Soittimessa on kullanvärinen cd-levy. Hän ottaa sen ulos. Myös se puoli, johon on painettu levyn sisältö, hohtaa pikemminkin kultaisena tai messinkisenä eikä hopeisena, joka hänen muistaakseen oli levyjen yleisin väri. Hänen olonsa on puoliksi jännittynyt, puoliksi pelon kangistama. Kuulokkeet ovat kuluneet. Korviin työnnettävissä osissa on kuivunutta vaikkua – hän hakee lavuaarin vierestä paperia ja pyyhkii […]

”Ootsä Ylva ikinä aatellu, että sä haluisit kirjottaa romaanin?” Santeri kysyy.”Ehkä. Oon mä itse asiassa kerran jo alottanu jotain luonnosta. Mut se on tosi vaikeeta. Tosi hidasta.” Ylva miettii hetken, sanoo: ”Alkuun joku vesiympäristöön liittyvä ihme tai todellisuusvääristymä, jossa kaks vastakkaista asiaa on tai ei ole totta yhtä aikaa. Hitunen uskonnollista sävyä. Joku hulluuden reunoilla […]

En tiedä kasvien nimiä siellä, mistä olen kotoisin (Antigua). Tunnistan hibiskuksen, mutta en tiedä erään valkoisen liljan nimeä, joka kukkii heinäkuussa, avautuu illalla, hajustaa ilman lähes ällöttävän makeaksi ja sulkeutuu aamulla. Siellä kasvaa valkonupukaksi kutsuttu pensas, joka oli tärkeä ainesosa äidin ja hänen ystäviensä aborttia varten keittämissä juomissa, mutta en tiedä sen oikeaa nimeä; minun […]

Ilman Angieta ja Encarna-tätiä Puisto oli alkanut menettää entistä loistoaan, mutta lopullisesti paikka meni pilalle, kun se täytettiin katulampuilla, kun kaupunki päätti ryhtyä taistoon maanalaista ammattiamme, hämärän kauneutta vastaan. Emme ole valon lapsia, olemme yöeläimiä, liikumme salavihkaa, äänemme kaikuvat vain vaimeasti ja yhtä heikosti panemme vastaan. Valo antaa meidät ilmi, se häätää meidät. Emme pysty […]

Se minkä haluat unohtaa palaa luoksesi, vainoaa sinua niin elävästi että tuntuu kuin kokisit sen uudestaan, ja tunteesi ovat yhtä pakahduttavia ja hallitsemattomia kuin ne alkuperäisetkin, niin että luulet menehtyväsi niiden alle, ja siksi yrität vastustella paluuta, haraat sitä vastaan, mutta et pysty estämään sitä etkä suojautumaan kivulta joka sitä seuraa, ja siksi sinun on […]

Steller käskee miehiä soutamaan ääneti, mutta hänen pyyntönsä ei ole tarpeen. Vasta vesillä hän käsittää, kuinka valtavista olennoista on kyse. Pinnan alla häilyvät kolmekymmenjalkaiset varjot – mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! He laskevat viisikymmentä selkää ja soutajat käyvät levottomiksi. Ei tarvita kuin yksi töytäys, ja he syleilevät kylmiä aaltoja, eivätkä he suostu soutamaan lähemmäs, mutta eläimet […]

Teen juotuamme Mabel ehdottaa, että osittaisi jotain pianollamme. Hän ei vielä tiedä, että piano on Emilyn. Mabel laulaa kauniilla sopraanolla. Ääni on kirkas ja läpitunkeva ja kantautuu yläkertaan asti. Tiedän, että soittaessaan Mabel on ajatuksissaan sisareni luona, joka häälyy lähellä, mutta näkymättömissä. Emilyn voi aistia, vaikka häntä ei voi nähdä. Minä nojaan sohvan selkänojaan ja […]

Toisesta silmäkulmasta näin äitini. Toisesta silmäkulmastani taas saatoin nähdä hänen varjonsa seinällä lampun valokeilan heijastamana. Varjo oli kookas ja todellinen ja niin kovasti äitini näköinen että aivan pelästyin. Sillä en voinut olla varma saatoinko koko loppuelämäni aikana koskaan tietää, milloin todella oli kysymyksessä äitini ja milloin itse asiassa hänen varjonsa, joka erotti minut muusta maailmasta. […]

