Laulu oli ainoa lääke kaamosmasennukseen, elämänlanka. Joku lauloi, muisteli, improvisoi, toiset kuuntelivat, tapailivat säveltä, painoivat mieleen, treenasivat. Sitten vuoroa vaihdettiin. Kaikki lauloivat, mutta ihmisiä oli vielä vähän, ajanlaskun alussa kymmenen tai kaksikymmentä tuhatta ja sydänkeskiajallakin vain jotakin sadantuhannen pintaan. Kalevalakielen käyttöala levisi yhteisön kaikkeen toimintaan. Se oli epiikan, lyriikan, magiikan, häiden, karhunpeijaisten ja vuotuispippaloiden hallitseva kieli. Porthanin Henrik todistaa Savon runolaulajista vielä 1778: “Jotkut sekoittavat säkeitä miltei kaikkeen puheeseensa ja pyrkivät pukemaan varsinkin vakavammat esityksensä jonkinlaiseen runomuotoon.”

Ei ole sattumaa, että soittaminen ja juttu ovat ikivanhoja suomalais-volgalaisia sanoja, kulttuurikäsitteitä. Ne olivat selviytymiskamppailun kovaa teknologiaa, niiden avulla pysyteltiin hengissä ja säilyttiin ihmisinä!

Pitihän tämä Finlandia-voittaja lukea, ihan vaan siksi, että Hurme on niin mainio persoona. Sain kirjan kustantajalta Bloggariklubilla, jossa Hurme jutusteli mukavaan ja monisanaiseen tapaansa kirjastaan ja Kansallisteatterin tulevasta Lemminkäinen-näytelmästään. Juha Hurmeen omaa retoriikkaa käyttäen voisi sanoa, että Niemi on meidän kolkkamme kulttuurihistoriaa esittelevä radikaalisti kiva kirja, jossa on mukana törkeää huuleiluu. Tämä luonnehdinta itse asiassa kuvaa täydellisesti tätä kirjaa, jonka genrestä on vaikea päästä yksimielisyyteen. Who cares, onko Niemi enemmän tietokirja kuin kaunokirjallinen teos. Mitään tämän tapaista en ole koskaan aiemmin lukenut. Jos se on tietokirja, se on sellaisena harvinaisen viihdyttävä ja mukaansatempaava. Jos se on romaani, se on informatiivisin romaani, jonka olen koskaan lukenut. Tiedon määrä on hengästyttävä ja sitä arvostaa entistä enemmän, kun kuulee miten se on kirjaan päätynyt. Bloggariklubilla Hurme nimittäin kertoi kaivaneensa kaiken tiedon perinteisesti menemällä kirjastoon, mitään ei ole googletettu. Jos kyseessä olisi perinteinen tietokirja eli jos kirjassa olisi lähdeluettelo, se olisi varmasti vaikuttava ja tooodeeella pitkä.

Juha Hurme ja Kirsi Helstelä Kansallisteatterin Bloggariklubilla 15.1.2018

Kirja alkaa – ei enempää eikä vähempää – alkuräjähdyksestä ja sen jälkeen zoomaa erityisesti tähän meidän pohjoiseen kolkkaan, jota valitusta aikaperspektiivistä tarkasteluna vasta ihan äskettäin alettiin kutsua Suomeksi. Tarkastelu päättyy Ruotsin vallan loppumiseen vuonna 1809. Siinä välissä aikamatkustetaan vinhaa vauhtia ja opitaan kaikenlaista maan ja taivaan välistä. Maailman synnystä vuoteen 1809 vähän yli 400 sivussa on melkoinen rutistus, mutta Hurmeen leppoisan minäkertojan luotsaamana matka sujuu ihmeen sulavasti. Teatterimies Hurmeen draamantaju on pistämätön, joten puisevaa luettavaa on turha odottaa. Sivut kääntyilevät liukkaasti valtavasta tietotykityksestä huolimatta. Kirjaa lukiessa tekisi jatkuvasti mieli kommentoida lähimpänä olevalle uhrille: Oletko tiennyt tätä? Sun on pakko kuulla tämä! Hämmästyksen ja oivaltamisen hetkiä kirja tarjoaa roppakaupalla, ja naurua!

Niemen pääteesiksi voisi nostaa sen, ettei yhtenäistä Suomea tai suomalaisuutta pysty määrittelemään. Olemme perimältämme seurausta vuosituhansia kestäneestä maahanmuutosta eikä mikään kulttuurissamme ole omaa vaan kaikki on jostain lainattua. Jopa kalevalainen kansanrunoutemme on saapunut Niemelle viikinkien meriseikkailujen myötä. Tämä oli minulle uusi ja hämmästyttävä tieto. Olen syntynyt Kainuun sydämessä Kuhmossa, jossa sijaitsi myös sittemmin täysin hyytynyt turistihoukutin, Kalevala-kylä. Olen aina ajatellut, että ne seudut ovat kalevalaisen runouden syntymaita, mutta kuulemma tämä on harhaa. Aikuisena olen ryhtynyt viettämään kesiä saaristossa, joten ilmeisesti vasta silloin olen löytänyt kalevalaisille juurille!

