Imagine, the letters one has sent out into the world, the letters received back in turn, are like the pieces of a magnificent puzzle, or, a better metaphor, if dated, the links of a long chain, and even if those links are never put back together, which they will certainly never be, even if they remain for the rest of time dispersed across the earth like the fragile blown seeds of a dying dandelion, isn’t there something wonderful in that, to think that a story of one’s life is preserved in some way, that this very letter may one day mean something, even if it is a very small thing, to someone?

– Virginia Evans: The Correspondent

Virginia Evansin romaani The Correspondent rakentuu kirjeistä, mutta ei nostalgisessa mielessä. Kyse ei ole paperin rapinasta eikä menneisyyden ihannoinnista, vaan siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen käyttää kirjoittamista keinona järjestää elämäänsä, sen säröjä ja hiljaisia katkoja. Evansin esikoisromaani on hillitty, älykäs ja yllättävän terävä kuvaus myöhemmästä elämänvaiheesta, jossa mikään ei varsinaisesti ole kesken – ja silti moni asia on yhä ratkaisematta.

Sybil Van Antwerp on seitsemänkymppinen, eläkkeellä oleva entinen asianajaja. Hän on terävä, itsepäinen ja ajoittain suorastaan hankala ihminen. Hän on tottunut hallitsemaan tilanteita ja sanoja, ja juuri siksi hän kirjoittaa. Kirjeet ovat hänelle tapa olla lähellä ja yhtä aikaa pitää etäisyyttä. Puhuttuna sanat voivat lipsahtaa, kirjoitettuna niitä voi hioa, viivyttää ja tarvittaessa jättää lähettämättä. Sybil aloitti kirjeiden kirjoittamisen jo nuorena, ja tavasta tuli vuosikymmenten aikana kokonainen elämänmuoto.

Sybil kirjoittaa lähes kaikille: veljelleen, tyttärelleen, parhaalle ystävälleen, naapurilleen, entisen kollegan koulukiusatulle pojalle, puutarhakerhon rasittaville naisille ja yliopiston uudelle dekaanille, joka yrittää estää häntä jatkamasta kirjallisuusluentojen seuraamista. Kirjeet ovat toisinaan huvittavia, toisinaan pisteliäitä, mutta aina tarkkaan harkittuja. Joukossa on sähköpostiketjuja, esimerkiksi erään syyrialaisen maahanmuuttajan kanssa, joka työskentelee asiakaspalvelijana verkkopalvelussa, jossa voi DNA:n perusteella etsiä sukujuuriaan. Sybil on saanut palvelun lahjaksi pojaltaan eikä ole siitä alkuun lainkaan mielissään. Lopulta siitä kehkeytyy monella tapaa merkityksellinen polku Sybilin elämässä.

Erityisen kiinnostavaa on Sybilin kirjeenvaihto kirjailijoiden kanssa. Hän kirjoittaa heille kuin vanhoille tuttaville ja kertoo, mitä heidän teoksensa ovat hänelle merkinneet. Vastaanottajien joukossa ovat muun muassa Ann Patchett, Kazuo Ishiguro ja Joan Didion. Kaikki eivät vastaa, mutta Didion vastaa – ja näistä kirjeistä muodostuu yksi romaanin koskettavimmista säikeistä. Sybilia ja Didionia yhdistää lapsen menetys, eikä aihetta käsitellä suurin sanoin, vaan katkonaisesti, varoen, ikään kuin molemmat tietäisivät, miten vähän tästä kokemuksesta on lopulta mahdollista sanoa. Kirjat ovat Sybilille tärkeitä ja parhaan ystävänsä kanssa he aina jakavat kirjeidensä lopussa, mitä ovat parhaillaan lukemassa. Joukossa oli monta itselleni tuttua ja rakasta kirjaa.

On myös kirje, jota Sybil on kirjoittanut ja täydentänyt vuosien ajan, mutta jota hän ei koskaan lähetä. Ja on nimetön kirjeenvaihtaja, DM, joka lähettää hänelle toistuvasti ei-toivottuja ja uhkaaviakin viestejä. Loppua kohden romaani tihentyy yhteen kirjeeseen, jossa Sybil on poikkeuksellisesti sanaton. Hän, joka on rakentanut koko elämänsä kirjoitetun kielen varaan, kamppailee ilmaistakseen jotakin olennaista. Juuri tämä hetki paljastaa, mitä Evansin romaani oikeastaan tekee: se ei ole vain kunnianosoitus kirjeille tai lukemiselle, vaan tarkka kuvaus ihmisestä, joka on käyttänyt kieltä suojanaan – ja joutuu lopulta kohtaamaan sen rajat.

Epistolaarinen muoto sopii romaaniin erinomaisesti. Juoni ei etene tapahtumien vaan ymmärryksen kautta: vähitellen hahmottuu, millaisia valintoja Sybil on tehnyt, mistä hän kantaa syyllisyyttä ja mitä hän ei ole koskaan täysin käsitellyt. Erityisesti äitiyden, avioliiton ja ammatillisen identiteetin väliset jännitteet piirtyvät tarkasti mutta ilman moralisoivaa sävyä. Evansin kieli on täsmällistä ja hallittua. Se ei pyri suurieleisyyteen, vaan luottaa siihen, että pieni havainto tai sivulause voi kantaa enemmän kuin kokonainen tunneryöppy. Romaanissa on myös kuivaa, paikoin hyvin hienovaraista huumoria, joka syntyy Sybilin tavasta tarkastella itseään ja muita hieman vinosti, juristin tarkkuudella mutta inhimillisin myönnytyksin. Tämä estää teosta painumasta raskaaksi tai liian sisäänpäin kääntyneeksi.

Kirjeromaani toimii hyvin myös äänikirjana, varsinkin kun jokaisella kirjeiden lähettäjällä on tässä moniäänisessä teoksessa oma lukijaäänensä. Välillä oli rasittavaa kuunnella joka kirjeen alussa olevat osoiterimpsut tai sähköpostin tunnistetiedot, mutta siihenkin tottui. The Correspondent on vahvasti henkilövetoisen romaanin ystäville. Se piirtää yhden elämän korkeita ja matalia hetkiä kirje kerrallaan ja antaa lukijan – tai kuulijan – seurata, miten sanat voivat sekä yhdistää että erottaa.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33 – Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias.

Virginia Evans:
The Correspondent
Penguin Audio 2025
Äänikirjan lukijat: useita

Sinua voisi myös kiinnostaa

Anne Tyler: Three Days in June

Elizabeth Strout: Tell Me Everything

Ann Patchett: These Precious Days

Louise Erdrich: The Sentence

Rachel Joyce: Miss Benson’s Beetle

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Pikaluotsaus: Carol Shields x 3

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja englanninkielinen helmet2026 helmethaaste kirjeromaani The Correspondent Virginia Evans