”Ja ehkä huomenissa”, sanoo hänen aviomiehensä samalla kun kallistaa kulhoaan lusikoidakseen keiton viimeiset pisarat, ”voisimme lähteä ratsastamaan joen varteen. Kauempana lännessä näköala on mitä miellyttävin. Käsken säätämään satulaanne – panin tullessa merkille, että se oli vinossa. Luulen, että myös tammanne kaviot kaipaavat huomiota, kun olemme tehneet retkemme, ja…” Lucrezian tuijottaessa miestään tämän sanojen merkitys hajoaa […]

Minusta murrosikä ja avioero muistuttavat toisiaan. Avioeron keskeinen järistys on, että yhdessä sovittu versio elämästä jakautuu kahdeksi: nyt onkin kaksi vihamielistä versiota, kaksi tarinaa jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Murrosikään asti vanhemmat yleensä hallitsevat perheen tarinaa. Lapset ovat kylläkin tarinan aihe, he tekevät siitä kiinnostavan tai viehättävän, mutta he jäävät ikään kuin henkilöhahmoiksi, tosielämään pohjautuviksi olennoiksi […]

Miksi lihominen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Miksi lihavuus on niin uhkaavaa, että monet ihmiset omistavat sen pakenemiselle koko elämänsä? Meidät on kasvatettu uskomaan, että lihavuus tarkoittaa heikkoutta. Että se tarkoittaa itsekontrollin puutetta, laiskuutta, tyhmyyttä ja typeryyttä. Lihava keho on sairas, epänormaali ja vastenmielinen. Ja kun varttuu tällaisessa asenneilmapiirissä, omaa kehoa on helppo alkaa […]

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku avautui Tuulevin lukublogissa, huomenna joulun tunnelmaan virittää Kirjaimia-blogi. Lista kaikista joulukalenteriluukuista löytyy Ankin kirjablogista. Tänään ollaan Kirjaluotsin jo perinteeksi muodostuneessa käsityöaiheisessa joulukalenteriluukussa. Koska kirjablogista on kuitenkin kysymys, esittelen tänä vuonna julkaistun kirjan, joka käsittelee neulomista. Karin Erlandssonin Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta on viehättävä esseemäinen tietokirja neulomisen kulttuurihistoriasta ja sen […]

Suostumus ei kuulunut kenenkään sanavarastoon. Jos tyttö sammui, se ei ollut raiskaus vaan oma vika. Ei ollut puhetta tasa-arvosta, feminismistä tai seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta. Mikään ei pidätellyt hakkaavia ja kiusaavia aikuisia tai lapsia. Väkivalta oli kaikkialla. En mitenkään voinut tietää, että ruumiini on minun. Millä sanoilla olisin siis vuonna 1994 kuvannut tapahtumia? Mitkä olisivat olleet ne […]

Kasvoimme Sanan kanssa, mutta kotona sanoja oli aina vain vähemmän. Kahviaika päättyi aikaa sitten, mutta istumme yhä keittiönpöydässä vaiti ja nyökyttelemme kysymyksiin, joita ei ole esitetty, ja pöydän päässä isän paikalla äitiä vastapäätä istuu eläinlääkäri. Hän juo kahvinsa mustana, minä limsani synkkänä. Isä on ottanut pyöränsä ja häipynyt järven rannalle katsomaan, onko häneltä jäänyt jotakin […]

Perheen elämä muistuttaa enemmänkin topografista karttaa kuin romaania, ja biografia on sen läpikäymien geologisten ajanjaksojen summa. Itsestään kirjoittaminen merkitsee sen muistamista, että on syntynyt raivosta, että on ollut paksu katkeamaton laavavirta ennen kuin sen pinta on kovettunut ja halkeillut ja päästänyt esiin jonkinlaista rakkautta, tai anteeksiannon hyödytön voima on tullut hiomaan ja tasoittamaan painautumia. Itsestään […]

