Helsingin Kirjamessut on saatu tältä vuodelta pakettiin. Tänä vuonna osallistuin messuille kolmena päivänä paikan päällä ja sunnuntain seurasin ohjelmaa verkossa kotoa käsin. Jo torstaina tuntui, että väkeä riitti, vaikka se onkin messujen rauhallisin päivä. Lauantaina liikkuminen messuilla olikin jo hankalampaa ja suosituimmissa keskusteluissa istumapaikoista sai taistella. Virallisen tiedotteen mukaan messuilla vieraili neljän päivän aikana yli 88 000 kävijää ja Helsingin Kirjamessut nousi kävijämäärältään Pohjoismaiden kirjallisuustapahtumien ykköseksi Göteborgin kirjamessujen ohi. Myös kustantajat kehuivat kilpaa omia myyntiennätyksiään, joten näiden messujen perusteella kirjallisuus voi Suomessa erittäin hyvin. Messujen virallinen teema eli valta nousi esiin muissakin kuin varsinaisissa teemakeskusteluissa. Seuraa oma perinteinen messuraporttini, jossa tarkastelen nähtyä ja kuultua valtateeman kautta.

Messujen virallisena teemana valta

Messujen päälavalla eli Senaatintorilla oli joka päivä klo 12 valtaan liittyvä keskustelu, jonka järjestäjänä toimi Helsingin Sanomat. Nuo keskustelut löytyvät vielä tallenteina sekä Hesarin sivuilta että messujen sivuilta lipun ostaneille. Olin paikan päällä kuuntelemassa tuota keskustelua torstaina, perjantaina ja lauantaina. Valtaa ja kirjallisuutta käsiteltiin niissä eri puolilta. Torstaina otsikkona oli Keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa? ja keskustelemassa olivat Laura Lindstedt, Maimouna-Matikainen-Soreau, Téri Zambrano ja Pajtim Statovci. Messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield luotsasi keskustelua, jonka pääpaino oli vähemmistönäkökulmissa. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä siitä, että suomalaisen kirjallisuuden kenttä on viime vuosina moniäänistynyt, mutta tehtävää on vielä paljon. Usein vähemmistökirjallisuus näyttäytyy trauman ja kärsimyksen kautta ja keskustelijat toivoivat myös muunlaisten tarinoiden pääsevän esiin. Keskustelussa myös todettiin, että kustantajilla on paljon valtaa siinä, ketkä pääsevät omia tarinoitaan kertomaan. Kustantamoiden toivottiin myös rekrytoivan rohkeammin eritaustaisia ihmisiä noita päätöksiä tekemään.

Perjantain valtakeskustelussa oltiinkin vallan kahvan toisessa päässä, kun lavalle saatiin kaikki tähän asti varmistetut presidenttiehdokkaat. Ville Blåfieldin ja Salla Vuorikosken vetämässä keskustelussa presidenttiehdokkaat esittelivät etukäteen valitsemansa kaksi kirjaa. Ensimmäisellä kierroksella käytiin läpi kirjat, jotka ehdokkaiden mielestä kertovat jotain kiinnostavaa vallasta. Toiseksi kirjaksi he olivat saaneet valita teoksen, joka on jollain tapaa muuttanut heidän ajatteluaan. Ehdokkaat vetivät paikalle valtavan yleisön ja itsekin sain seisoskella niin kaukana lavasta, ettei kuvista saa oikein mitään selvää. Ehkä noita zoomailemalla saa käsityksen kirjoista, joita ehdokkaat olivat valinneet. Kuvista puuttuvat Mika Aaltolan valinnat ja Jussi Halla-Aho oli kuulemma kaikkien aikaa säästääkseen valinnut molempiin saman kirjan eli George Orwellin Vuonna 1984. Arvaatko lopuista, kenen valintoja ne olivat? Kannattaa katsoa tämä keskustelu tallenteena, jos haluat pohtia, mitä nämä kirjavalinnat kertovat ehdokkaista ja heidän suhteestaan valtaan.

