Näin Mustan Saaran jo ensi-illassa keskiviikkona 12.9., mutta halusin odottaa juttuni kanssa hetken, sillä karnevalistinen näytelmä vaati mielestäni syvällisempää perehtymistä aiheeseen. Halusin nimittäin lukea heti perään Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen tänä syksynä ilmestyneen kirjan Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina, joka niin olennaisesti pyörii näytelmän teemojen ympärillä. Idean yhteispostaukseen sain Bloggariklubilla Kansallisteatterissa 31.8., jolloin saimme saman illan aikana kuulla muusikko Jussi Tuurnan ja näyttelijä Tiina Weckströmin kuulumisia Mustan Saaran tekoprosessista sekä Kimmo Oksasen vaikuttavaa tarinaa Ohikuljetut-kirjan synnystä. Näytelmä ja kirja muodostivatkin yhdessä kokonaisuuden, joka sai monella tapaa ajatukset liikkeelle. Erityismaininta Kansallisteatterin tietopitoisesta käsiohjelmasta, josta löytyy mm. toimittaja Heikki Aittokosken kirjoitus oikeistopopulismista ja Jani Saxellin kirjoitus romaneista.

Pirkko Saision kirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin ohjaama Musta Saara on kunnianhimoinen musiikkinäytelmä Euroopasta, jossa oikeistopopulismi valtaa alaa ja syrjässä olevat sysitään entistäkin ahtaammalle. Euroopan Unioni on luvannut asuntoja Transilvanian romaneille, mutta rahoilla saadaan yksi sikala purettua ja siihen projekti jääkin. Romanit lähtevät Camarguen suistoon hakemaan opastusta Mustalta Saaralta, suojeluspyhimykseltään. Matkalla vastaan tulee muureja ja husaareita. Samaan aikaan Pariisissa Kansallispuolueen johtajan paikasta kamppailevat isä ja tytär, Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue). Kun pakolaisvene haaksirikkoutuu Camarguen suolle, jokainen näkee sen omanlaisenaan enteenä.

Mahdolliset väitteet kulttuurisesta omimisesta käsitellään heti alkuun, kun näyttelijät astuvat ulos rooleistaan ja pohtivat ääneen, voiko tällaista esittää. Olisiko Saisio tullut varovaiseksi lukuisten somekohujensa jälkeen. Näytelmää eteenpäin sysivä kolmikko – Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström – solahtavat sujuvasti roolista toiseen ja välillä takaisin omaksi itsekseen. “Menehän Juha siitä, tässä alkaa seuraava kohtaus.” Tällainen metataso oli ihan hauska lisä, mutta jäin miettimään oliko tässäkin taustalla tietynlainen varovaisuus. Ikään kuin muistutetaan yleisölle, että tässä on tällainen fiktiivinen näytelmä menossa, älkää ottako liian tosissanne.

Kansallisteatteri: Musta Saara. Kuva: Tuomo Manninen.Erkki Saarela tanssivana karhuna. Kuva: Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

Upeita näyttelijäsuorituksia esityksessä riittää. Juha Muje väsähtäneenä populistina ja Katariina Kaitue tämän opportunistisena tyttärenä vetävät roolinsa nappiin. Timo Tuominen kreivi Draculana saa karismallaan koko yleisön pidättämään hengitystä. Erkki Saarela taas hauskuuttaa tanssimiseen kyllästyneenä tanssivana karhuna, jonka isoisoisoisoisäkin oli jo tanssimiseen kyllästynyt tanssiva karhu. Karhun mukana kulkeva Pitkä Laiha Sika (Juha Karvinen) sen sijaan saa odottamattomia voimia kurkistaessaan kreivi Draculan peiliin ja huomatessaan olevansa niin täysin vailla persoonaa, että voisi vaikka syrjäyttää Kansallispuolueen johtohahmon. Minä olen sinä!, kirvespäinen sika toistelee ja antaa ymmärtää, että jokaisen yleisössä pitäisi tunnustella sisällään asuvaa sikaa.

Yli kolmetuntinen näytelmä olisi mielestäni kaivannut tiivistämistä, varsinkin toinen näytös meni turhaksi toistoksi ja pyörryttäväksi lavan pyörittämiseksi. Näytelmän sydän on Jussi Tuurnan säveltämä musiikki, jota ilman esitys olisi jäänyt ilman sielua. Muusikoiden vahva läsnäolo lavalla ja näyttelijöiden upeat tulkinnat tekivät esityksestä elämyksen. Etenkin Janne Marja-aho Mirceana lauloi suoraan sydämeen. Timo Tuominen oli myös vahvana laulajana elementissään omalaatuisena kreivi Draculana. Sinikka Sokan esittämä loppulaulu kosketti kauneudellaan, mutta jätti myös uneliaan tunteen kolmen tunnin pauhun jälkeen.