Kerro minulle merestä, Lia sanoi jälkeenpäin. Miten voitte tietää, että menette sinne minne pitääkin?Olof ynähti.Nukutko sinä?Meri, Olof mutisi. Pitääkö meidän aina puhua merestä?Niin mutta miten te osaatte palata kotiin? Merihän ei ole enää sama kuin lähtiessänne.Paikat oppii tunnistamaan ja pikku hiljaa alkaa nähdä erilaisten kallioiden ja rantojen eroja, vaikka ne ensin näyttivät samanlaisilta.Olof vaikeni.Kerro nyt […]

Onpa se ruma, sanon ällistyneenä ja katson pientä nyyttiä jonka olen saanut syliini. Hänen kasvonsa ovat päärynän muotoiset, ja ohimoissa on pihtien jättämät syvät jäljet. Hänellä ei ole yhtään hiusta päässä. Ylilääkäri nauraa: teistä vain tuntuu siltä, koska ette ole ikinä nähnyt vastasyntynyttä, hän sanoo. Ne eivät ole koskaan kauniita, mutta yleensä äidit ovat toista […]

Kaikki olivat odottaneet ja silloin tällöin varovasti kyselleet, tulisiko Elsa mukaan poroaidalle. Nástegallun kuoleman jälkeen hän ei ollut käynyt kertaakaan ruokkimassa poroja. Kun Elsa lopulta pani sukset jalkaan sen päivän jälkeisenä aamuna, jona he olivat turhaan odotelleet poliisia, isä ja äiti katsahtivat toisiinsa, mutta eivät sanoneet mitään. ”Taidan hiihtää aidalle”, Elsa sanoi. ”Etkö tulisi myöhemmin […]

Mietin, oliko mahdollista olla äidillinen hahmo, joka ei alista muita tarpeidensa, egonsa ja ahdistuksensa panttivangiksi. Olla voimakas nainen keskellä perheen ja ystävien muodostamaa verkostoa mutta silti nainen, joka ei salaa haavoittuvuuttaan tai temppuile saadakseen muilta huomiota ja empatiaa. En ole varma, olenko koskaan tavannut sellaista naishahmoa. Minä en ainakaan ole hän. Kuinka voimme rohkaista, suojella […]

Minä istuin hievahtamatta ja katsoin L:ää ensimmäisen kerran kunnolla. Miten voisin kuvailla häntä sinulle, Jeffers? Ihmisten ulkonäöstä on vaikea sanoa mitään sen jälkeen, kun heidät on oppinut tuntemaan – paljon helpompaa on kertoa, millaista heidän lähellään on olla! Kun itätuuli puhaltaa marskimaalla, se saa kaiken tuntumaan kylmältä ja uhittelevalta, silloinkin kun ilma on lämmin – […]

Mutta entä sinun kysymyksesi? Greta kysyy. Pitäisikö harkita, että pyydämme miehiä lähtemään? Kukaan meistä ei ole koskaan pyytänyt miehiä tekemään mitään, Agata toteaa. Ei yhtikäs mitään, ei ojentamaan suolaa pöydässä, ei antamaan yhtä penniä tai hetken rauhaa, ei tuomaan pyykkejä sisään tai avaamaan verhoja tai kohtelemaan nätisti pieniä vuosikkaita tai laskemaan kättä ristiselälle, kun yritän […]

Äiti opetti minut soutamaan venettä ja uimaan. Hän syntyi Etelä-Afrikassa, kasvoi Port Elizabethin ”tuulisessa kaupungissa” ja kaipasi päivittäin merta niinä neljänä vuosikymmenenä, joina hän asui Pohjois-Lontoossa. Äiti tapasi sanoa, että Doris Lessingin toinen romaani Parempien ihmisten lapsi kuvasi rikostutkimuksen tarkkuudella hänen omia kasvuvuosiaan Etelä-Afrikan valkoisen, kolonialistisen kulttuurin steriilissä ja tietämättömässä ilmapiirissä. Vanhemmalla iällä äiti oli […]

