Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Helka ottaa äitiä kädestä ja ohjaa tämän saunan alalauteelle. Kiuas kihahtaa. Lämpö nousee, houkuttaa hikipisarat, hieroo lihaksia.
Pian äiti nousee ylös kaiteesta kiinni pitäen. Ei kestä enempää. Helkalle kelpaisi, mutta siihen ei ole nyt aikaa.
Hän pesee äidin selkää. Kuljettaa harjaa ylhäältä alas, saippua vaahtoaa. Ihossa on paljon luomia. Ne ovat roiskahtaneet pitkin käsivarsia ja selkää kuin linnunkakat katolle.
– Sulla on arkunruostetta selässä.
– Herranjumala, kyllä olet kauhea suustasi.
– Ne ovat vanhuuden luomia. Vanhat lääkäritkin puhuu arkunruosteesta.
– Sinä ja sinun lääkärisi! Oman tarvitset, hoitaisi meidänkin asiat.
– Jaa, että lääkärivävy. Ei taida löytyä tilaustuotteena.
Äiti muikistaa naamaansa mutta ei sano mitään.
Keittiössä Helka kaataa äidin lasiin marjamehua. Molempien kasvot punoittavat. Helka tuntee kehonsa raukeuden ja pehmeyden, olisi ihana oikaista jalkansa sängylle ja levätä. Pian hän jo käärii hiuksia rullille, äiti istuu hiljaa ja tuntuu nauttivan.
Parin tunnin kuluttua lähtö polttelee. Laukku odottaa pakattuna eteisessä. Kohta hän kävelee jo kylän keskustaan.
Helkan napittaessa eteisessä takkiaan isä kysyy, millä summalla hän tulee hoitamaan heitä.
– Täytyyhän sitä vanhempansa hautaan hoitaa, isä naurahtaa kuin olisi murjaissut vitsin.
Kerta ei ole ensimmäinen, asia nousee sitkeästi esiin. Se on kuin kimpoava vieteriukko lasten lelussa. Nostaa päänsä, kun kannen avaa.

– Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Susanna Hastin romaanissa Toivottomuus kertoja vajoaa tyhjän kylpyammeen pohjalle puhuttuaan äitinsä kanssa erityisen raskaan äitienpäiväpuhelun. Riitta Heimosen esikoisromaani Äkkiä on ilta kertoo toisenlaisen – mutta yhtä koskettavan – vajoamisen: muistisairaasta äidistään huolehtimasta tullut Helka etsii jaksamisen rippeitä kirjautumalla hotelliin ja uppoutumalla vaahtokylpyyn. Ammeen symbolisesta sylistä lohtua hakevat siis äiti-tytärsuhteen murjomat. Heimosen päähenkilö, kuusikymppinen Helka, on siinä elämänvaiheessa, kun oma lapsi on jo lähtenyt omilleen ja apua tarvitsevat nyt omat rapistuvat vanhemmat. Tämä lähtöasetelma tekee Helkan tarinasta monille tunnistettavan.

Heimonen, joka on itse työskennellyt sairaanhoitajana ja huolehtinut muistisairaasta äidistään, kuvaa realistisesti sen arjen, jota lukuisat iäkkäistä vanhemmistaan huolehtivat ihmiset elävät. Helka osaa suhtautua vanhuuden haurastumiseen ammattinsa myötä – silti tilanne tuntuu täysin erilaiselta, kun kyse on omista vanhemmista. Alussa isä vielä jakaa vastuuta ja hoitaa, mutta vähitellen myös hän väsähtää. Ainoana lapsena Helkan on otettava vastuu ja samalla täytettävä “hyvän tyttären” rooli, vaikka hoitaminen käy raskaaksi, ja välillä tuntuu vain ikävältä velvollisuudelta. On myönnettävä itselleen, että jaksaminen loppuu. Onneksi Kaius-serkku on välillä tukena ja toki vanhempien kanssa on myös hyviä hetkiä.

Kirjassa on paitsi huolta ja väsymystä myös kipua ja ristiriitoja: miten suostutella isä irrottamaan otteensa omaishoitajan roolista, miten saada muistisairas, kiroava ja itkusta tokkurassa oleva äiti jäämään hoitokotiin, miten selittää tuhannennen kerran, että edesmenyt sisko ei tule takaisin. Heimonen ei kaunistele: arki on epätäydellistä, hoitotyö mekaanista ja henkinen kuorma raskas. Hän näyttää välittämisen pienet teot – hiusten pesun, lääkkeiden järjestämisen, puhelut ja huolenpidon – sekä sen, miten ne muodostuvat taakaksi.

Vaikka teeman raskaus on kouriintuntuva, Äkkiä on ilta ei jää synkistelyksi. Heimonen onnistuu välttämään martyrismin ja melodramaattisuuden. Hän tuo tarinaan myös kuivakkaa ja osuvaa huumoria ja arjen absurdius vilahtaa läpi hetkissä, jotka muistuttavat, että elämä jatkuu vaikka mikään ei ole ennallaan. Samalla kirja tarjoaa tilan surulle, syyllisyydelle ja epävarmuudelle. Se näyttää rehellisesti, mitä tarkoittaa rakastaa ja hoitaa, ja samalla kokea riittämättömyyttä. Arvostan erityisesti sitä, että Heimonen ei peitä vanhenemisen raadollisuutta eikä vähättele hoivan psyykkistä painolastia.

Äkkiä on ilta on realistinen ja arkisen kaunis kuvaus muistisairaudesta, ikääntymisestä ja kuoleman kohtaamisesta. Se muistuttaa siitä, että hoiva on enemmän kuin velvollisuutta: se on usein hiljaista väsymistä, ristiriitoja ja kipeitä valintoja – mutta se on myös rakkautta ja vastuullisuutta. Lukijan kirja pakottaa pysähtymään ja kysymään: missä menee se raja, että huolehtiminen muuttuu taakan kantamiseksi? Ja onko oikein odottaa, että ihminen jaksaisi kantaa kaiken yksin? Kirjassa vilahtelee myös eräs orava, jonka merkitys jäi minulle hieman mysteeriksi. Olisiko muistutellut, että oravanpyörästä kannattaa hypätä pois ennen kuin on liian myöhäistä.

Riitta Heimonen:
Äkkiä on ilta
WSOY 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa

Sinua voisi myös kiinnostaa

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki

Satu Laatikainen: Hyvästi itä

Anna Järvinen: Arvaamaton

Ina Mutikainen: Unohdus

Milla von Plato: Hyvää iltaa

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Seuraa Kirjaluotsia

äiti-tytärsuhde Äkkiä on ilta esikoisromaani hoivakirjallisuus ikääntyminen muistisairaus omaishoito Riitta Heimonen