This may be hard to believe, coming from a black man, but I’ve never stolen anything. Never cheated on my taxes or at cards. Never snuck into the movies or failed to give back the extra change to a drugstore cashier indifferent to the ways of mercantilism and minimum-wage expectations. I’ve never burgled a house. Held up a liquor store. Never boarded a crowded bus or subway car, sat in a seat reserved for the elderly, pulled out my gigantic penis and masturbated to satisfaction with a perverted, yet somehow crestfallen, look on my face. But here I am, in the cavernous chambers of the Supreme Court of the United States of America, my car illegally and somewhat ironically parked on Constitution Avenue, my hands cuffed and crossed behind my back, my right to remain silent long since waived and said goodbye to as I sit in a thickly padded chair that, much like this country, isn’t quite as comfortable as it looks.

Paul Beattyn romaani The Sellout voitti vuonna 2016 Man Booker -palkinnon. Samalla Beattysta tuli ensimmäinen yhdysvaltalaiskirjailija, joka on voittanut kyseisen palkinnon. The Sellout on hillitön ja tabuja pelkäämätön romaani rodusta ja rasismista nykyajan Yhdysvalloissa. Satiiriksi sitä voisi kutsua ellei kirjailija itse olisi joka haastattelussa korostanut, ettei halua teostaan satiiriksi kutsuttavan. Ei kuitenkaan ole liioiteltua sanoa, että The Sellout sisältää mustaakin mustempaa huumoria. Kulttuurisia ja rodullisia stereotypioita surutta hyväksikäyttäen ja kaiken poliittisen korrektiuden unohtaen Beatty käsittelee teemoja, joista usein on helpompi vaieta.

Melko absurdin tarinan minäkertoja on afroamerikkalainen mies, joka kasvattaa mm. marijuanaa ja neliönmuotoisia vesimeloneja urbaanilla maatilallaan Los Angelesin kuvitteellisessa esikaupungissa nimeltä Dickens. Miehen koko nimeä emme saa tietää, mutta sukunimi on Me, entinen tyttöystävä kutsuu häntä Bonboniksi ja isän vanha ystävä haukkuu häntä nimellä Sellout. Nimen voisi suomeksi kääntää takinkääntäjäksi tai periaatteidensa myyjäksi. Ensituntumalta nimi vaikuttaakin oikeutetulta, sillä mies istuu korkeimmassa oikeudessa syytetyn penkillä mm. orjan pitämisestä ja rotuerottelun käyttöönotosta paikallisessa bussissa ja koulussa. Totuus on tietysti monimutkaisempi.

Sankarimme lapsuutta voisi kuvailla vähintäänkin erikoiseksi. Yksinhuoltajaisä, yliopistoprofessori, on altistanut poikansa rotua ja rasismia käsittelevien sosiaalipsykologisten tutkimustensa koekaniiniksi. Esimerkiksi “ohikulkijavaikutusta” värillisessä yhteisössä hän tutkii hakkaamalla poikaansa vilkkaassa tienristeyksessä. Puuttuvatko ohikulkijat tilanteeseen? Kyllä, he rientävät auttamaan pojan pahoinpitelyssä. Olen itsekin opiskellut sosiaalipsykologiaa ja tiedän oikein hyvin, että monet historialliset tutkimusmetodit eivät läpäise eettistä tarkastelua. Tässä käytiinkin läpi sosiaalipsykologisen tutkimuksen kauhugalleria, watsonilaiset behaviorismikokeeet ja milgramilaiset tottelevaisuuskokeet potenssiin sata. Kuin lukisi painajaisversiota kirjasta Johdatus sosiaalipsykologiaan. Tutkimustyönsä ohella isä toimii poliisin apuna tittelillä “Nigger Whisperer”. Hänet kutsutaan paikalle, kun elämänhalunsa tai järkensä menettäneet on saatava alas katoilta ja monitasoristeysten kaiteilta. Ironista kyllä, isä kuolee lopulta itse poliisin luoteihin.

Ei ihme, että pojan identiteetti on vähän hakusessa. Isän kuolemaa seuraa myös kotikaupungin häviäminen. Dickens on lähinnä mustien ja latinojen asuttama ghetto, jonka olemassaolon moni haluaisi aktiivisesti unohtaa – niin aktiivisesti, että Dickens on pudotettu vaivihkaa kokonaan pois kartalta. Eniten tästä vääryydestä masentuu Selloutin paras ja ainoa ystävä, entinen Little Rascals -lapsitähti Hominy Jenkins. Dickensin kuuluisin asukas pelkää nyt vaipuvansa täysin unholaan ja reagoi erikoisella tavalla – pakottamalla ystävänsä ottamaan hänet orjakseen. Palauttaakseen kotikaupunkinsa kartalle ja auttaakseen ystäväänsä, Sellout päättää muistuttaa Dickensin asukkaita “vanhoista hyvistä ajoista”. Mutta miten toteuttaa rotuerottelua täysin värillisessä yhteisössä?

