle. On vuosi 1938 ja päähenkilö Manod on 18-vuotias. Hän on koko elämänsä asunut saarella, jonka vajaa 50 asukasta ovat lähinnä kalastajia ja lammasfarmareita. Manodin perheeseen kuuluu hummereita pyydystävä isä ja 12-vuotias pikkusisko Llinos. Tyttöjen äiti on poissa, joten Manod huolehtii sisarestaan kuin omasta lapsestaan. Rannikolla puhutaan sodan syttymisestä, mutta saarella elämä on edelleen suhteellisen rauhallista. Kunnes rantaan ajautuu valtava valas ja sen vanavedessä kaksi englantilaista tutkijaa, Edward ja Joan, jotka ovat tulleet tekemään etnografista tutkimusta saarelaisten perinteisestä elämästä. Saarelaiset tulkitsevat näitä ilmestymisiä kukin tavallaan – osalle ne ovat huonoja enteitä, toisille lupauksia toisenlaisesta elämästä.
Manod puhuu hyvin englantia ja pääsee avustamaan tutkijoita tulkkina ja paikallisten tapojen selittäjänä. Tutkijat eivät osaa juuri ollenkaan saarella puhuttua kymriä. Manod on alkuun häikäistynyt vieraiden sivistyksestä ja maailmaa nähneiden elkeistä. Manod tajuaa, että maailmassa on paljon muutakin kuin hänen pieni saarensa ja alkaa haaveilla muutosta mantereelle. Edward ja Joan johdattelevat häntä ajatukseen, että naisella on muitakin mahdollisuuksia kuin avioliitto ja lupaavat ottaa hänet mukaansa lähtiessään saarelta. Mutta ovatko nuorelle ja naiiville saarelaistytölle tehdyt puolihuolimattomat lupaukset vain tuulen puhaltamia kuiskauksia?
Vähitellen Manodin arvostus vieraita kohtaan rapisee, kun hän näkee, miten tutkijakaksikko manipuloi ja väärentää kuvaustaan elämästä saarella. Kun Manod näkee valokuvan, jonka he ovat otsikoineet ”Saarelaisperhe nauttii piknikistä”, hän huomauttaa, ettei kukaan kuvassa olevista ole sukua keskenään eivätkä saarelaiset edes normaalisti syö ulkona. Edward ja Joan myös suostuttelevat kalastajan syöksymään vaaralliseen aallokkoon toista lavastettua valokuvaa varten ja suhtautuvat välinpitämättömästi Manodin vastalauseisiin. Manod yrittää kertoa, etteivät saarelaiset yleensä opi uimaan eivätkä he kalasta heittäytymällä veteen. Mutta tutkijoille on tärkeämpää saada aikaan dramaattinen kuva. Kuulostaa melkein nykypäivän instagram-poseeraukselta!
Joan ja Edward pitävät saaren asukkaiden tapoja ja myyttejä viehättävinä, ja kuukausia kestäneen oleskelunsa aikana he nauhoittavat lauluja, jotka kertovat haaksirikoista ja tarinoita, jotka kertovat merestä, joka varastaa tyttäret ja palauttaa ne valaina. Manod kääntää nämä laulut ja tarinat ja O’Connor sijoittaa ne lyhyiden lukujen väliin. Äänikirjassa ne on toteutettu hienosti, niin että ne todella kuulostavat vanhoilta äänitteiltä rahinoineen. Manodin minäkerronnan välissä on siis kaikenlaista laulua ja lausuntaa.
Kirjan jälkisanoissa O’Connor kertoo, että on yhdistellyt kuviteltuun saareensa piirteitä Walesin, Irlannin ja Skotlannin saarten kohtaloista. Monet saaret ovat tyhjentyneet tai tyhjennetty asukkaista ja harvalla saarella enää eletään ympärivuotisesti. Whale Fall on hieno tiivis teos perinteisen saaristoelämäntavan katoamisesta ja kolonisoinnista. Lukiessa tuli mieleen monia teoksia, joissa käsitellään vastaavia teemoja. Audrey Mageen romaanissa The Colony englantilainen taiteilija ja ranskalainen tutkija häiritsevät irlantilaisen saaren rauhaa. Sarah Mossin romaanissa Night Waking Oxfordin yliopiston tutkija muuttaa kesäksi skotlantilaiseen saareen ja tutustuu sen historiaan, joka on täynnä vastaavia törmäyksiä ulkopuolisten ja saarelaisten välillä. Paul Hardingin romaani This Other Eden taas kertoo tositapahtumiin perustuen Mainen rannikolla olevasta saaresta, jonka väestö karkotettiin vuonna 1912. Kaikissa näissä upeissa romaaneissa perinteisen saaristolaiselämän mahdollisuudet kutistuvat muun maailman tunkeutuessa niiden piiriin.
Whale Fall sai myös aikaan erikoisen kesäharrastuksen. Kirjassa nimittäin puhutaan jonkin verran kymriä eli Walesissa puhuttavaa kieltä, ja se kuulosti äänikirjassa niin hauskalta, että päätin kokeilla opiskella sitä Duolingossa. Parin viikon kymrin opiskelun jälkeen osaan jo esimerkiksi sanoa: Dw i’n hoffi bwyta mefus.= Tykkään syödä mansikoita. Varmasti hyödyllinen lause näin kesällä, jos sattuisi matkustamaan Walesiin ????
#kirjojaulapalta 1930-luku äänikirja Elizabeth O'Connor englanninkielinen esikoisromaani etnografia kymri saaristoelämää Whale Fall