Aaro hörppää kahviaan ja miettii. Hakkerin täytyi ymmärtää paljon tietokoneista. Hän oli epäilemättä älykäs ja aatteissaan äärimmäinen, ehkä vähän outo, jotenkin haavoittunut tai psykopaatti. Mikael ja Salla vaikuttivat rikollisiksi liian hyväntuulisilta, Jade tuskin oli riittävän oppinut, Puolukka tuntui kovin harmittomalta, Joonas näytti viihtyvän lähinnä lintujen kanssa, Kuu oli vähämielinen. Ruu oli ailahtelevainen ja yliherkkä, muttei […]

Hongkongissa sataa. Mutta mitä siitä. Muistanko sitäkään oikein? Kelataan taaksepäin. Aikaan ennen puiston vesipuhvelia, jonka edessä seison mustavalkoisessa hameessa ja harmaassa topissa. Pitkään tuon hetken jälkeen katselin kuvaa ja mietin, että onpa minulla lyhyet jalat. En olekaan se ylväs olento, joka mielessäni tunnen olevani. Vesipuhvelin muhkea muoto tuntui korostavan tätä seikkaa. Kelataan aikaan ennen rapuja […]

Sänkyyn päästyäni minulla oli outo ja vapiseva olo. Olin asunut Englannissa kuusi vuotta ja olin lähestulkoon niin englantilainen kuin olla saattoi. Silti olin tullut jostakin muualta. Kaipasin nimettömien kasvien tuoksua, nimettömien lintujen ääniä, nimettömien kielten sorinaa. Missä eteläinen Afrikka täsmälleen ottaen sijaitsi? Jonain päivänä tutkisin karttaa ja ottaisin siitä selvää. Makasin valveilla koko yön. Makuuhuoneestani […]

Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen. Se oli kulunut ja nukkavieru eikä apeina hetkinä näyttänyt siltä että se kestäisi siihen saakka kun olisin aikuinen. Muutkin näkivät sen. Joka kerta kun Agnete-täti oli meillä, hän sanoi: hyvä tavaton, kylläpä tuo tyttö kasvaa! Niin, äitini sanoi ja katsoi minua valittaen, saisi tukevoitua edes vähän. […]

Muistan: Olin tehnyt maalauksen nimeltä Oma maa mansikka, muu maa mustikka ja antanut sen äidille syntymäpäivälahjaksi. Herätimme hänet aamulla, silloin oli varmaankin syksy, ehkä tähän aikaan vuodesta, eikä Ruthia ollut, luulisin, koska olin silloin varmaankin ensimmäisellä luokalla, isä oli lähtenyt töihin ja minä olin lähdössä kouluun, äiti avasi minulle ulko-oven ja astuin portaille, hän kumartui […]

Äiti, on niin paljon mitä haluaisin kertoa. Olin aikanaan niin hölmö että kuvittelin tiedon kirkastuvan, mutta joitain asioita peittää niin paksu lauseopin ja semantiikan sideharso, niin monta päivää ja tuntia sekä unohdettua, pelastettua ja hylättyä nimeä, ettei pelkkä tieto haavan olemassaolosta auta vielä yhtään sen löytämisessä. En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että […]

Lucas ei kertonut Colelle järvestä. Hän väitti että he olivat pelanneet shakkia. Ja näpränneet Colen tietokonetta. Cole ei tuntunut aavistavan mitään. Sen täytyi tarkoittaa, ettei myöskään Nik ollut puhunut siitä. Rantaan meneminen oli ollut ajattelematonta, mutta samalla parasta mitä koko aikana oli tapahtunut: sillä tavalla Lucas sai selville että myös Nik salasi Colelta asioita. Seuraus […]

– Mä ostin videokameran, aion tehdä elokuvan. – Se on hyvä kamera, Miša sanoi, – se kuvaa sillä koko ajan! – Mistä se sun elokuva kertoo? Nataša kysyi. – En tiedä vielä tarkemmin, mutta ainakin siinä on seksiä, tokaisin. – No ja väkivaltaa. Seksiä ja väkivaltaa. – No tietenkin! Nataša sanoi ja nauroi. Minua harmitti […]