The Sellout on kuin jatkuvaa stand up -showta, vaikka minäkertoja väittääkin olevansa surkea koomikko. Juonellisesti romaani jää puolinaiseksi, esimerkiksi romaanin kehyksenä toimiva oikeusjuttu jää epämääräiseksi ja vaille selkeää ratkaisua. Henkilöhahmot sen sijaan ovat herkullisia. Päähenkilön entinen tyttöystävä ja ikuinen rakkauden kohde Marpessa ajaa paikallisbussia ja on naimisissa entisen rapmuusikon, nykyisen tv-sarjapoliisin kanssa. Mainio on myös arkkivihollinen Foy Cheshire, The Dum Dum Donut Intellectuals -klubin johtaja. Cheshire on noussut klubin johtoon Selloutin isän kuoltua ja ottaa kaiken kunnian edeltäjänsä saavutuksista. Hänen omaan tuotantoonsa kuuluu uudelleenkirjoitettuja ja polittisesti korrekteja klassikoita, kuten The Great Blacskby tai uusi versio Mark Twainin klassikosta, jossa n-sanan paikalle on vaihdettu “warrior” ja orja-sanan paikalle “dark-skinned volunteer”. Kirjan nimi on tietysti ytimekkäästi The Pejorative-Free Adventures and Intellectual and Spiritual Journeys of African-American Jim and His Young Protégé, White Brother Huckleberry Finn, as They Go in Search of the Lost Black Family Unit.

Romaani on ehkä kirjoitettu kieli poskessa, mutta lukukokemuksesta kirjoittaminen on tehtävä kieli keskellä suuta. Mietin, onko minun edes lupa valkoisena länsimaalaisena lukijana nauraa näille jutuille. Beatty käsittelee kirjassaan myös tätä kyseistä asiaa. Päähenkilö kertoo tilanteesta komediaklubilla, jossa musta koomikko saa kesken esityksensä raivokohtauksen yleisössä istuvalle ainoalle valkoiselle pariskunnalle, joka erehtyy nauramaan muiden mukana. “Do I look like I’m fucking joking with you? This shit ain’t for you. Understand? Now get the fuck out! This is our thing!”, koomikko huutaa ja ajaa pariskunnan ulos. Päähenkilö ei uskalla sanoa tilanteessa mitään, mutta jälkikäteen katuu hiljaisuuttaan ja toivoo, että olisi kysynyt mieheltä: “So what exactly is our thing?

Kirjan kieli ei ole helpoimmasta päästä. Beattyn polveilevat, runsaasti kulttuurisia viittauksia ja älyllistä jargonia vilisevät virkkeet saattavat paikoin uuvuttaa. Kirja on niin vahvasti sidottu (afro)amerikkalaiseen kulttuuriin, että väkisinkin jää osa merkityksistä ymmärtämättä. Toivottavasti romaani saadaan myös suomeksi. Kääntäjä saa kyllä taipua tämän kirjan kanssa melkoisille mutkille pystyäkseen välittämään kaikki kulttuuriset viitteet ja kielen ja huumorin tasot uskottavalla ja ymmärrettävällä tavalla. Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä kirjaa alkuperäiskielellä. Ei haittaa, vaikkei kaikkea ymmärrä. Tavallaan ymmärtämättömyys ja sen tunnustaminen kuuluu tämän kirjan henkeen.

Yhdysvallat-lukuhaaste:
Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8 – Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17 – Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin kirjan tyyliin ja teemaan sopivasti satiirisen rapin konkaria Afromania, jonka levyn The Good Times sijoitan haastekohtaan 16 – Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia. Kaikki musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Paul Beatty: The SelloutPaul Beatty: The Sellout
Farrar, Straus and Giroux 2015
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Rinkka ja nojatuoli


Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Omppu Martin/Readerwhydidimarryhim says:

    23/03/18 @ 09:55 

    Aloitin tätä joskus, mutta juuri tuo kieli osoittautui kompastuskiveksi ja tuntui, että en pääse kirjaan sisään, joten jätin tämän sitten suht nopeasti kesken, joka tietysti harmitti, kun tämä – kuten sun tekstikin osoittaa – on kuitenkin varsin kiinnostava teos.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      23/03/18 @ 10:44 

      Ymmärrän täysin, minullakin takkuili alkuun ja oli vaikea päästä kiinni rytmistä ja koko homman jujusta. Onneksi espanjaksi lukiessa on tullut sitkeyttä jatkaa, vaikka ei heti kaikki avaudukaan. Lukukokemus muuttui kyllä miellyttävämmäksi kun Beattyn tyyli tuli tutummaksi ja tarina pääsi vauhtiin. Toivottavasti tälle löytyisi joku huipputaitava kääntäjä ja kirja saataisiin myös suomeksi.

      Vastaa

Jätä vastaus.