Niemi hyötyi viikingeistä saamalla meheviä meriseikkailuita kansanrunouteensa. Viikinkikausi (800-1000) oli tietenkin myös merkittävä taloudellinen ja kulttuurinen esileikki Niemen kehitykselle Österlandetiksi eli Itämaaksi, merkittäväksi osaksi seuraavina vuosisatoina muotoutuvaa Ruotsin kuningaskuntaa. Tältä ajalta kieleemme tulleet germaaniset lainasanat ovat kuin jännitysnäytelmän synopsis: kuningas, hallita, valta, tuomita, sakko, lunnas, vedonlyönti, juhla, kunnia, kulta, mitta, miekka, raha, rikas, airut, vartija, vakooja, varas, taika, murha, vainaja, peijaiset.

Näistä aineksista rakentui sydänkalevalaiseen runouteen vauhdikasta sankariepiikkaa, jonka mullistavin uusi keino oli dialogi. Varhaiskalevalaisten myyttirunojen sankarit olivat olleet mykkiä, mutta viikinkiajan lauluissa, kuten Ahdin ja Kyllikin runossa sekä Kaukamoisen virressä, kuullaan varjagien idäntien varsilla versoneen kansainvälisen kertomusperinteen hedelmänä psykologisesti motivoitua ja draamallisesti jäntevää ja eloisan realistista dialogia ihan Euripideen hengessä.

Runoutta, musiikkia ja teatteritaidetta käsitellään kirjassa runsaasti. Runoperinteestämme löytyy yllättäviä piirteitä ja tuntuu, että Hurmeen haaviin on tarttunut niistä räväkimmät ja ronskeimmat. Melko vapautunutta on ollut meno näillä tanhuvilla, ennen kuin reformaatio on tehnyt tehtävänsä ja tukkinut ne kaikista pulppuavimmat runosuonet ja vienyt ilon kansalta. Uskonnon ja erityisesti uskonpuhdistuksen vaikutuksia elämänmenoon ja kulttuuriin käsitellään kirjassa kiehtovasti. Varsinkin pohjoisemmilla syrjäseuduilla vanha viisaus ja luontousko pitivät pitkään pintansa. Luontouskon ilmentymistä mainio esimerkki on karhun pyllytys eli karhujen karkottaminen viljelysmailta vanhan emännän peppua vilauttamalla: Karhun pyllyttäjissä oli puoliammattilaisia, jotka kiersivät talosta taloon ja pyllyttivät karhuja asiallista, markkinoiden ja kilpailun säätelemää korvausta vastaan. Monien tuttujen sanojen ja sanontojen alkuperä tulee kirjan myötä myös tutuksi. Nytpä tiedän esimerkiksi, mistä tulee sanonnat hokkus pokkus tai panna pillit pussiin.

Valtavasta aikajanasta huolimatta teemoihin ja henkilöihin poraudutaan hämmästyttävällä tarkkuudella. Moni merkkihenkilö ja ennen tuntematon suuruus tulee tutuksi matkan varrella – ja aikamoisia velikultia historiamme onkin pullollaan. Melko miehistähän tuo meno on, mutta kyllä Hurme yrittää nostaa esiin naisnäkökulmaakin. Ajasta, paikasta ja henkilöstä hypätään toiseen mutkattomasti ja välillä saadaan nauttia kertoja-Hurmeen omista retkeilyvinkeistä.  Kaikesta poukkoilusta ja rönsyilystä huolimatta kirja ei ole sekava, vaikka tämä selostukseni onkin – minä kun en omaa Hurmeen kertojan lahjoja. Välillä iskee epäusko, jutut kuulostavat niin uskomattomilta. Mutta uskottava se kai on, kun kirjoittajakin näin toteaa: Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on.

Juha Hurme on sanonut, että kulttuuri on rauhantyötä. Olen tästä ehdottoman samaa mieltä. Niemi on rauhantyötä parhaimmillaan, sillä se antaa suhteellisuudentajua ja pakottaa katsomaan maailmaa oman navan ympäristöä laajemmalla perspektiivillä. Harmi vaan, että taitaa tällaiset kirjat jäädä lukematta juuri niiltä, jotka tällaista perspektiivin laajennusta eniten tarvitsisivat. Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36 – Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Helmet-musahaaste:
Helmet-musahaasteessa valitsin tietysti Niemen pariksi kohdan 45 – Kantelelevy, ja koska tällä niemellä olemme kaikki sukulaisia, kuuntelin serkkuni upeaa kanteleen soittoa ja laulua. Duo Lilian Norberg & Petra Saari soittavat esikoisalbumillaan Kauneudenkaipuu itse säveltämäänsä modernia kansanmusiikkia. Tämä sopisi siis myös kohtaan 40. Helmet-haasteeseen kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Kannesta kanteen
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Luettua elämää
Lukupino
Lumiomena
Tekstiluola
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Finlandia-palkinto helmethaaste Juha Hurme Niemi Teos