Kävelimme vinossa seisovien hökkeleiden reunustamia kujia pitkin. Maiseman väreissä, äänissä ja tuoksuissa leijui ristiriita. Aivan kuin värit naisten sareissa hukuttaisivat alleen harmaan kodit, lasten iloiset huudot aaltopellin ja repaleisen muovin huminan ja huumaava kuminan ja kurkuman tuoksu jätteen löyhkän.

Jostain pölyn, kärpäsparvien ja hiekan keskeltä eteemme lehahti valkoinen perhonen. Se oli maiseman tähtivieras, joka oli eksynyt onnellisen lopun sadusta väärään tarinaan. Se rikkoi paksua ilmaa uupunein siivin. Rama antoi perhosen laskeutua kämmenselälleen ja nosti sen sitten ilmaan päänsä yläpuolelle. Se katosi kirkkaan taivaan kätköihin.

Johanna Elomaan vuonna 2016 julkaistu esikoiskirja Säästä ajatuksesi eläviä varten oli rehellinen, koskettava ja lämmin kuvaus selviytymisestä. Kiehtova ja ajatuksia herättävä tarina kertoi Elomaan omasta surutyöstä ja itsensä etsimisestä Intiassa, Borneossa ja Balilla. Mielenkiinnolla tartuin tähän Elomaan toiseen romaaniin, Kaipuun väri on sininen, joka houkuttelee jo pelkällä upealla kannellaan. Sanna-Reeta Meilahden kansisuunnittelu ilahdutti minua jo esikoisen kohdalla.

Tarinan minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka on palaamassa Malesiasta Suomeen. Välilennolla Kuala Lumpurista Singaporeen hän istuu komean ja surumielisen intialaismiehen viereen ja heidän välilleen ehtii matkan aikana syttyä poikkeuksellisen intensiivinen yhteys. Jatkolentoa odotellessa Singaporen lentokentällä he viettävät yhdessä muutaman unohtumattoman tunnin. Nainen on rakastunut, mieskin tuntee vahvasti. Juuri kun nainen on astumassa omaan koneeseensa, mies päättää antaa yhteystietonsa. Kotona nainen on onnesta sekaisin, kun Arun-nimen antanut mies lähettelee rakkautta ja kaipausta pursuavia viestejä. Lopulta mies kutsuu naisen luokseen Intiaan, mutta sitten yhtäkkiä lakkaa vastaamasta viesteihin ja puheluihin. Pää pyörällä huolesta, epävarmuudesta ja pakahduttavasta rakkaudesta nainen päättää ottaa riskin ja matkustaa Intiaan, siniseen kaupunkiin, jossa Arun on kertonut olevansa opettajana.

Suhtauduin aluksi hieman varautuneesti tällaiseen romanttiseen tarinaan, mutta pian selvisi, että tässä romaanissa on kyse paljon muustakin. Jo kirjan prologissa annetaan välähdys toisessa aikatasossa kulkevasta tarinasta, joka alkaa dramaattisesti hetkestä kun Nasir päättää tapaa parhaan ystävänsä. Tuohon ystävään, Ramaan, kirjan kertoja törmää pian saavuttuaan siniseen kaupunkiin ja vedettyään vesiperän Arunin etsinnässä. Kukaan Arunin antamassa osoitteessa tai missään kaupungin poikakoulussa ei tunne sen nimistä opettajaa. Nainen päättää kuitenkin jäädä joksikin aikaa yhteen kaupungin ashrameista ja jatkaa sitkeästi etsintäänsä. Juuri ashramissa hän tutustuu Ramaan, ashramin pitkäaikaisimpaan kasvattiin ja nykyiseen opettajaan, jonka traaginen tarina vangitsee hänen mielenkiintonsa. Rama auttaa häntä Arunin etsinnässä ja samalla hän tulee auttaneeksi Ramaa saattamaan päätökseen vuosikymmeniä kestäneen vihanpidon.

Rakastetun etsinnän ohella nainen huomaa etsivänsä itseään ja omaa paikkaansa maailmassa. Siinä häntä auttavat ashramin gurut ja heidän opettavaiset tarinansa. Vierastan hieman tällaisten opetusten ujuttamista romaaniin, mutta ihan luontevasti ne kuhunkin kontekstiin istuivat. Nykyhetkessä etenevän etsintäretken lomassa kuljetetaan Raman ja Nasirin tarinaa parinkymmenen vuoden takaa. Tämä oli se kerronnan taso, joka ui vahvimmin sydämeeni. Mikä tekee veriveljistä verivihollisia? Mitä on tapahtunut, että Nasir haluaa surmata parhaan ystävänsä Raman? Ystävysten ja heidän perheidensä kohtaama tragedia aukeaa taidokkaasti kerros kerrokselta ja tarina pitää otteessaan loppuun saakka. Lopulta mennyt kietoutuu yllättävällä tavalla nykyhetken kanssa. Viimeistään tämän kirjan myötä vakuutuin Elomaan kaunokirjallisista kerrontataidoista.

Kuten esikoisessa, myös tässä kirjassa nautin intialaisen kulttuurin kuvauksesta länsimaalaisen silmin, sillä Elomaa tekee sen ennakkoluulottomasti ja erityisen vilpittömällä ja lämminhenkisellä tyylillään. Kirjaa lukiessa nousi myös tunne, että tässäkin tarinassa on paljon omakohtaisesti koettua. Ainakin Elomaa kuvaa tapahtumapaikkoja niin elävästi ja uskottavasti, että on varmasti viettänyt paljon aikaa perehtyen Intiaan ja intialaiseen kulttuuriin myös ensimmäisen kirjansa jälkeen. Kirjan lopussa olevat kiitossanat antavat myös kutkuttavasti ymmärtää, että singaporelaisella lentokentällä on vietetty unohtumattomia hetkiä ihan oikeassakin elämässä 😉

Huomasin uutisen, jonka mukaan Elomaa on parhaillaan kirjoittamassa kirjaa sukeltaja Mikko Paasista ja hänen osallistumisestaan Thaimaan uskomattomaan luolapelastusoperaatioon. Sukellus valoon – Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio ilmestyy Otavan kustantamana jo marraskuussa. Sen haluan myös ehdottomasti lukea!

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen
Kosmos 2018
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka

Intia Johanna Elomaa Kaipuun väri on sininen Kosmos rakkaustarina