[…] Nuoruuden aura kuinuusi kampaus – julkea,raaka, musertava. Hiuspantapitää ruskean tukan poissa kasvoilta,huulet ovat vähän raollaan.Voi miten hän tahtoo. Miten läpitunkevakatse, silmät syvälläkulmien alla niin kuin äidillä,niin kuin heidän isällään: tummat,kuuliaiset, ahmivat. Kasvotusten hänen kasvojensa kanssaajatukset jähmettyneinä yhteenaallonharjallajoka viilenee kylmänvalkeaksi, kiertyyja vajoaa takaisin kuohuvaan vihreään.Kun aloin katsella Janea hän olipaljon vanhempi kuin minä.Kasvot näyttävät vierailtarakeiselle […]

Olen pakannut kaiken murhaan liittyvän aineiston muuttolaatikoihin ja yritän myös ajatuksissani jättää jäähyväiset Mikaelille. Se on vaikeaa ja vähän tuskallistakin. Useat vuodet elämästäni ovat olleet kiinteässä yhteydessä hänen kuolemaansa. Ihmisen, jota en ole koskaan tavannut tai jonka kanssa en ole koskaan puhunut mutta joka on silti asettunut sisimpääni pysyvästi. Toivoin että olisin ollut yksityisetsivä, joka […]

Saima rakasti sanoja melkein yhtä paljon kuin minä, mutta hänelle ne olivat kuin hitaasti sulavia makeisia, joita hän piteli suussaan. Hänelle sanat olivat pehmeitä ja hyviä, kun taas minä tunsin niiden terävät kulmat. Jotkut sanat kun käänsi, ne muuttuivat itsensä vastakohdiksi ja vastaan tuli kamalaa ja rumaa. En halunnut että Saima ikinä kohtaisi sellaisia sanoja. […]

Kaikki on kunnossa, Annastiina vakuuttaa itselleen. Viikon ohjelma on sovittu yhdessä Vionan kanssa, vain viimeisten sanojen pohdinta, illan läksiäisjuhlat ja huominen exitus poikkeavat totutusta. Annastiina ei halunnut sotkea viimeistä viikkoaan papeilla ja terapeuteilla, sillä hänen elämänhallintansa ei ollut koskaan perustunut asioiden jauhamiseen, vaan huolelliseen suunnitteluun ja toteutukseen. Jo parikymmentä vuotta hän oli käyttänyt apunaan yksityistä […]

Sanoin, ettei ehkä ollut väliä sillä, missä ja miten ihminen asuu, koska jokaisen luonne synnyttää omat olosuhteensa: on vaarallista olettaa, sanoin, että voi kirjoittaa uusiksi oman kohtalonsa vaihtamalla sen sijaintia; kun ihminen joutuu tekemään niin vastoin tahtoaan, tutun maailman menettäminen – riippumatta siitä millainen se on – on katastrofi. Minun poikani tunnusti kerran, sanoin, että […]

Äiti ja isä olivat halunneet ostaa meidät, ostaa minut, siksi olimme saaneet kolme vuotta sitten jouluna tiedon että he olivat kirjoittaneet testamentin että kaikki perisivät tasapuolisesti, mökkien jakamista lukuun ottamatta, jotta pitäisin suuni kiinni, pitäisin epämiellyttävän tarinani omana tietonani, kunhan vain saisin rahaa, mutta niin ei käynytkään, en pitänytkään sitä omana tietonani, joten testamentin tarkoitus […]

Juliaa ei nukuta. Hän menee olohuoneeseen, nostaa kenkälaatikon pöydältä ja istuu se sylissään lattialle. Hän silmäilee laatikossa olevien kasettien selkämyksiä, ja vähitellen hän alkaa muistaa, mitä nauhoille on tallentunut. Radioesseitä, haastatteluita, lauluja. Satuja, paljon satuja. Eläinsatuja. Satuja, jotka kertovat karhuista, ketuista ja jäniksistä. Kilpikonnista, leijonista ja varpusista. Satuja, jotka kertovat tyhmistä kauppiaista ja rujoista ukoista […]

