En tiedä kasvien nimiä siellä, mistä olen kotoisin (Antigua). Tunnistan hibiskuksen, mutta en tiedä erään valkoisen liljan nimeä, joka kukkii heinäkuussa, avautuu illalla, hajustaa ilman lähes ällöttävän makeaksi ja sulkeutuu aamulla. Siellä kasvaa valkonupukaksi kutsuttu pensas, joka oli tärkeä ainesosa äidin ja hänen ystäviensä aborttia varten keittämissä juomissa, mutta en tiedä sen oikeaa nimeä; minun piti usein käydä leikkaamassa tätä samaa pensasta ja sitoa oksat nipuiksi, joista tein luudan pihan lakaisemiseen – sekä abortit että pihan lakaiseminen, syvälliset ja pinnalliset askareet, kuuluivat sillä seudulla (Antigualla) samaan kategoriaan, jonka nimi oli Kotitaloustyö. Olin halunnut käydä kingstonilaisessa puutarhassa oppiakseni joidenkin Länsi-Intian saariston kukkien nimiä, mutta salvian lisäksi puutarhassa oli vain ruusuja ja yksi ainoa väsähtäneen näköinen keltainen lupiini (mikä yllätti minut, sillä lupiini on lauhkean vyöhykkeen kasvi ja olin ihan vastikään nähnyt sen kukkivan tienpielessä suomalaisessa kaupungissa).

Tämä tietämättömyys kasveista siellä, mistä olen kotoisin (ja minkä osa olen), heijastaa oikeastaan vain sitä tosiasiaa, että siellä asuessani kuuluin valloitettujen luokkaan ja elin valloitetussa paikassa; sellaisen tilanteen perusperiaatteita on, että kenessäkään valloitetussa ei ole yhtään mitään kiinnostavaa, ellei valloittaja toisin päätä.

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Jamaica Kincaidin piti olla viime vuonna vieraana Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa, mutta hänen tulonsa valitettavasti peruuntui. Häntä lavalla tuurasivat äiti-tytärkaksikko Kaijamari ja Helka Sivill, jotka ovat myös tämän uusimman Kincaid-suomennoksen takana. Puutarhani (kirja) on alun perin vuonna 1999 nimellä (My) Garden Book julkaistu muistelmateos, jossa Kincaid kertoo rakkaudestaan puutarhanhoitoon ja pohtii myös puutarhojen kipeämpiä historiallisia juuria.

Puutarhani (kirja) on kokoelma muistelmahenkisiä esseitä, jotka kaikki käsittelevät jostain kulmasta Kincaidin matkaa yhä syvemmälle puutarhaharrastukseensa. Puutarha toimii peilinä, joka heijastaa ja taittaa Kincaidille osia itsestään, kokemuksistaan ja maailmankatsomuksestaan. Antiguasta lähtöisin oleva ja nykyään Vermontissa, Yhdysvalloissa, asuva Kincaid jakaa oivaltavia ja mukaansatempaavia pohdintojaan niin viljelystä kuin elämästä yleensä. Hän tarkastelee muun muassa perherakkautta, kulttuuriperintöä, esteettisiä mieltymyksiä, villiä kauneutta, vuodenaikojen vaihtelua, kolonialismia, siirtolaisuutta, tekemiämme valintoja ja elämän tarkoitusta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä keskitytään puutarhaintoiluun ja väistämättömiin turhautumisen hetkiin, kun kasvit kasvavat tai ovat kasvamatta kurittomasti puutarhurin tunteista tai suunnitelmista välittämättä. Trooppisesta ilmastosta kotoisin olevana Kincaid turhautuu myös Vermontin talviin, kun puutarha on lumen peitossa ja on maltettava odottaa kevättä. Yhdysvaltain pohjoisosassa Uuden Englannin alueella sijaitseva Vermont on ilmastoltaan hyvin Suomen kaltainen selkeästi erottuvine vuodenaikoineen. Suomalainen puutarhaharrastaja löytänee siis paljon tuttua Kincaidin puutarhapohdinnoista.

Vaikka Kincaidin tulo Suomeen peruuntui viime vuonna, kirjasta käy ilmi, että Suomi on hänelle tuttu aiemmilta reissuilta. Luin kirjaa sopivasti ennen juhannusta ja yllättäen löysin sieltä Kincaidin kuvauksen suomalaisesta juhannuksesta. Siihen kuului tietysti saunomista, uintia järvessä sekä ”tanssia salissa mustalaisiksi kutsuttujen ihmisten kanssa”. Myöhemmin Kincaidin mieleen tulevat suomalaisen kaupungin tienvarressa nähdyt lupiinit, kun hän yrittää kasvitieteellisestä puutarhasta löytää synnyinseutunsa Länsi-Intian saariston tyypillisiä kasveja. Lupiini on toki Suomessa juurikin puutarhoista levinnyt haitallinen vieraslaji, mutta ei se taida alkujaan Antigualta olla, vaan Pohjois-Amerikasta, jossa Kincaid nykyään puutarhaansa hoitaa.

