menu Menu
Noora Vallinkoski: Perno Mega City
Atena, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Vallinkoski Noora 13/11/2018 2 kommenttia
J. Pekka Mäkelä: Hunan Edellinen Tara Westover: Educated Seuraava

Jotkut meidän luokkalaisista asuivat rivitaloissa, osa omakotitaloissa. Niiden isät olivat poliiseja ja teknikkoja. Luokkakavereille tuli Heppahullu tai Suosikki. Niillä oli käyräsarviset polkupyörät ja hajukumeja penaalissaan. Ohut, taipuisa vartalo ja laineille kääntyvät hiusten latvat. Liikuntatunteja varten kaksiosainen alusasu, johon kuului Amerikan lipuin koristeltu toppi ja samanlaiset alushousut. Pehmotarroja, tupsupäisiä kyniä, punaisella autolla koulunpihaan kurvaavia äitejä. Minut piti jättää Ladalla Keltaiselle kioskille. Livahdin äkkiä autosta. Inhottava Lada. Oksennuksen haju penkeissä, itsestään valuvat ikkunat. Menisi joskus edes rikki!

Kirjailijan omaan elämänkokemukseen perustuva kirjallisuus aiheuttaa tuon tuosta erilaisia tunteenpurkauksia, vaikka varmasti jokaisessa kirjassa on ainakin ripaus kirjoittajaa itseään – onhan omasta kokemusmaailmasta huomattavasti helpompi kirjoittaa. Viimeksi hämmennyin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen äärellä, kun Tara Westoverin muistelmateosta Educated käsiteltiin Helsingin Sanomissa autofiktiona tai omaelämäkerrallisena romaanina. Toisenlainen tapaus on taas tämä Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City, joka selvästi on fiktiivinen teos, mutta jonka sivuilta useampi henkilö väittää tunnistaneensa itsensä ja on kokenut sen loukkaavana. Minä olen tavallisena lukijana tietysti lukenut kirjan täysin fiktiona ja sellaisena sitä nyt tässä käsittelen.

Perno Mega City on kertomus Hannasta, joka kasvaa Turussa Pernon betonilähiössä 80- ja 90-luvuilla vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa. Työläisperheen tytöllä on kestettävänään monenlaista taakkaa: köyhyys, päihteet, vuokratalon häiriköt, koulun isottelijat, puskakyttääjät. Isä sairastaa toistuvasti syöpää, mutta kaikista pahinta on äidin rikkinäisyys. Äiti lipsui meiltä kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä, Hanna kuvaa punaisen hetekan uumeniin vajonnutta äitiään. Äidin mielisairaus aiheuttaa Hannassa häpeää ja turvattomuutta. Mutta eipä mene sen paremmin monella kaverillakaan.

On Hannan lapsuudessa onneakin, varsinkin isoveljet, äidin edellisestä liitosta. Läheinen on etenkin kultahippusilmäinen Lauri, joka lukee Hannalle Dynastian tekstityksiä ja jolla on lämpimät kädet ja vino otsatukka ja jonka huoneesta kuuluu aina kitaranrämpytys. Mutta veljet muuttavat pois ja jättävät Hannan kohtaamaan yksin lähestyvän teini-iän kuohunnat. Lähiöelämän näköalattomuus tekee kaikesta harmaata ja tahmeaa, rumaa ja raskasta. Toisaalta lähiössä on yhteisöllisyyttä, joka lämmittää. Naapurit vahtivat hyvässä ja pahassa.

Ajankuva on vahva ja tunnistettava. Olen kirjailijaa ja samalla kirjan päähenkilöä vain pari vuotta vanhempi, joten sijoitan itseni helposti kirjan kuvaamaan aikaan ja jossain määrin sen kulttuuriseen viitekehykseen, vaikka en lähiössä ole kasvanutkaan. Pystyn haistamaan hajukumin mansikkaisen aromin, tuntemaan lakasta tönkön heittoletin tahmeuden, näkemään Oiva Toikan linnut hyllyllä, muistan miltä tuntuu nauhoittaa kasetille Neon 2:ta, Alphavillea ja Ressu Redfordia. Samalla tunnistan, että minä kuuluin niihin, joilla oli magneettipenaalit, korvaläpät ja käyräsarvinen pyörä. Se kaikki tuntuu yhtä aikaa nostalgiselta ja kipeältä.

Isä harrasti penkkiurheilua. Se on sellaista, että istutaan ja puhutaan televisiolle. Isä oli taitava istumaan.

Vallinkoski kirjoittaa lapsen näkökulmasta taitavasti. Lapsen naiiviin logiikkaan perustuvat toteamukset sekä naurattavat että nostavat palan kurkkuun. Usein yhtä aikaa. Erityisen kiinnostavaa kerronnasta tekee se, että lapsen kapean katseen rinnalla kulkee vuosien tuoma ymmärrys. Minäkertoja ikään kuin tarkastelee tilanteita kaukaa kokemuksen tuomalla katseella, mutta samanaikaisesti eläytyy lapsen kokemusmaailmaan uudelleen. Välillä kertoja etäännyttää itsensä ja puhuu itsestään kolmannessa persoonassa, kuin tarkkaillen hetken voimattomana vierestä. Kieli on oivaltavaa ja kaikessa realistisuudessaan kaunista. Mielestäni tämä vahva esikoisromaani olisi ansainnut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkuuden. Tiedän, etten ole ainoa, jonka sydämeen tämä romaani on luikerrellut.

Noora Vallinkoski: Perno Mega CityNoora Vallinkoski: Perno Mega City
Atena 2018
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjakko ruispellossa
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Jokken kirjanurkka
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Atena lähiöromaani Noora Vallinkoski Perno Mega City


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up