Lauantaina Senaatintori-lavan valtakeskustelussa ääneen pääsivät kustantajat, kirjailijat ja kriitikot. Salla Vuorikosken vetämässä keskustelussa omia ajatuksiaan vallasta kirjallisuudessa jakoivat Saara Turunen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytönen ja Vesa Rantama. Sujuvasti soljuneessa keskustelussa puhuttiin esimerkiksi murskakritiikistä, kirjailijoiden tuloista ja kirjallisuuden uusista muodoista. Siitä oltiin samaa mieltä, että kirjailijalla on valta päättää, mistä kirjoittaa ja sitä kautta tuoda esiin tärkeinä pitämiään asioita. Helsingin Sanomien järjestämässä keskustelussa nostettiin esiin myös Hesarin vahva valta-asema kirjallisuuskritiikissä. Vuorikoski kysyi kirjailijoilta, kumman he valitsisivat: murskakritiikin vai Hesarin täyden hiljaisuuden. Vaikka yleisesti todettiin, että murskakritiikillä voi olla positiivisiakin vaikutuksia kirjan saamaan näkyvyyteen, ainakin Saara Turunen valitsisi omiin kokemuksiin pohjautuen mieluummin hiljaisuuden. Ville Hytönen totesi saaneensa Vesa Rantamalta aikoinaan murskakritiikin, mutta ihan asiallisesti miehet samalle lavalle mahtuivat keskustelemaan. Kuuluu ammattiin, totesi Hytönen. Vesa Rantama toi esille kiinnostavan asian kirjallisuuskritiikin asemasta toimituksissa. Kriitikot tekevät työtään usein niin itsenäisestä ja hegemonisesta asemasta, ettei heidän tekstejään samalla tavalla editoida ja tarkisteta toimituksissa. Siksi niihin saattaa myös jäädä harmillisia virheitä, kuten Vilja-Tuulia Huotarisen antamassa esimerkissä vääriä nimiä.

Kirjailijan valta ja vastuu autofiktiossa, biofiktiossa ja elämäkerroissa

Vallasta puhuttiin myös perjantaina Töölö-lavalla useammassa keskustelussa. Autofiktio ja biofiktio ovat genreinä kiinnostavia myös vallankäytön näkökulmasta. Molempia lukiessa usein turhauttaa, kun ei tiedä, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Samalla tuo epätietoisuus on osa niiden viehätystä. Salla Pulli haastatteli Joonatan Tolaa tämän romaanista Hullut ihanat linnut, joka jatkaa Tolan omaelämäkerrallista sarjaa. Tässä haastattelussa tuli jännällä tavalla esiin juurikin tuo autofiktioon kuuluva epätietoisuus. Tuntui, että Tola olisi ehkä suoremmin halunnut puhua kirjan tosipohjaisuudesta, kun taas kirjan kustannustoimittajana työskennellyt Pulli puhui siitä itsepintaisesti fiktion kautta. Pulli kysyi esimerkiksi miten Tola oli onnistunut luomaan päähenkilölle niin kiinnostavan tavan puhua ja Tola lopulta totesi, että se oli hänen oma puhetapansa silloin, kun hän oli lapsi.

Fiktion ja faktan suhteesta puhuttiin selvemmin seuraavassa keskustelussa, jossa oli esillä kaksi historiallista romaania: Anu Vähäahon Ouluun sijoittuva esikoisromaani En voi sua unhoittaa poies ja Vappu Kannaksen biofiktio Kimalaisten kirja, joka kertoo Emily Dickinsonista ja tämän lähipiiristä. Kustantamo S&S:n Johanna Forss haastatteli. Historiallisten romaanien kirjoittajat ovat tietysti tarkkoja siitä, että ajankuva välittyy lukijalle mahdollisimman elävästi ja uskottavasti. Molemmat kirjailijat nostivatkin taustatyön ja yksityiskohtien metsästämisen kirjoitusprosessin työläimmäksi vaiheeksi. Vappu Kannas halusi kunnioittaa rekluusina elänyttä Emily Dickinsonia jättämällä kirjasta pois hänen oman kertojaäänensä. Koska hänestä tiedetään niin vähän, Kannas ei halunnut biofiktiolla väittää tietävänsä millainen Emily Dickinson oli. Dickinson piirtyy esiin hänen läheistensä näkökulmien kautta.