Kerran viikossa tapahtui tuulettaminen. Silloin äiti heitti milloin mitäkin tekstiilejä mattotelineelle ja jäi itse makoilemaan aurinkotuoliin niiden viereen. Tuskin hän oli saanut oikaistua itseään, kun lähiseudun linnut lehahtivat hänen seurakseen. Äiti kaivoi taskussaan olleesta muovipussista siemeniä ja antoi pienten nokkien nokkia ne hänen kämmeniltään.Katselin äidin tuuletustouhuja kuin satumaista luontodokumenttia olohuoneen ikkunasta ja tunsin mustasukkaisuutta lintuja […]

”Tuntuu kuin elämä olisi minua vastaan”, Vince sanoi. ”Ihan kuin olisin kirottu.””Joskus ihminen on tuulilasi”, Jackson sanoi, ”joskus hyönteinen.” Niin Mary Chapin Carpenter ainakin lauloi Dire Straitsin sanoin.”Niin kai”, Vince myönsi, nyökytteli hitaasti ja pureskeli viimeistä paahtoleivän palaa. Hyvä merkki Jacksonin mielestä. Jos ihminen syö, hän ei yleensä suunnittele henkensä riistämistä.”Eikä ole mitään järkeä takertua […]

154. On houkuttelevaa johtaa tästä jonkinlainen kehityskertomus: ajan mittaan rauhoitumme ja kasvamme ulos harkitsemattomasta rakkaudestamme kiihkoon (eli punaiseen); ajan mittaan opimme rakastamaan hienovaraisempia asioita, joissa on enemmän vivahteikkuutta, ja sitä rataa. Minun rakkauteni siniseen ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut kypsymiseltä tai hienostumiselta, saati rauhoittumiselta. Totuushan on, että ihminen voi säilyttää kromofiilisen holtittomuutensa pitkälle aikuisikään asti. […]

Muuton jälkeen, kerroin Gerardille, meillä oli ollut aluksi tapana kävellä iltaisin lähikaduilla ja katsella ympärillemme kuin olisimme turisteja. Ensin pojat pitivät minua vaivihkaa kädestä, mutta pian he lopettivat sen ja kävelivät kädet taskussa. Jonkin ajan kuluttua iltakävelyt loppuivat, koska pojilla oli kuulemma liikaa läksyjä. He söivät iltaruoan nopeasti ja menivät huoneisiinsa. Aamuisin he häipyivät harmaaseen […]

Kaikkina niinä vuosina, kun en halunnut tulla raskaaksi – vuosina, jolloin rankasti pilkkasin ”tiineenä olevia” – olin salaa sitä mieltä, että odottavat äidit olivat omahyväisiä valittajia. Siinä he istuivat yhteiskunnan kermakakun päällä ja heitä ylistettiin siitä, että tekivät juuri sen mitä naisen oletetaan tekevän, ja silti heistä tuntui ettei heitä tuettu ja että heitä syrjittiin. […]

Mutta se ihana on jo totta. Hän on jo ihanasti ja kuolettavasti rakastunut eikä suinkaan Daltoneihin, ihme ja kumma, sillä sarjakuvahahmoista saa tarpeeksi jo kotona, missä kapteeni Haddock kiroilee ja remeltää ja kädet viuhtovat kuin myllynsiivet. On ihanaa olla kuolettavan rakastunut, ja sen vallassa on yötä päivää ja siihen liittyy joku ihan muu, joku joka […]

Tiina ei kerro isälle, että vieras kävi äidin luona uudestaan. Äidillä oli sillä kertaa yllään uusi leninki ja hiukset oli kiharrettu. Vieraan nimi oli Toivo. He istuivat toisessa huoneessa sohvalla, vierekkäin, ja juttelivat hiljaa. Kun äiti nauroi, hänen päänsä heilui ja kiharat hyppelivät. Tiina ei kerro äidille, että isän koulutoveri Friida kokeili isän syntymäpäiviltä lähtiessään […]

Sinä päivänä, hän sanoi, siinä ravintolassa otin valokuvan sinusta ja perheestäsi – muistatko? Kyllä, vastasin, muistin kyllä. Sanoin, että toivottavasti hän ei aikonut näyttää kuvaa minulle, ja hän meni vakavaksi. Jos et kerran halua, hän sanoi. Mutta tietysti minulla on se mukanani, se on täällä salkussa. Sanoin, että juuri valokuvan ottaminen oli itse asiassa jäänyt […]

