Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Sanovat että ihminen on matkalla koko ajan. Minä en. Kun saisinkin työntää kynnet esiin ja puolustaa. Mutta täytyy pidättäytyä, kyristellä, suojata pentua ulkomaailmalta kaltereiden sisällä rauhallisena ja sopuisana ja valokuvauksellisena.

Joulu valuu ikkunaruutuihin, pimeä nakertaa sisuksiinsa niin kuin se nakersi asuessani Bjørnin ahtaassa asunnossa. En osannut kutsua sitä kodiksi. Sanoin aina ”mennäänkö talollesi” tai muuta vastaavaa. Turvakotikin on kodimpi kuin miehen surkea läävä. Käymme viettämään aattopäivää Elviiran kotona, mutta palaamme juhlistamaan aattoiltaa turvakodille. Siellä on kuin onkin juhlallista. Ja muuta seuraa. Lisäksi on komea tekokuusi, kynttilöitä, kasa lahjoituksin saatuja paketteja. Markus saa lautapelin, minä urheilutakin, Markus välikausirukkaset, minä suklaata. Lapset leikkivät, äidit vitsailevat tai istuvat hiljaa, ja tuska ja kaipuu, unohtamisen yrittäminen ja muistaminen somistavat kasvoja. Katson kaikkea kuin ikkunan takaa, irrallani itsestä. Kärpäsenä katossa. Jouluvalaistuksessa heidän kärsimyksensä on omituisen lumoavaa.

On uusia ruhjottuja ja vakavailmeisiä kasvoja, on vanhoja tuttuja.

Otan salaa kuvan. En tiedä, onko kyseessä otos huonosta muistosta vai hetkestä, jonka voi joskus vielä ihan hyvillä mielin muistaa. Tämä on kolmas jouluni Norjassa. Emme ehtineet tuntea kauaa, kunnes olin yhtäkkiä raskaana. Jouluisin Bjørn oli ihana ja huomaavainen. Eläytyi lastensa joulumieleen, hyväksyi minut ja tapani. Maisteli ja kehui laatikoita, joita valmistin. Vaikka olenkin eilisen jäljiltä näreissäni, tekee mieli lähettää hänelle hyvän joulun toivotus. Ehkä saisin takaisin jotakin ystävällistä. Vilkaisen ympärilleni. Naisten hahmot saavat minut järkiini.

– Maaria Päivinen: Lastani et vie

Maaria Päivisen Lastani et vie on romaani, joka ei vain kuvaa tunnetta eksymisestä järjestelmän rattaisiin, vaan suorastaan elää sen todeksi. Kirja pohjautuu Päivisen omiin kokemuksiin kansainvälisestä huoltokiistasta, jota hän kävi läpi Islannissa ja jonka aiheuttamia velkoja hän edelleen maksaa. Romaanissa tapahtumat on siirretty Norjaan, mutta tunnetasolla tämä on selvästi läpieletty kertomus. Ei tarvitse tietää mitään taustasta ymmärtääkseen, että kirjoittaja on kokenut sen, mistä kirjoittaa. Tunteet ovat vereslihaisia ja tilanteet liian aitoja ollakseen vain kuviteltuja.

Päähenkilö Mia muuttaa lapsensa kanssa Norjasta Suomeen, mutta lapsen norjalainen isä ei suostukaan antamaan kirjallista lupaa muuttoon. Se käynnistää vuosia kestävän kansainvälisen huoltokiistan, jossa Miaa syytetään lapsikaappauksesta. Postilaatikkoon alkaa tipahdella viranomaiskirjeitä, kutsuja oikeuteen, virallisia muistutuksia. Elämä muuttuu odottamiseksi – oikeuden päätöksiä, uusia syytöksiä, hengähdystaukoja, jotka eivät koskaan saavu. Mia yrittää samalla jatkaa tavallista elämää: kasvattaa lasta, tehdä tutkimustyötään, selvitä arjesta. Mutta arki alkaa rakentua epävarmuuden varaan, ja vähitellen kaikki rakentuu pelon ympärille.

Oikeusprosessin hitaan etenemisen vuoksi Mia joutuu viettämään poikansa kanssa kuukausia bergeniläisessä turvakodissa. Aluksi hän ei tunne kuuluvansa sinne. Muiden naisten tarinat ovat raakoja ja konkreettisia – heitä on hakattu, uhkailtu, pahempaa. Mia alkaa epäillä omaa oikeutustaan olla siellä. Mutta onhan häntäkin lyöty, toisin. Sanoilla, viranomaisprosesseilla, kontrollilla. Kirja tuo vaikuttavasti esiin henkisen väkivallan vähemmän näkyvät, mutta yhtä musertavat ja pitkäkestoiset jäljet. Se saa lukijan ymmärtämään, miten vaikeaa on puolustautua sellaista vastaan, jota ei voi näyttää toteen. Kun on vain sana sanaa vastaan ja vastapuolella kostofantasioista virtaa saava manipuloija.

Romaanin kieli on suoraa ja mutkatonta, mutta ei kylmää. Se antaa tilaa, kun on tarve hengittää, ja puristaa rintakehää, kun ahdistus kasvaa. Paikoitellen kerronta kohoaa runollisempiin sfääreihin, ja mukana on myös Mian kirjoittamia kirjeitä tai päiväkirjamaisia merkintöjä lapselleen. Ne ovat jollain tapaa outoja, eivät sellaisia kuin kirjoitettaisiin pienelle lapselle. Ehkä ne onkin kirjoitettu aikuisuutta varten, ajalle, jolloin lapsi voi ymmärtää, mitä hänen lapsuudessaan tapahtui. Eräässä kirjeessä oveen koputetaan, ja Mia pohtii, kuka siellä mahtaa olla. Hän kirjoittaa, että menee kohta avaamaan. Jokin siinä huvittaa – ei kai kukaan jatka kirjoittamista, kun oveen koputetaan? Mutta ehkä se on juuri sitä: yritystä hallita kaoottista tilannetta, luoda järjestystä edes paperille, viivyttää väistämätöntä.

Lastani et vie ei ole pelkästään henkilökohtainen tilitys, vaan tarkkanäköinen yhteiskunnallinen romaani. Se osoittaa, miten helposti järjestelmä asettuu epäilemään naista, joka haluaa suojella lastaan. Miten vaikeaa on todistaa väkivaltaa, joka ei jätä mustelmia. Ja miten helposti oikeus kääntyy kontrolliksi. Lastani et vie ei ole helppo kirja, mutta se ei myöskään ole turhan raskas. Se on rehellinen, kirkas ja paikoin lohduttavakin. Se saa ajattelemaan: kuinka ohut onkaan se raja, joka erottaa rakkauden rikoksesta – ainakin silloin, kun sen mittaa viranomaisten silmin. Lohdullisinta tässä kirjassa on se, että Mia ei ole yksin. Turvakodin naiset, oikeusprosessissa auttavat juristit ja muutama hyvä ystävä muodostavat Mian ympärille suojaavan muurin – konkreettisen ja henkisen. Ilman sellaista turvaverkkoa tuollaisesta myllytyksestä olisi mahdotonta selviytyä ehjin nahoin.

Maaria Päivinen:
Lastani et vie
Aula & Co 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Andrev Walden: Miehenpuolet

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija

Roisín O’Donnell: Nesting

Elina Airio: Hekuma

Satu Rämö: Jakob

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Anja Portin: Muistokirjoitus

Seuraa Kirjaluotsia

#naistenviikko2025 avioero huoltokiista lapsikaappaussyyte Lastani et vie Maaria Päivinen