Before I can start writing a novel, I have to know how it ends. I have to know where I’m going, otherwise I spend my days walking in circles. Not everyone is like this. I’ve heard writers say that they write in order to discover how the story ends, and if they knew the ending in advance there wouldn’t be any point in writing. For them the mystery is solved by the act, and I understand that; it’s just not the way I work. I knew I would write about Sooki eventually, I had told her so, but I had no idea what I’d say. I didn’t know how the story would end.

“She’ll die,” Karl said. “People die of this.”

But wasn’t there also a scenario in which she didn’t die? The chemo, the clinical trial, the yoga and the vegetables, the prayers of nuns and all the time to paint—what if it added up to something? What if there was some strange alchemy in the proportions that could never be exactly measured and, as a result, she lived, only to die at some later point from the thing no one saw coming: a pandemic, tornadoes, a straight-line wind.

Ann Patchett: These Precious Days

Olen lukenut Ann Patchettilta aiemmin vain romaanin The Dutch House, joka julkaistiin viime vuonna myös suomeksi nimellä Hollantilainen talo (WSOY). Nyt päätin kokeilla hänen uutta esseekokoelmaansa These Precious Days ja se osoittautuikin hyväksi päätökseksi. Viihdyin, liikutuin ja vaikutuin näiden henkilökohtaisten esseiden äärellä niin paljon, että kirjan loputtua olo oli haikea, kuin olisin hyvästellyt uuden parhaan ystävän. Kokoelmassa on yhteensä 22 esseetä ja äänikirjan pituus on yli 11 tuntia. Silti pitkästymisen hetkiä ei tule. Ann Patchett lukee äänikirjan itse ja jäin kaipaamaan hänen jutusteluaan, joka useamman päivän ajan oli kulkenut mukanani monenlaisissa tilanteissa. Lisäsin siis kuuntelulistalle myös toisen Patchettin esseekokoelman This is the Story of a Happy Marriage (2011), jonka hän myös lukee itse. Jossain sopivassa välissä aion siis palata hänen rauhoittavan äänensä ja viisaiden sanojensa pariin.

Esseekokoelman punaisena lankana kulkee kuolema, kuolemanpelko ja menetys ja moni essee onkin omanlaisensa muistokirjoitus: äidille, kolmelle isälle ja monille ystäville. Silti ja juuri siksi esseistä huokuu syvä kiitollisuus ja elämänilo, ilo kaikista kallisarvoisista päivistä. Patchettin ote on yhtä aikaa kevyt ja painava, elämän koko kirjo on vahvasti läsnä. Ehkä tätä kokoelmaa olisi parempi kuvata esseemuotoisina muistelmina, sillä ei Patchett juurikaan ota kantaa yhteiskunnallisiin teemoihin, vaan avaa näkymiä omaan maailmaansa. Kirjailijuudesta haaveilevat saavat näistä esseistä varmasti myös monenlaista pureksittavaa. Kokoelma sisältää esimerkiksi mainion puheen, jonka Patchett on pitänyt humanistisen tiedekunnan dekaaneille ja jossa hän kertoo opinnoistaan ja kasvustaan kirjailijana.

Aloitusesseessä Three Fathers Patchett kertoo kolmen isänsä vaikutuksesta elämäänsä. Annin äiti meni kolme kertaa naimisiin eikä ollut tekemisissä entisten miestensä kanssa, mutta Annille kaikki isät olivat läheisiä ja omilla erilaisilla tavoillaan kannustivat häntä kirjoittajan uralla. Oma isä luki innokkaasti kaikki käsikirjoitusversiot ja antoi palautetta, mutta oli loppuun asti sitä mieltä, että kirjailijuus ei ole sopiva työ vaan pelkkä harrastus. Patchett kuitenkin koki, että isän pessimismi itse asiassa auttoi häntä uralla eteenpäin ja opetti olemaan hakematta hyväksyntää ja pelkäämättä kritiikkiä, mikä on kirjailijalle varmasti hyvä selviytymisstrategia. Äidin toinen mies oli eksentrinen kirurgi, jonka suuri unelma oli tulla kirjailijaksi. Isäpuoli palvoi menestynyttä kirjailijatytärtään ja piinasi Annia pakottamalla tämän lukemaan kaikki kirjoittamansa novellit ja romaanit, joita oli kymmeniä ja kaikki yhtä huonoja. Viimeiselle isäpuolelle Annin kirjailijuus ei ollut mikään erityinen juttu, vaan hän suhtautui Annin uravalintaan mutkattomasti ja ilman hössötystä suuntaan tai toiseen. Hän sai siis yhdeltä isältä voimaa, toiselta ihailua ja kolmannelta hyväksyntää, ja kaikista hän kirjoittaa yhtä suurella rakkaudella.

Entä suhde äitiin? Esseessä Sisters Patchett kirjoittaa äidistään, joka oli niin upea ilmestys, että häntä usein luultiin Annin siskoksi. Patchett kertoo miten häntä usein ärsytti nuo kysymykset – Oletteko siskoksia? Oletteko kaksosia? – ja se, että kaikki huomio kiinnittyi aina äitiin. Kouluaikoina kaikki ystävätkin rakastivat hänen äitiään, joka oli niin kaunis ja nuorekas, ja suhtautui niin rennosti kaikkeen. Äiti oli aina tyylikäs ja huoliteltu ja Ann tunsi itsensä homssuiseksi hänen rinnallaan. Prom-tanssiaisiin Ann valitsi mekon äidin vaatekaapista ja tajusi vasta tanssiaisten jälkeen, että se oli yöpaita. Äidin yöpaidatkin olivat hienompia kuin tanssiaismekot! Lopulta Ann lakkasi korjaamasta kyselijöitä ja alkoi vastata: Kyllä, siskoja ollaan. Äiti itse oli ylpeä tyttärestään ja aina korjasi: Hän on tyttäreni! Esseessä How to Practice Patchett kertoo miten äiti oli säilyttänyt kaikki hänen lapsena ja nuorena kirjoittamansa tekstit ja kertomukset ja antoi ne hänelle siististi laatikoihin pakattuna. Tätä kirjaa lukiessani löysin samanlaiset laatikot oman äitini luota, kahdesta laatikosta toisen päällä luki “Tiinan lapsuus” ja toisessa “Tiinan nuoruus”. Oi äitejä!

