Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

En edes tiedä, kuinka varhain opin kontrolloimaan itseäni, piiloutumaan ja piilottamaan jokaisen aidon reaktioni. Äiti ei pystynyt suojelemaan minua, isältä, päinvastoin, lastensa sijasta hän valitsi isän liittolaisekseen, ja lopulta painuin niin syvälle, että jouduin itseltänikin kadoksiin.
Pitkään kuitenkin ajattelin, että olimme onnellinen perhe. Perusydinperhe, äiti, isä ja kolme tytärtä.
Tai jos nyt aivan rehellisiä ollaan, ajattelin että me lapset olimme onnellisia.
Jo lapsena pidin vanhempiani onnettomina. Silloin ajattelin, että he olivat onnettomia koska tekivät niin paljon töitä. Nuorena aikuisena käänsin syy-seuraussuhteet toisinpäin ja päättelin, että he tekivät niin paljon töitä koska olivat onnettomia.
Nykyään ajattelin, että heidän oli pakko pitää itsensä kiireisinä. Kaikki olisi romahtanut, jos he olisivat käsittäneet oman tilansa ja historiansa, ja sehän oli luvatonta että jokin olisi romahtanut.

– Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija

Luin Anna-Liisa Ahokummun Kosmisen tanssijan heti Soili Pohjalaisen Perätilassa-romaanin jälkeen. Nämä kaksi romaania käyvät tahtomattaankin dialogia keskenään: molemmat pureutuvat äitiyteen, sukuperintöihin ja siihen, miten meistä tulee sellaisia vanhempia kuin tulemme – tai sellaisia, joiksi emme haluaisi tulla. Mutta siinä missä Pohjalainen sirottelee tarinaansa huumoria ja itseironiaa kuin kevätsadetta, Ahokummun teksti kulkee harmaamman taivaan alla, syvissä vesissä, eikä ujostele osoittaa suuntaa psykoanalyysin kellareihin.

Kosminen tanssija asettuu luontevasti osaksi viime vuosien kotimaisen kirjallisuuden traumaproosan virtausta, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Susanna Hastin Ruumis/huoneet ja Ida Rauman Hävitys. Näihin myös Ahokumpu itse viittaa kirjassaan. Siinä missä Hast ja Rauma käsittelevät seksuaalista väkivaltaa ja kouluväkivallan vaikutuksia kehollisesti ja rakenteita ravistellen, Ahokumpu tarkentaa katseensa perheeseen ja kasvuympäristöön: siihen näkymättömään väkivaltaan, joka kumpuaa rakkaudettomuudesta, mitätöinnistä ja tunnekylmyydestä. Kaikkia näitä teoksia yhdistää halu puhua vaietuista, tehdä näkyväksi sellainen kipu, joka ei aina näytä kivulta.

Ahokummun romaani on tunnustuksellinen, monikerroksinen ja tiheä kudelma. Se alkaa koronakävelyiden tuomista muistoista, kolmannen lapsen haaveesta ja halusta kirjoittaa romaani Sigmund Freudin ja Sándor Ferenczin suhteesta. Tästä lähtee liikkeelle matka, joka ei enää pysähdy teoriakirjallisuuden äärelle, vaan puskee läpi oman suvun tarinoihin, lapsuuden vaurioihin ja siihen, millaista on kasvaa ilman emotionaalista turvaa. Traumaa ei ole paketoitu yhteen tapahtumaan, vaan se tihkuu arjesta: ilmeistä, äänensävyistä, laiminlyönneistä. Se tekee siitä samanaikaisesti tunnistettavaa ja vaikeasti käsitettävää – ja juuri siksi romaani tuntuu tärkeältä.

Pidin erityisesti siitä, miten Ahokumpu tuo Freudin ja hänen oppilaansa Sándor Ferenczin välisen valtakamppailun osaksi omaa kerrontaansa. Freudista rakentuu paitsi psykoanalyysin patriarkka, myös eräänlainen isähahmo, joka manipuloi, määrää ja sysää sivuun. Ferenczi taas näyttäytyy inhimillisempänä – hänelle potilaan toipuminen ei tapahdu kylmässä analyysissa vaan rakkaudellisessa turvassa. Näiden kahden välille piirtyy jännite, joka kaikuu myös kertojan suhteessa omiin vanhempiin, omaan äitiyteen, omaan sisimpään. Alice Millerin, Donald Kalschedin ja monien muiden psykologien ja filosofien ääniä kuullaan, mutta niiden läpi suodattuu aina yksi kokemus: lapsi, joka ei saanut sitä, mitä olisi tarvinnut.

En voinut olla ajattelematta Perätilassa-romaanin kertojaa, joka nuorena ajatteli, ettei voi koskaan olla kirjailija, koska ei ole kokenut riittävästi traumaa. Hän oli elänyt onnellisen lapsuuden, eikä sillä ollut romaanin rakennusaineiksi tarjottavaa. Ahokummun kirjailijuus taas näyttäytyy vastakkaisena: se on syntynyt juuri traumasta, siitä että pitää selvittää, ymmärtää, jäsentää. Näiden kahden erilaisen reitin rinnastaminen ei kuitenkaan johda kilpailuun, vaan muistutukseen – kirjallisuutta voi syntyä monista lähtökohdista. Molemmat kirjoittavat verevästi, tarkasti ja tavalla, joka jää ihon alle. Toinen naurattaa ja itkettää vuorotellen, toinen painaa mielen pysähdyksiin – ja hyvä niin.

Kosminen tanssija on kirjan nimenä hämmentävä ja kiehtova. Se tulee Nietzschen ajatuksesta ihmisestä, joka ei sitoudu pysyvästi yhteen ajatukseen tai elämäntapaan, vaan on jatkuvasti liikkeessä, etsien ja kokeillen. Se kuvaa hyvin tätä romaania ja sen kertojaa, joka käy läpi oman historiansa vaiheita, ei suoraviivaisesti vaan hypähdellen, kokeillen ja välillä eksyen. Sankarin matkan arkkityyppi kulkee mukana: lähdetään, kohdataan haasteet, palataan muuttuneena. Mutta tässä sankarin viitta on painava, se on ommeltu traumoista ja hiljaisuuden kerroksista. Lopulta kysymys kuuluu: voiko kipu jalostaa? Voiko siitä kasvaa jotain, joka ei pelkästään satuta vaan myös valaisee?

Romaanina Kosminen tanssija ei ole helppo. Kerronta on paikoin teoreettista, jopa esseemäistä, ja sen lukeminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Mutta se palkitsee. Ahokumpu ei selittele eikä siloittele, vaan asettaa lukijan keskelle kokemusta, jossa kirjallisuus on sekä peili että työväline. Tämä ei ole tarina, jonka ottaa yöksi yöpöydälle rentouttaakseen mieltä. Tämä on tarina, joka jää pyörimään ajatuksiin pitkään – ja ehkä juuri siksi se on niin arvokas.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23 – Pidät kirjan nimestä.

Anna-Liisa Ahokumpu:
Kosminen tanssija
Gummerus 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Olga Ravn: Minun työni

Helmi Kekkonen: LIV!

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

Aija Salovaara: Ihan pieniä lintuja

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Seuraa Kirjaluotsia

Anna-Liisa Ahokumpu helmet2025 Kosminen tanssija psykoanalyysi Sándor Ferenczi Sigmund Freud trauma