Biofiktion ja elämäkerran erot olivat kiinnostavasti esillä heti perään samalla lavalla, kun Lotta Sonninen haastatteli Annikki Kariniemestä elämäkerran kirjoittanutta Outi Hytöstä. Kairojen kosmopoliitti – Annikki Kariniemen elämä ja teot on upea elämäkerta kirjailijasta, josta moni on luonut ensimmäisen mielikuvan muutama vuosi sitten Rosa Liksomin vaikuttavan Everstinna-romaanin kautta. Niin myös minä. Luettuani Hytösen monipuolisen elämäkerran, tajusin miten vääristynyt kuva se oli. Hytönen kertoi haastattelussa, että oli joutunut todella tekemään töitä, että pääsi irti romaanin kautta muodostuneesta mielikuvasta, sillä hänen tutkimuksistaan piirtyi esiin täysin erilainen Annikki. Esimerkiksi Annikki Kariniemen natsisympatioille hän ei löytänyt tutkimuksesta riittävää tukea. Liksomin kirjassa minäkertoja myös puhuu vahvasti tornionjokilaakson murretta, mutta oikeasti Kariniemi ei sitä puhunut, sillä hän oli kotoisin Rovaniemeltä. Biofiktio on kiehtova genre, mutta autofiktion tapaan siitä haastava, että kirjailijalla on kaikki valta sekoittaa faktaa ja fiktiota haluamallaan tavalla, eikä lukijalla ole mahdollisuutta tarkistaa, mikä on totta ja mikä ei. Jos biofiktio on ensimmäinen ja ainoa lähde käsiteltävään henkilöön, mielikuva henkilöstä saattaa muotoutua sen pohjalta virheelliseksi. Elämäkerran kirjoittajalla taas on vastuu ja velvollisuus perustaa kertomansa faktoihin ja kertoa tarkasti käyttämänsä lähteet.

Oliko sattumaa vai ohjelman tekijöiden nerokas juoni, mutta seuraavaksi lavalle saatiin Rosa Liksom. En tiedä oliko hän ollut kuuntelemassa edellistä puheenvuoroa, mutta hän ei ainakaan viitannut siihen millään tavalla. Olin mielenkiinnolla odottanut jotain vastinetta Hytösen esiin tuomiin teemoihin. Liksom ei ollut toki puhumassa Everstinnasta, vaan käsittelyssä oli hänen uusin romaaninsa Väylä ja erityisesti sen käännökset eri kielille. Filin Hannele Jyrkän luotsaamassa keskustelussa oli Liksomin lisäksi paikalla hänen kirjojaan latviaksi kääntänyt Maima Grīnberga. Hän oli ilmeisesti saanut pyynnön osallistua vasta edellispäivänä, sillä alun perin keskustelussa piti olla ruotsintaja Janina Orlov. Väylää Grīnberga ei ole vielä latviaksi kääntänyt, mutta aikoi sen ehdottomasti tehdä. Hän halusi ensin päättää lähestymistavan eli lähteäkö rakentamaan kirjaan jonkinlaista tekomurretta vai kirjoittaako kirjakielellä. Nämä ovat kiinnostavia päätöksiä, joissa kääntäjällä on mahdollisuus käyttää omaa valtaansa. Liksom sanoi luottavansa täydellisesti omien teostensa kääntäjiin ja antaa heille vapaat kädet luoda omat itsenäiset taideteoksensa. Hän myös vastaa mielellään kaikkiin kääntäjiltä tuleviin kysymyksiin. Uutta romaania Liksomilta saa odottaa, sillä ainakin seuraavat kolme vuotta hän aikoo keskittyä kiertämään Eurooppaa Väylä-romaaninsa kanssa.