Kirjan toisessa osassa Kincaid pohtii puutarhojen historiaa kolonialismin näkökulmasta. Nämä olivatkin erityisen kiinnostavia lukuja. Puutarhojen historia on valloittajien historiaa, kun valkoiset eurooppalaiset toivat tutkimusmatkoiltaan kaiken kiinnostavan, mitä irti saivat. Kasvitieteelliset varkaat ja heidän pakkomielteensä antaa omat nimensä ”löytämilleen” kasveille on yksi esimerkki maailmanomistajan elkeistä. Kincaid pohtii kriittisesti myös omaa polkuaan valloitetusta valloittajaksi. Hän tunnistaa olevansa nyt osa valloittajien luokkaa käyttäessään suuria summia rahaa viljelläkseen eri puolilta maailmaa tuotuja kasveja omassa isossa puutarhassaan – pelkäksi omaksi ilokseen.

Kincaidin kerronta rönsyilee kuin kuriton puutarha ja hän käyttää paljon sulkeita täydentääkseen tai kommentoidakseen kirjoittamaansa. Kirjassa on myös paljon toistoa ja tulee tunne, että osa teksteistä olisi julkaistu esimerkiksi erillisinä kolumneina tai esseinä ja koottu myöhemmin kirjaksi. En tiedä onko näin, mutta se selittäisi, miksi tietyt asiat toistuvat useammassa luvussa. Ehkä hän ei vain luota lukijan muistiin tai on itse hieman hajamielinen. Teki mieli kommentoida ääneen: Taisit jo mainita tästä (pariin kertaan). / Aivan, muistan että olet syntynyt Antigualla, ei ole pakko aina lisätä sitä sulkeisiin. / Ai salkoruusut? On ne tosiaan hienoja. / Ehkä niiden siemenluetteloiden luettelointi riittää tältä erää. ????

Kincaidin kirjoitusten sävy on usein turhautunut ja ärtyisä. Hänen kipakkuutensa on alkuun kiinnostavaa ja virkistävääkin, mutta ajan kanssa siihen väsyy. Kirjan kolmannessa osassa on pitkä luku, joka kertoo hänen kasvinkeräysmatkastaan Kiinaan. Se on erikoinen kuvaus reissusta, joka tuntuu menevän monella tapaa pieleen. Kincaid valittaa majoituksesta, ruoasta, hygienian puutteesta, ärsyttävistä kanssamatkustajistaan (osaan viitataan koko nimellä, ärsyttävimmät mainitaan vain etunimellä), säästä ja nyrjähtäneestä nilkasta. Lukemani perusteella veikkaan, että hän ei ole ollut kovin helppo matkakumppani muun seurueen näkökulmasta. Mitähän ovat miettineet, jos ovat kirjan lukeneet.. Kirjassa mainitaan nimeltä myös monia Vermontin alueen paikallisia puutarhureita ja taimikauppiaita. Ilmestyessään 90-luvun lopulla kirja on varmasti ollut aarre alueella asuville puutarhaharrastajille. Tosin Kincaidin tapaiset tosiharrastajat ovat hankkineet kasvinsa kauempaakin, vaikka sitten Kiinasta itse keräämällä.

Puutarhani (kirja) on epätasaisuudestaan huolimatta nautittavaa luettavaa sekä puutarhojen ystäville että Kincaidin muuhun tuotantoon ihastuneille. Kirjasta voi löytää myös viittauksia aiemmin suomennettuihin omaelämäkerrallisiin romaaneihin Annie John ja Lucy. Ainakin Lucysta vahvana mieleen jäänyt katkera ensikohtaaminen narsissien kanssa osoittautui Kincaidin itsensä kokemaksi. Narsissit olivat hänelle tuttuja vain englantilaisen runon kautta, joka hänen oli lapsena Antigualla pakko opetella ulkoa. Kun hän myöhemmin Englannissa näki narsisseja ensimmäistä kertaa luonnossa, hän ei voinut suhtautua niihin neutraalisti. Ne olivat osa valloittajien kulttuuria, jota hänet oli pakotettu ihailemaan, vaikka hänellä ei ollut mahdollisuutta kokea sitä omakohtaisesti. Kincaidin kirja osoittaa, ettei edes luonnon kauneus ole irrallinen ihmisen vallan- ja omistamisen himosta.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26 – Kirjan nimessä on sana kirja.

Jamaica Kincaid:
Puutarhani (kirja)
(My) Garden Book (1999),
suom. Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
S&S 2024

Muissa blogeissa:
Lumiomena

Sinua voisi myös kiinnostaa

Kit de Waal: My Name is Leon

Elizabeth von Arnim: Elizabeth and Her German Garden

Jamaica Kincaid: Annie John & Lucy

Deborah Levy: Elämisen hinta

Seuraa Kirjaluotsia

helmet2024 helmethaaste Jamaica Kincaid kolonialismi muistelmat puutarhanhoito Puutarhani (kirja)