MUSTA SAARA
Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 12.9.2018

OHJAUS Laura Jäntti
MUSIIKKI Jussi Tuurna
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone
VALOSUUNNITTELU Morten Reinan
ÄÄNISUUNNITTELU Jussi Matikainen
SALIÄÄNISUUNNITTELU Sakari Kiiski
KOREOGRAFIA Janne Marja-aho
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Helena Vierikko

ROOLEISSA
Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila (NäTy), Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström

MUUSIKOT
Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula

Näin esityksen Kansallisteatterin Bloggariklubin vieraana. Kiitos elämyksellisestä illasta!

Joskus kun äidille on huudettu, he ovat joutuneet keräämään tavaransa ja siirtymään toiseen paikkaan. Se on Mihaelasta ihan tavallista. Niin heille aina joskus käy. Poliisi tulee ja käskee poistumaan. On etsittävä uusi paikka, äiti sanoo. Mutta usein he tekevät vain pienen lenkin, ja kun vihainen ihminen tai poliisi on lähtenyt, he palaavat istumaan samaan paikkaan. Mihaela miettii, miksi jotkut ihmiset ovat vihaisia ja huutavat. Eiväthän he tee mitään pahaa. Äiti vain tarvitsee rahaa, ja joskus ohikulkijat antavat sitä. Useimmat eivät anna, kulkevat vain ohi eivätkä katsahdakaan heihin. Useimmat heistä hän näkee joka päivä. Useimmat heistä eivät näe Angela Vargaa ja Mihaelaa koskaan – tai eivät ainakaan katso heitä.

Ohikuljetut on tärkeä kirja, josta ei kannata kävellä ohi. Kymmenen vuoden ajan toimittaja-kirjailija Oksanen ja valokuvaaja Piiroinen ovat seuranneet yhden Suomessa kohtaamansa romanialaisperheen ja heidän sukujensa elämää. Romanikerjäläisasia on monimutkainen soppa, johon ei yksinkertaisia ratkaisuja ole olemassa. Ohikuljetut on siinä mielessä vahvasti journalistinen kirja, että asioita pyritään lähestymään mahdollisimman objektiivisesti eri näkökulmia valaisten. Toisaalta kirja taas poikkeaa monella tapaa journalistisesta tekstistä ja muistuttaa monin paikoin kaunokirjallista kerrontaa. Oksanen kertoi tahallaan häivyttäneensä kirjasta itsensä ja kuvaajan, sillä he halusivat antaa äänen romaneille, jotka aina jäävät keskusteluista syrjään. Oksasen esittelyn mukaan kirjan varsinainen päähenkilö on Mihaela Stoica, joka synnytti esikoisensa Suomessa samana päivänä kun täytti 17 vuotta ja juuri kun viranomaiset olivat avustamassa häntä takaisin Romaniaan. Oksanen ja Piiroinen sattuivat olemaan paikalla Asematunnelissa, kun Mihaelan lapsivedet menivät ja legendaarinen lehtikuva Mihaelasta ambulanssin kyydissä oli lähtölaukaus myös kirjan syntyyn. Mihaelan ja hänen puolisonsa sukuja seurataan kymmenen vuoden ajan Suomessa, Romaniassa ja vähän muuallakin.

Kuten Oksanen kirjoittaa, ennakkoluulot ja stereotypiat istuvat tiukassa. Moni tuntuu ajattelevan, että romanikerjäläisille annettu raha menee rikollisille, eikä sille poloiselle, joka pakkasta uhmaten istuu polvillaan kadunkulmassa kahvikuppiaan kilistellen. Nämä väitteet on moneen kertaan kumottu ja vääriksi todistettu, mutta varsinkin somen aikakaudella huhumyllyjä ja tahallista lietsontaa on vaikea pysäyttää. Onhan erityisen vastenmielinen ajatus, että meidän yhteisessä Euroopassamme on maa, ja vielä EU:iin kuuluva maa, jossa on sellaista köyhyyttä ja vähäosaisuutta, jota emme kuvitelleet enää Euroopasta löytyvän.