Kansainvälisten kirjailijavieraiden vaikutusvalta

Lauantain messupäivän kohokohtia olivat odotetusti kansainväliset vieraat. Italialainen Paolo Giordano oli kertomassa vasta suomennetusta romaanistaan Tasmania. Itse luin sen italiaksi, kun tulin vahingossa varanneeksi kirjan kirjastosta alkuperäiskielellä. Tapasin Giordanon kirjasomen kohtaamispaikalla ja uskalsin myöntää, että luin hänen kirjansa italiaksi vain kolmen kuukauden Duolingo-opinnoilla. Hän ei varmaan uskonut, sillä livenä sain sanottua italiaksi vain Ciao, piacere ???? Miia Halosen haastattelussa Giordano kertoi, että oli juuri aloittanut Tasmanian kirjoittamisen kun viimeksi vieraili Helsingin Kirjamessuilla vuonna 2021. Silloin elettiin vielä koronan jälkimainingeissa ja Giordano halusi uudella kirjallaan taltioida maailman sellaisena kuin se oli ennen pandemiaa. Kirja on siis ikään kuin historiallinen romaani lähimenneisyydestä. Autofiktiivisessä avainromaanissa käsitellään myös valtaa monesta näkökulmasta, joten tämä romaani sopii loistavasti messujen teemaan.

Ruotsalaisella Alex Schulmanilla on vankka lukijakunta Suomessa ja Suomella on rakas paikka myös hänen sydämessään. Baba Lybekin haastattelussa nuuskahuulinen Schulman nauratti yleisöä saunajutuillaan ja Suomi-intoilullaan. Tällä kertaa Schulman oli puhumassa kirjastaan Kiirehdi rakkain, joka kertoo hänen edesmenneestä isästään. Haastattelu päättyikin koskettaviin tunnelmiin, kun Schulman mietti, miten ylpeä hänen suomalainen isänsä olisi ollut siitä, että pojasta tuli kirjailija, joka puhuu isästään kertovasta kirjasta Helsingin kirjamessujen päälavalla.

Esikoiskirjailijoiden piinaa ja lajikatoa

Kirjamessujen sunnuntaihin kuuluu aina jännittää Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden puolesta, kun he astuvat lavalle haastateltaviksi. Tällä kertaa seurasin haastatteluja suorana verkosta. Helsingin Sanomien raati on käyttänyt valtaansa ja valinnut 70 esikoiskirjan joukosta kymmenen ehdokasta palkinnon saajaksi. Kaikki esikoiskirjailijat suoriutuivat taas jännittävästä haastattelutilanteesta ihailtavan luontevasti. Tämän vuoden ehdokaskirjoista olen lukenut vain yhden ja olin myös varma, että se löytyy ehdokkaiden joukosta. Iida Turpeisen Elolliset on tehnyt vaikutuksen jo moniin muihinkin ja sosiaalinen media on täyttynyt luurankokuvista, kun moni on kirjan innoittaman käynyt ihmettelemässä stellerinmerilehmää Luonnontieteellisessä museossa. Esikoiskirjailijahaastattelut herättivät kiinnostuksen myös moniin muihin teoksiin. Valtateemaa jatkaakseni nostan esiin Elli Valtosen romaanin Tainnutuskehto, joka Turpeisen romaanin ohella käsittelee ihmisen valtaa toislajisiin. Kävin myös perjantaina kuuntelemassa, kun Iida Turpeinen ja lajikadosta sarjakuvaromaanin Luonnollinen näytelmä kirjoittanut Ulla Donner keskustelivat mahtipontisella otsikolla: Ihmiskunta, mitä tuli tehtyä?

Kirjasomen valta

Käytin nyt omaa valtaani nostamalla erityisesti nämä keskustelut kirjamessujen laajasta ohjelmasta. Paljon muutakin tuli kuultua ja nähtyä. Kiitos messuille somevaikuttajapassista! Kirjasomella oli tänä vuonna myös oma kohtaamispaikka, joka näytti olevan erityisesti nuorten kirjagrammaajien suosiossa. Hienoa, että tulee uusia ääniä myös kirjoista kirjoittavien pariin. Jo viime vuoden messuilla sai todeta, että me pitkien tekstien ja perinteisen blogimuodon kirjoittajat taidamme olla jo aikamoisia dinosauruksia. Parasta oli tietysti taas kaikki kohtaamiset kirjanystävien kesken ja dinosauruksetkin kokoontuivat yhteisen illallisen äärellä. Sinä, joka jaksoit taas lukea tämän dinosauruksen messumuistelmat, jätä puumerkkisi alle.

PS. Koska en itse viihdy kameran edessä, oma messuvierailuni taltioitui vain näihin kahteen ystävien ottamiin salakuviin. Kiitos niistä ❤️

#kirjamessut biofiktio elämäkerta Helsingin Kirjamessut 2023 kirjatapahtumat valta