Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Toisinaan haimme äidin meille. Hän istui enimmäkseen nojatuoleissa ja nukkui. Ihmetteli herätessään, miten me löysimme hänen hyttinsä. Hänelle tuotti vaikeuksia nousta tuoleilta, sohvilta, nojatuoleista ja autoista. Matkalla meille hän oli kyllä aivan onnessaan.
Ketään toista potilasta ei käyty katsomassa eikä haettu minnekään, joten äiti kulki tahallaan hidastellen ohi olohuoneen, jossa toiset töllöttivät Allsång på Skansenin uusintoja.
Olen menossa tyttäreni ja hänen miehensä luokse, hän lausui erityisen selkeästi.
Näyttivätkö ne kateellisilta, hän myhäili hississa matkalla alas.
Hoivakodin ja lähijunan välistä parkkipaikkaa hän luuli Arlandaksi tai Ellagårdsskolaniksi. hän katsoi, mutta ei nähnyt.
Näyttääkö tämä Arlandalta, kysyin turhautuneena.
Voi hyvin olla, hän vastasi ärsyttävän tyytyväisenä, ja joskus minä mietin että koko sairaus on järjestetty jonkinlaiseksi lopulliseksi rangaistukseksi minulle. Tajuan että tämä on itsekeskeistä mutta niin voi hyvin olla.

– Anna Järvinen: Arvaamaton

Anna Järvinen on ruotsinsuomalainen muusikko, joka kirjoittaa omakohtaisessa romaanissaan lyyrisen herkin fragmentein äitinsä muistisairaudesta ja äidin ja tyttären vaihtuneista rooleista. En ole lukenut Järvisen esikoisromaania Uni viime yönä (2021), enkä oikeastaan tunne hänen musiikkiaankaan, joten lähestyin Arvaamatonta ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kyseessä on siis Järvisen toinen romaani, ja hän rakentaa sen kuin muistista kootun mosaiikin – sirpaleista, jotka eivät aina loksahda siististi paikoilleen, mutta jotka silti muodostavat tunnistettavan kuvan: tyttären ja äidin suhteen, joka on vuosien varrella muuntunut, vaihtanut rooleja ja nyt saanut uuden sävyn muistisairauden myötä.

Romaani koostuu lyhyistä fragmenteista, jotka hyppivät ajassa lapsuuden kesäleirimuistoista nykyhetkeen, jossa äidin sairaus on edennyt vaiheeseen, jossa suljetun hoivakodin seinät muodostavat ainoan maiseman. Äiti sairastaa Lewyn kappale -dementiaa, jonka oikut tekevät arjesta vaikeasti ennustettavaa. Aina voi tulla puhelu, että äiti on eksynyt keskustaan ilman kenkiä. Toisaalta myös hoivakoti tuo omat arvaamattomat tilanteensa. Äiti näkee hoivakodin toisen potilaan kuolleena puolisonaan, ja ärsyyntyy, kun häntä ei uskota. Järvinen tavoittaa hienosti sen, miltä tuntuu, kun toinen on läsnä ja poissa yhtä aikaa. Kun katse on tuttu, mutta sanat vieraita. Kun äiti sanoo rakastavansa eikä tytär saa sisäistettyä sitä, koska kaipasi noita sanoja silloin, kun ne olisivat voineet vielä korjata jotain.

Suhde äitiin on vuosien varrella ollut monikerroksinen. Lapsuuden muistoissa äiti aina käänsi selkänsä ja käveli pois. Nyt hän takertuu, vannoo rakkauttaan. Ja tytär, joka silloin ennen kaipasi ja huolehti, ei meinaa nyt saada itsestään vastarakkautta irti. Koko romaani on kuin yritys ymmärtää. Palaset eivät ole järjestyksessä, mutta ne ovat täynnä tunnetta. Äidin sairastuminen toimii eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo näkyväksi vuosikymmenten haavat ja väärinymmärrykset. Järvinen ei selitä, vaan kirjoittaa auki hetkiä: pelkoa, ahdistusta, kaipuuta, kiintymystä – ja myös huvittavia hetkiä, joita muistisairauden logiikka toisinaan synnyttää.

Kerrontaa rytmittävät myös otteet Järvisen laululyriikoista, jotka sulautuvat muutenkin lyyriseen tekstiin luontevasti. Ne toimivat kuin tunnesykäyksinä, pieninä taajuuden muutoksina. Musiikki, muisti ja kieli liittyvät toisiinsa tässäkin: kielellä on valtava merkitys muistisairauden maailmassa, eikä se jää täysin pimentoon tässäkään romaanissa – vaikka itse jäin kaipaamaan siitä lisää. Järvinen on ruotsinsuomalainen, mutta kieli-identiteetti jää kirjassa taustalle. En saanut otetta siihen, puhuivatko äiti ja tytär keskenään suomea vai ruotsia. Entä hoivakodit – löytyikö niistä suomenkielistä henkilökuntaa? Yksi vaihtuvista hoivakodeista oli ainakin selvästi suunnattu ruotsinsuomalaisille suomalaisine ruokineen ja tv-ohjelmineen. Muistisairauden yhteydessä lapsuuden kieli usein nousee pintaan, ja monille vanhuksille vuorovaikutus lapsuuden kielellä on ainoa tapa ymmärtää maailmaa. Tämä näkökulma jäi kirjassa yllättävän ohueksi, vaikka kielellä luulisi olevan suuri rooli äidin kokemuksen ja arvokkaan vanhuuden rakentamisessa.

Lapsuuden takaumissa palataan usein samaan kesään ja kuvataan kesäleiriä, jossa tyttö tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja kaipasi äitiään. Hän häpesi silloin ikäväänsä ja peilaa sitä nyt tunteeseen, jota kokee äidin jälleen hiipuessa häneltä toisella tapaa ulottumattomiin. Kertoja myös pohtii johtuiko äidin etäisyys ja siitä seurannut pelko hylätyksi tulemisesta siitä, että hänen isänsä jätti äidin, kun tämä vasta odotti häntä – toista tytärtään. Romaanissa vilahtaa myös toinen ihmissuhde, jota varjostavat samat hylätyksi tulemisen pelot. Miehen työmatka Abu Dhabiin herättää mustasukkaisuuden, kun kuvissa esiintyvät hymyilevät naiset näyttävät aivan liian huolettomilta. Järvinen kirjoittaa kivusta, joka etsii jatkuvasti uusia muotoja – ja usein löytää ne peileistä, joista ei haluaisi katsoa itseään.

Arvaamaton on lyyrinen, melankolinen ja paikoin sydäntä vihlovan kaunis muistelmateos. Se ei pyri selittämään, vaan välittämään tunnelman, muiston, hetken läsnäolon. Tiivis teos on kuin laulu, joka välillä takeltelee, mutta jossa jokin sointu osuu suoraan sydämeen. Kerronnan arvaamattomuus – näkökulmien ja aikatasojen nopea vaihtuminen – voi viedä mukanaan tai pudottaa matkasta, mutta se tuntuu myös vilpittömältä. Elämä ei ole lineaarinen. Eikä suru. Eikä rakkaus.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21 – Kirjassa on muusikko.

Anna Järvinen:
Arvaamaton
Otrygg (2025),
suom. Raija Rintamäki
Teos 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

John Bayley: The Iris Trilogy

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Alice LaPlante: Hämärän huoneet

Seuraa Kirjaluotsia

äidit ja tyttäret Anna Järvinen Arvaamaton autofiktio helmet2025 helmethaaste muistisairaus