Kirjan luettuani ja asiaa monelta kantilta pohdittuani, en edelleenkään tiedä onko parempi antaa rahaa vai olla antamatta. Pahennanko pitkässä juoksussa romanien tilannetta ja tuenko syrjivää järjestelmää antamalla rahaa? Mitä muuta voisin tehdä heitä auttaakseni? Joskus olen antanut rahan sijasta jotain syötävää tai juotavaa, mutta kirjan luettuani ymmärrän, ettei se lämmitä kotona Romaniassa odottavien lasten, vanhusten ja muiden sukulaisten vatsaa. Moni romanikerjäläinen lähettää rahaa kotiin, sillä kerjäämällä ulkomailla he voivat ansaita kymmenen kertaa enemmän kuin he saavat avustuksina kotona. Lapsia perheissä on usein monta, mikä johtuu monesta asiasta: lapsirakkaudesta, siitä että romanikulttuurissa mennään aikaisin naimisiin, ehkäisyn ja ehkäisyneuvonnan puutteesta sekä lapsilisien tuomasta taloudellisesta lisäturvasta.

Heidi Piiroisen kuvat ovat upeita ja ne on selvästi haluttu kirjassa isoon rooliin. Kuvat on painettu koko aukeaman kokoisina mikä ei loppujen lopuksi tee niille oikeutta. Varsinkin jos kuvattava henkilö on keskellä kuvaa, kasvot jäävät ikävästi piiloon kirjan taitteeseen ja näkyvät vääristyneinä. Taittoratkaisu harmittaa kuvaajan ja kuvattujen puolesta. Kuvia ja tekstiä on sivumäärällisesti yhteensä 480-sivuisessa teoksessa suunnilleen yhtä paljon. Odotin, että kerjäläisten elämää ja erityisesti Mihaelan vaiheita Suomessa olisi kuvattu enemmän, mutta valtaosa kirjasta keskittyy Romaniaan ja ruotii ongelmien syntylähteitä ja etnisten romanien tilannetta siellä. Vuosiluvut on selkeästi merkitty lukuihin, mutta epäkronologisuus teki lukemisen paikoin sekavaksi. Kirjassa myös toistetaan samoja asioita moneen kertaan. Tulee tunne kuin kirjoittaja epäilisi, että nämä asiat ja ihmiset ovat niin ohikuljettuja ja ohikatsottuja, että lukija ei huomaa ja ymmärrä yhdellä sanomisella. Minä ainakin huomasin ja ymmärsin.

Meidän kotikulmilla näen usein romanitytön, joka myy aina samassa kadunkulmassa Iso Numero -lehteä. Olen kiinnittänyt huomiota hänen iloiseen olemukseensa ja pannut merkille, että moni pysähtyy juttelemaan hänen kanssaan. Ostin häneltä ohikulkiessani lehden ja innosta hihkuen hän osoitti lehdessä olevaa kuvaa ja sitten itseään. Siellä oli juttu juuri hänestä! Lehden kautta tutustuin Angliaan, alle 20-vuotiaaseen nuoreen naiseen, joka on Suomessa miehensä ja appivanhempiensa kanssa. Romanikulttuuriin perinteiden mukaan hänen perheensä osti hänet vaimoksi pojalleen. Anglia ei ole käynyt kouluja eikä osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän haaveilee talon rakentamisesta Romaniaan ja siitä että saisi vielä joskus lapsen. Hän oli huolissaan oliko selkäni takana ujona piilottelevalla pojallani kylmä. Toivon, että hänen tulevat lapsensa syntyisivät tasa-arvoisempaan maailmaan ja saisivat mahdollisuuden koulutukseen ja hyvään elämään. Ohi en enää kulje hymyilemättä.

Kimmo Oksanen, Heidi Piiroinen: OhikuljetutKimmo Oksanen, Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina
WSOY 2018
Kirja saatu kustantajalta

Muissa blogeissa:
Kirjarouvan elämää

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Leena Laurila says:

    28/09/18 @ 12:27 

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Musta Saara muistuttaa kokemuksesi perusteella aika paljon Saision edellistä, Slavaa, hyvässä ja pahassa. Ei oikeastaan muuta viimeksimainittua kuin liiallinen pituus ja siis toistoa toisella puoliskolla.
    Mietin tuota alun kulttuurisen omimisen teemaa, jota kuvaat somekohun jälkeiseksi varovaisuudeksi. Voisiko sitä myös ajatella ironiseksi kommentiksi siitä aiheesta, näyttelijän, teatterin, kirjailijan kannalta – eikä varovaisuudeksi?

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      28/09/18 @ 19:44 

      Minä en ole nähnyt trilogian edellisiä osia, Homoa tai Slavaa. Olisi kyllä kiinnostavaa tarkastella trilogiaa kokonaisuutena.
      Ihan varmasti onkin ironista kommentointia, joka ehkä kumpuaa mm. niistä kolhuista, joita Saisio on saanut somessa. Monessa haastattelussa hän on kertonut tulleensa varovaisemmaksi kaiken ryöpytyksen jälkeen. Siksi minulle tuli varovaisuus mieleen noista esityksen oikeutusta pohtivista repliikeistä.

      Vastaa