Iltapäivärukouksessa me käytettiin pyyhkeitä rukousmattoina, ja kun kumarruin polvilleni, tunsin Jumalan kädenjäljet kallion rosoisessa pinnassa ja tuulen ja aaltojen pauhussa. Ja kun me edelleen oltiin polvillaan, äiti kääntyi katsomaan minua. Otti huivin päästään ja antoi tuulen lennättää hiukset kasvoille, ja sillä hetkellä se näytti ikivanhalta ja ajattomalta kuin kallio, jolla me istuttiin, ja minusta tuntui […]

”Onpa upea awabi”, Sensei ihasteli samalla kun pienensi liekkiä mustekala-shabun alla. Keskikokoisella lautasella komeili neljä awabin kuorta, joiden sisus oli täytetty sashimiksi paloitellulla raa’alla awabilla. ”Syöhän reilusti, Tsukiko.” Sensei lisäsi hieman wasabia ja kastoi awabia soijakastikkeeseen. Sitten hän pureskeli simpukkapalaa hitaasti. Hänen suupielensä olivat iäkkään ihmisen. Minäkin pureskelin awabia. Oma suuni kaiketi oli vielä nuoren […]

Akselin pitäisi jo aloittaa raporttinsa, mutta hänen päänsä on sumua. On mahdotonta kuvitella, mihin himo voitaisiin nykypäivänä kanavoida. Hylkäisivätkö naiset Taivaan ja hyökkäisivät kaupungille etsimään uusia vaatteita ja kenkiä? Vaatisivatko he aviomiehiä, monikerroksisia kermakakkuja ja vitivalkoisia mekkoja? Tappaisivatko miehet toisiaan? Mitä hän itse tekisi? Haluaisiko hän paritella tai tappaa, kahmia valtaa henkensä kaupalla? Akseli uskoo […]

Kaikki kirjat, joita en halua lukea tai jotka olen lukenut mutta joita en halua lukea uudestaan, pakkaan muuttolaatikoihin. Joidenkin kirjojen nimiölehdillä on lyhyitä joulutervehdyksiä tai onnentoivotuksia Karinin kavereilta ja vanhoilta poikaystäviltä. Kaksi kirjaa on lainassa Hornstullin kirjastosta. Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Nina Bouraouisin Nos baisers sont des adieux. Ne ovat ainakin kuukauden myöhässä. Kirjastokortti […]

Pojan kiinnostuttua leluista Kyŏng-hŭi riensi vetämään tummansiniset kaksoisverhot ikkunoiden eteen. Hänen asuntonsa sijaitsi pitkän kerrostalorivin ensimmäisen talon viidennen kerroksen päätyasunnossa, jonka ikkunat avautuivat etelään ja länteen. Yhdestä ikkunasta näkyi puolustusministeriön seinään kiinnitetty Marxin kuva, toisesta taas Kim Il-sungin potretti, joka oli ripustettu aukiolle pystytetyn lavan takana kohoavaan muuriin. Myŏng-sikin katse ei saisi missään nimessä osua […]

Grettalle talo on täynnä aaveita. Hän on varma, että jos hän katsoo nopeasti puutarhaan, hän näkee vanhan puisen kiipeilytelineen luurangon, josta Michael Francis putosi ja mursi etuhampaansa. Hän voisi mennä nyt alakertaan ja eteisen naulakko olisi täynnä koululaukkuja, jumppapusseja, Michael Francisin rugbyvarusteita. Hän voisi kääntyä kulman taakse ja nähdä poikansa makaamassa vatsallaan porrastasanteella lukien sarjakuvaa, […]

He lähtivät Royal Albert Hallista ja kävelivät lenseään iltaan. He olivat pitkään hiljaa hämärän tihetessä ympärillä. ”Ylimaallista”, Ursula rikkoi viimein hiljaisuuden. ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…” ”Ehkä se on sitä, mille meillä ei ole nimeä”, Teddy sanoi. […]