Flight Plan on upea essee, joka kertoo Ann Patchettin miehen Karlin rakkaudesta lentämiseen ja lentokoneisiin. Karl on Annia 16 vuotta vanhempi, ammatiltaan lääkäri ja opiskellut Oxfordissa myös filosofiaa ja teologiaa. Karl vaikuttaa niin mahtavalta tyypiltä, että ansaitsisi aivan oman kirjansa. Novellissa kerrotaan, miten Karl lensi isänsä kanssa pienkoneilla jo ollessaan 12-vuotias. Kerroin tästä saman ikäiselle pojalleni, joka innostui välittömästi ja vaati minua tarkistamaan millä koneella Karl nykyään lentää. Poikani nimittäin pelaa lentosimulaattoripeliä, jossa voi lentää “oikeilla koneilla” missä tahansa maapallolla. Nyt olemme sitten yhdessä leikkineet Karlia ja Annia ja lentäneet Cirrus SR22 -koneella Nashvillesta Mississippiin lounaalle Karlin yli yhdeksänkymppisen äidin kanssa, kuten heillä on kirjan mukaan tapana tehdä.

Karlilla on tärkeä osansa myös nimiesseessä These Precious Days, joka on kokoelman koskettavin ja samalla pisin essee. Se kertoo Annin ystävyydestä taiteilija Sooki Raphaelin kanssa, joka oli myös Tom Hanksin pitkäaikainen assistentti. Tom Hanksiin Ann tutustui luettuaan Hanksin novellikokoelman Uncommon Type (joka on muuten mainio kirja sekin) ja annettuaan siitä suosituksen kansilehteä varten. Kustantaja otti yhteyttä ja pyysi Patchettia haastattelemaan Hanksia kirjakiertueelle. Siellä hän odotti verhoissa lavalle menoa vierellään Tom Hanks ja tämän assistentti Sooki, joka vei kaiken hänen huomionsa upealla pionitakillaan ja kiinnostavalla persoonallaan. Ann ja Sooki jatkoivat yhteydenpitoa (Tom Hanks suostui lukemaan Patchettin The Dutch House -romaanin äänikirjaksi) ja vähitellen työsähköpostit muuttuivat henkilökohtaisemmiksi. Sooki sairasti haimasyöpää, joka vaikutti jo parantuneen, kunnes puhkesi uudelleen. Ann pyysi lääkärimiestään tutustumaan Sookin tilanteeseen ja Karl onnistui saamaan Sookin mukaan kliiniseen tutkimukseen Nashvilleen. Ann kutsui Sookin hoitojen ajaksi heille asumaan. Yltyvän covidpandemian vuoksi vierailu venyi suunnitellusta kahdesta viikosta huomattavasti pidemmäksi. Ann teki kaikkensa auttaakseen ystäväänsä, jopa kokeili tämän kanssa psilosybiinisieniä. Esseessä Patchett kuvaa kauniisti ystäväänsä ja heidän yllättävää yhteiseloaan pandemian, syöpähoitojen ja hurrikaanien keskellä. Kirjan kansikuva on Sooki Raphaelin maalaus Patchettien koirasta. Tämä essee on julkaistu kokonaisuudessaan Harper’s Magazine lehdessä ja löytyy täältä: These Precious Days – Tell Me How the Story Ends.

Voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään juttua näistä esseistä. Edellä mainittujen lisäksi Patchett kertoo monista muista ystävistään, itse valitusta lapsettomuudestaan, tavaroista luopumisesta, neulonnan terapeuttisuudesta ja tietysti kirjakaupastaan. Patchett osaomistaa Nashvillessa yksityisen kirjakaupan nimeltä Parnassus Books, jonka perustamista hän pitää yhtenä elämänsä parhaista päätöksistä. Patchett kertoo eläväisesti kirjakaupasta ja pandemian vaikutuksista sen toimintaan. Tämä toi mieleen toisen kirjailija-kirjakauppiaan Louise Erdrichin, jonka romaani The Sentence sijoittuu hänen Minnesotassa omistamaansa Birchbark Books -kirjakauppaan pandemian aikana. Patchett mainitseekin esseessään kollegansa Erdrichin. Patchett ja Erdrich ovat molemmat vasta viime aikoina “löytämiäni” kirjailijoita, joiden pariin aion palata vielä useasti.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46 – Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen.

Ann Patchett:
These Precious Days: Essays
HarperAudio 2021
Äänikirjan lukija: Ann Patchett
Kuunneltu Storytelista

Sinua voisi myös kiinnostaa

Louise Erdrich: The Sentence

Hilma Wolitzer: Today a Woman Went Mad in the Supermarket: Stories

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Deborah Levy: Elämisen hinta

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni – Muistelma

Emilie Pine: Notes to Self

Ann Patchett: The Dutch House

Tom Hanks: Uncommon Type – Some Stories

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Ann Patchett esseet helmet2022 helmethaaste kirjoittaminen menetys muistelmat These Precious Days ystävyys